Lapsellisuuden huippu?

Nonniin. Siivoukset on tehty, kinkku odottelee paistoa ja kuusi kannettiin juuri sisälle sulamaan. Joulukoristeita olen lisäillyt pikkuhiljaa, ja tänään hain kuusenhavuja metsästä ja koristelin sisäänkäynnin. Kelpaa pukin tulla lahjoja tuomaan.

Juuri niitä paketoin eilen puolen yön aikaan itsekseni. Viiniä lipitellen. Nelikymppinen , joka varmistelee vieläkin, että saa paketteja. Muistan lapsuusajoilta, kuinka pelkäsin, etten saisi paketin pakettia. Kun pukki sitten kolkutteli ovea, juoksin aikuisten ohi ja kaappasin korin päältä suurimman paketin ja hävisin sen kanssa oven taakse, nurkkaan piiloon. Puristin pakettia tiukasti - loppujen lopuksi se olikin minulle. Se nukke minulla on mummolassa vieläkin tallella.

Mutta- parasta kuitenkin varmistella. Marketista ostin naamarasvaa, laiton purkkiin kauniin kääreen ja kirjoitin korttiin: " Jouluiloa Hansulle toivoo Harrison Ford." Joulumessuilta tarttui mukaan kaunis ruusukvartsikoru - Hyvää joulua Hansulle toivoo Colin Firth. Anttilassa oli kirja, jatko-osa Ken Folletin Taivaan pilareille. Se oli pakko saada. Kysyinkin mieheltäni, ostetaanko tuo minulle joululahjaksi. Joo, ostetaan vaan , sanoi puoliso. Pakettikorttiin kirjoitin kuitenkin että rauhallista joulua Hansulle toivoo Richard Gere.

Romantiikka kukkii joulunakin. Nyyh.

Fiksumpi kuin koululainen?

Emme tietenkään ole. Emme edes yritä olla. Mutta tässä taas käytännön esimerkki surullisesta totuudesta:
Lauantai iltapäivä. Mies pörrää netissä, ja osuu sattumalta hauskaan " oraakkeli-sivuun"- joka vastaa kaikkiin kysymyksiin. Mies kyselee kaikenlaista, mm. " onko tuo nainen vaimoni? "
" ON, ja on aina ollut", vastaa oraakkeli.
Kysellään kaikenlaista ja naurattaa niin. Nuorempi tytär haluaa tietää, mikä on niin hauskaa. Isä esittelee Oraakkelin sivun tytölle, ja selittää, että siltä voi kysyä ihan mitä vaan, ja se vastaa totuudenmukaisesti. Tytär vilkaisee totisena hihitteleviä vanhempiaan ja naputtelee kysymyksen:
" Kuinka tyhmä ihminen voi olla? "
Aika hyvin yhdeksänvuotiaalta.

Varaosaliikkeessä

Voisitko ostaa volkkariin litran vaihdelaatikkoöljyä ?

Yksinkertaista. Tietenkin voin , varaosaliike kun sattuu sijaitsemaan vielä sisustusliikkeen läheisyydessä. Helppo nakki. Vai onko?

Minun on äärimmäisen vaikea muistaa asioita, jotka eivät oikeastaan liikuta minua yhtään. Olen itkua tuhertamassa Ale- makasiinin hyllyjen välissä, kun minun pitäisi ostaa saumausvaahtoa. Osaanko valita juuri sen oikean pötkylän? Ehkäpä miehet ahdistuvat samalla tavoin alusvaateliikkeessä. Kaarituelliset, topatut vai natural?

Soitin vielä varmistaakseni asian. " Olihan se volkkariin, siis transportteriin, vuosimallia -92 diesel koneöljy? Vai mitä se oli? "

Liikkeeseen kävelin määrätietoisesti, heilautin kiharoitani ja kohensin ryhtiäni. Puristin tiukasti käsilaukkuani ja tervehdin myyjää .
" No hei, kuule tarvitsisin litran vaihdelaatikkoöljyä joka tulee volkkariin joka on vuosimallia -92 siis transportteriin ja se on diesel..."

Myyjä täräytti tiskille kanisterin. " Joo, miehesi soittikin juuri ja sanoi, että tätä tullaan hakemaan. " " Ei jumalauta", minulta pääsi. " Se ei sen vertaa uskonut että mä osaan tuon ostaa! "
No, heilautin sitten kiharoitani uudemman kerran ja kävelin ulos myymälästä. Laita vaimo asialle, joopa joo.

Kokoustamisesta

Ajattelin tänään, kun istuin yhdessä kokouksessa, että entäs jos söisi kokouksen ajan pelkkää pullaa. Tässäkin kokouksessa oli tarjolla neljää eri sorttia; suolaista ja makeaa. Aloittaisi syömisen heti kahvin saatuaan ja taukoamatta mättäisi suuhunsa vuorotellen suolaista ja sitten makeaa. Ilmehtien osoittaisi, että kahvia saisi olla lisää, kiitos. Maitoa myös tännepäin. Ja kurottelisi tarjottimilta lisää syötävää.

Ei käyttäisi yhtään puheenvuoroa, hymyilisi vaan ja pyyhkisi murusia suupielestään. Ja ottaisi lisää.
Kokouksen päätyttyä käärisi pokkana loput paakkelsit servettiin ja pakkaisi laukkuun. Jos ihmiset kohauttelisivat kulmakarvojaan kummastuneina mokomasta röyhkeydestä, toteaisi vaan tyynesti että ompa hyvää pullaa. Tai röyhtäisisi tyytyväisenä.

Helsingistä

Helsinki on Suomen pääkaupunki. Isäni on syntynyt siellä, ja kertonut poikavuosiensa tarinoita Käpylän Olympiakylästä- rottajahdit yhteisessä käytössä olevissa käymälöissä jäivät mieleeni elävinä. Äitini opiskeli Kätilöopistolla, ja pienestä pitäen Helsingin reissut kuuluivat kesääni.

Suomenlinna, Linnanmäki, Kansallismuseo ja Luonnontieteellinen museo. Nuorena tyttönä vietin viikkoja mummun luona Kuninkaanmäessä. Luulin aina, että paikka oli saanut nimensä siitä, että joku kuningas oli asunut siellä. Mahtavilla kallioilla oli upeaa seikkailla serkkupoikien kanssa.

Aikuisena muutin välillisesti asumaan Helsinkiin. Pukinmäessä sitten seurustelin puolisoni kanssa, ja paikalliset pubit tulivat tutuiksi.

Mutta Helsinki on ainutlaatuinen. Aina kun käyn siellä, ja hengitän Helsingin ilmaa, saan jollain tavalla uutta virtaa ja energiaa. Olisin voinut tallailla pitempäänkin Helsingin katuja- itse asiassa pohdin jopa kaupunkilomaa puolison kanssa. Hittoako sitä kiertää maailmalla ennenkuin oma maa on tutkittu?

Synttäreistä

Huomenna. Kuopus täyttää 9 vuotta.

Valmisteluthan aloitettiin reilusti aikaisemmin,viime viikonloppuna tehtiin kutsukortit. Niitä varten hain Tiimarista korttipohjia, tarroja ja kultahileliimaa. Se se on minun lempparituotteeni. Tiedättehän - kaikki paikat hileessä ja lopuksi kortit menivät pilalle kun hileliima tuhriintui ja mistään ei saanut enää mitään selvää. Tehtiin sitten uudet kutsut. Ilman kultahilettä.

Tänään kävin sitten ostamassa herkkuja. Eikös joskus sata vuotta sitten synttäreillä ollut se kakku, jossa palavat kynttilät sankari puhalsi, ja sitten vieraat saivat palan kakkua? Ja se oli hyvää eikä muuta kaivattu.
Tänä päivänä kukaan ei oikeastaan syö kakkua. Ainakaan meidän synttäreillä, koska meidän kakku on sellainen tavis-kakku. Kermakakku banaanimansikkapersikkatäytteellä. Ei veturi- tai prinsessakakku.

Nyt korvaamme kakun mokkapaloilla. Koska minä olen onneton leipuri ( vrt. kirjoitukseni " uusavuton kokki" ), uhrautui isä kyökkiin pikku leipurin apulaiseksi. Kuinkahan monta pakettia heiltä menee tomusokeria , ennenkuin kuorrutus on valmis?

Mokkapalojen lisäksi neitokainen tilasi ilmapalloja. Ilmapalloja marraskuussa. Onneksi paikallinen kauppaketju oli varautunut tälläiseenkin tarpeeseen, ja palloja löytyi. Ja mehupilleja ja coctailtikkuja. Kertakäyttöastioita en osta.

Lidlistä hain nallekarkkeja ja muita karkkeja. Sipsejä ja limsaa. Ja siinä se. Ohjelmakin on suunniteltu: on tuolileikkiä, tietokilpailua, pullonpyöritystä...

Aamulla sitten viemme aamupalan sankarittarelle sänkyyn, ja hän saa kaksi lahjaa. Laulamme onnittelulaulun, ja katselemme, kun neitokainen avaa paketit. Sisko ja synttärivieraat eivät meillä saa oheislahjoja- heillä on sitten omat juhlapäivänsä.

Täytän toukokuussa neljäkymmentäyksi. Mitäköhän tilaisi? Nallekarkkeja ja aamupalan sänkyyn...

Talenttia

Lauantai- iltana raikuu. Ystävätär on yökylässä ja kolmella tytöllä riittää vipinää. Ehditään herkutella ja leikkiä, kummitusjutuista puhumattakaan. Yläkerran lelukomero käännetään ylösalaisin ja alakerran olohuoneeseen perustetaan yhtäaikaa kauppa, lääkäri ja televisiostudio.
Kyseessä on tietenkin Talent-show. Jatkoon vai ei?
Ensimmäinen hörheltäjä ei pääse jatkoon. Seuraava yrittäjä pehmo-koiransa kanssa pääsee. Paras osuus seuraa kuitenkin siitä, kun yövieras bongaa perheen isän, joka yrittää pysyä näkymättömänä netti-auton sivuilla.
"Sinä siellä! Tule mukaan seuraavaan juttuun! "
Äiti saa olla tuomarin roolissa. Yläkerrasta kuuluu naurunpyrskähdyksiä ja otteita keskustelusta.
" Tän nimi on " Stupid". Se tarkoittaa englaniksi jotain tyhmää tai jotain".
" Eiks sille löydy sopivan kokoista hametta? "

Lupaavaa. Maltan tuskin odottaa.

Koska perheen isä joutuu sekä tv-kokin rooliin että lappalaisen noidan asuun, on hänen suosionsa myös äidin silmissä ilmiömäinen. Jatkoon. Ehdottomasti.

Mieskö ei muka siivoa?

Näin isänpäivän lähestyessä on hyvä mietiskellä miehen asemaa perheessä. Sen sorttinen pohdintahan on julkisuudessakin harvinaisempaa. Meillä tuntuu olevan käytäntö sellainen, että minä hoitelen arkiaskareet ja muut pääsääntöisesti, mutta mies tekee sitten kerralla kaiken . Ja viimeisen päälle puhtaaksi. Tosin pitkässä juoksussa minun näkökulmasta liian harvoin, sillä MINÄhän täällä siivoan ja nuohoan paikat JOKA viikko.

Pitäisiköhän nyt pysähtyä. Viikkosiivous työpäivän jatkeeksi ei ole kuin pintaraapaisu. Minä tiedän. Ja pari vuotta pintaraapaisuja niin jo on nurkat täynnä pinttynyttä paskaa. Mutta minkäs teet- voimat eivät riitä perusteelliseen siivoukseen.

Tänään tapahtui taas se ihana asia, että tulin töistä siivottuun kotiin. Seikkaperäisesti mies asiaa selvittikin.
" Olin hämmästynyt kun imuroin yläkerran sohvantyynyjen välejä. Siellä ei ollut mitään! Ei poppareita, ei omenankotia, ei karkkipapereita..."
" No ei kai. MÄHÄN imuroin sieltä JOKA viikko. "
" Mutta sitten. Kun mä siirsin sen sohvan, niin sen alla oli ihan törkeästi moskaa. Ja se lappu."
" Mikä lappu? "
" No se, jonka mä jätin sinne kun mä viimeeksi sieltä imuroin. Se oli 14.7."

Valokuva

Taas se aika vuodesta, jolloin opettajilla on mahdollisuus saada ilmainen koulukuva. Tällä kertaa käytin tilaisuutta hyväkseni. Kuvaaja otti kolme kuvaa, joista ensimmäisessä hymyilin oikeaa pepsodent-hymyä. Kaksi seuraavaa olivat asiallisia hymyjä. Olisihan se pitänyt arvata. Ensimmäinen versio tuli valituksi.
Katsoin kuviani järkyttyneenä. Näytin pyöreäposkiselta ikäiseltäni. Hymykuoppa toisessa poskessa. " Ihan kuin Anne Sällylä", ajattelin. " Paitsi että hän on kauniimpi."

Säikyttelin sitten perhettäni laittamalla kuviani kaikkiin yllättäviin paikkoihin. Vessan peilikaapin kun avasi hammasharjaa hakeakseen- äippähän se siellä HYMYILI. Ja niin pois päin.

Mieheni kommentoi kuvaani järkytyksestään selvittyään. " Tästä tulee mieleen joku julkkis, en saa vaan mieleen että kuka. "
( varmaan Anne Sällylä, ajattelin)
" Eikujoo. Nyt mä tiedän! ", mieheni iloitsi. " Stephanie Forrester! "

Voi jumalauta.

Talvilevolle

Olisipa se ihanaa. Viettää tämä seuraava kahden kuukauden harmaa ajanjakso omassa pesässä vällyihin kääriytyneena. Vararavintoakin on jo valmiiksi vyötäröllä. Joulun aikoihin voisi muutamaksi päiväksi herätä kinkkua syömään, ja sitten torkkua helmikuulle, jolloin upea aurinkoinen järvenselkä kutsuisi hiihtämään. Hiihdellen sitten kevääseen, joka on mielestäni vuoden parasta aikaa. Silloin raaputan jäisiä lehtiä kukkapenkeistä ja lasken niiden alta pilkottavia kukkasipuleita. Multakin tuoksuu niin keväälle.

Mutta vielä ei ihan riitä kevään odotus. Nyt vaaditaan vaan sitä selkärankaa, jotta jaksaa. Minua ihmetyttää oma rauhallisuuteni. Tiedän, että illat täyttyvät menoista ja töitäkin on paljon. Sateinen harmaus ei kutsu lenkkeilemään, vaan mielummin syömään suklaata. Joulukin tulossa.
Mutta työt eivät tekemällä lopu, ja joulukin on osa elämää. Kynttilänvalossa eivät pölypallot näy, ja kaupasta saa lähes kaikki jouluruuat.

Kyllä se tästä. Kello alkaakin olla jo sen verran, että taidan vaihtaa pyjaman päälle. Ihania tälläiset laiskottelupäivät.

" Olen valittu"

Sunnuntai-iltana 89.2 % äänistä oli laskettu, ja keikuin reilustikin riman alapuolella. Hipsin tietokoneenruudun luota huilaamaan, ja tulin katsomaan vasta, kun 100 % oli täynnä. Ja sitten tuuletin! Viimeisen kymmenen prosentin joukossa oli ollut 19 ääntä minulle! Pomppasin riman yli!

Ja hyvät ihmiset, rima ei ollut edes matalalla.

Mitäs tästä nyt sitten seuraa? Kehtaako sitä enää olutta ostaa, tai lompsia kukkashortseissa ja villasukissa alkoon? ( Käytän nimittäin villasukkia ympäri vuoden.) Pitääkö alkaa käyttäytyä ja pukeutua "viksusti"? Se olisi tietysti suotavaa ihan kaikille ihmisille, joten taidan pyrkiä siihen. Lomallaan sitä toki valtuutettukin on tavallinen ihminen:) joten olen aika varma, että minut voi bongata kesällä torilta shortseissa ja villasukissa. Huivi päässä. Incognito. Ja varmaan alkostakin.

Mutta siitä edustamisesta. Joutuukohan sitä edustamaan kaupunkia jossain virallisissa tilaisuuksissa? Edeltävän kauden aikana en joutunut. Tänään olin tyttärieni kanssa kuuntelemassa musiikkiopiston opettajien konserttia, ja muutama ihminen tuli onnittelemaan valtuustopaikasta. Onneksi olin hyvin pukeutunut ja käyttäydyin hillitysti. Luulivat varmaan suureksi musiikin ymmärtäjäksi. Sen verran näyttelijää täytyy poliitikossa olla.

Tosiasissa minulla menivät andantet, allegrot ja largot sekaisin . Ajatella, jos joku yrittäisi esimerkiksi keskustella kanssani, luullen sivistyneeksi ( valtuutettu ja kaikkea).

Henkilö:Ah, sonaatti affettuoso on mielestäni helisevän raikasta, eikö teistäkin? Ja tuskin maltan odottaa Vivaldin La Folliaa.
Hansu: Minä kyllä pidän enemmin kuivasta. Chileläinen Cono Sur on kyllä hinta-laatusuhteessa ihan hyvää , raikastakin myös...

Oido. Mitenköhän pärjään talouselämän keskusteluissa?

Vaali-illan tunnelmia

Komea ja lihaksikas toimittajamme tapasi Hansun vielä tänään. Ilmeisesti Hansun karisma on purrut tähän(kin) atleettiin.

Toimittaja: Teillähän on koti niin kutsuva ja kauniisti sisustettu. Onko teillä aina näin siistiä?
Hansu: No ei helkkarissa ole! Heräsin aamulla jumalauta kahdeksalta siivoamaan, kun osasin odottaa mediaa paikalle.
Toimittaja: Äänestysaikaa on vielä pari tuntia jäljellä. Miten olet ajatellut tämän illan viettää?
Hansu: Heh heh..aamupäivällä tanssin alasti torilla, ja nyt iltasella olen tarjonnut pontikkaa yhdessä roskakatoksessa. En ole kyllä ihan varma, onko siitä sitten kuitenkaan suurta hyötyä. Kaverit olivat aika jurrissa..että jos raapustavatkin väärän numeron lappuun.
Toimittaja: Onko tiedossa mitään vaalivalvojaisia? Vai seuraatteko vaalitulosta täällä kotijoukkojen kanssa?
Hansu: En yleensäkään valvo myöhään.
Toimittaja: ...Niin. Että kai te vaalituloksen seuraatte?
Hansu: Kyllä näin toki on. Ensin saunaan ja sitten seuraamme tiiviisti vaaleja sekä televisiosta että netistä. Kotona olen, missäs muualla.
Toimittaja: Hienoa, hienoa. Mitäs jos tarjoutuisin selänpesijäksi?
Hansu: ( kikertää viehättävästi ) : Hih hih. Toimittajan nimi oli...??
Toimittaja: Richard Gere.
Hansu: Ja menoks!

APUA! Viime hetken vinkit.

Kyseessä on tietenkin kunnallisvaalit. Toimittajamme tapasi vaaliehdokkaan kotonaan perjantai-iltana:
Toimittaja: Kuinkas viime hetken vaalikampanjointi sujuu?
Hansu: ????
Toimittaja: Niin, siis haluaisimme tietää, miten viime hetken kampanjointinne on sujunut?
Hansu: Noo, ei kai täs enää mitään asiaa ole .Olen vaan miettinyt, että onko oikeasti niin, että ne, joilla on RAHAA, laittaavat ilmoituksia ja heidät valitaan. Onko raha valtaa?

Toimittaja: Onko raha valtaa? Mitä haluaa Hansu sanoa ?
Hansu: AI MINÄKÖ?
Toimittaja: Nimenomaan haluaisimme kuulla teidän mielipiteenne asioista.
Hansu: Olen ihan paras.
Toimitus: Vautsi vau.
Hansu: Sitä minäkin.....

Vertailua

Takapenkkikeskustelut ovat herkullista kuultavaa. Tänään siellä käytiin leikkimielistä väittelyä 8-vuotiaitten tyttöjen kesken.

" Meidän mummo tekee maailman parhaat lihapullat."
" Eipäs kun meidän mummo tekee maailman parhaat lihapullat."
" Eipäs kun meidän mummo tekee NIIN hyviä lihapullia että kun mä laitan yhden sellaisen suuhuni niin KOKO maailma on kateellinen."

"Höh. Meidän pappa osaa kalastaa niin paljon kaloja, että jos se möis ne kaikki niin se sais kaikki maailman rahat."
" Mun ukki osaa pelata vaikka mitä pelejä ja voittaa ne kaikki."

" Mun isomummi kuoli niin kauniisti ettei se kärsinyt lainkaan."
"Mun vaari kuoli niin nopesti, verisuoni vaan katkesi päässä. "
" Yäk."

" Mun isän veli on niin älykäs, että sillä on päässä patti, koska sen aivoihin on kasvanut lisäosa."
" Ai jaa. Mutta yhden kerran mun äidillä oli tilillä vain viiskyt senttiä."
" No MUN äitillä ei kerran ollut tilillä yhtään rahaa."

Onneksi sitten oltiinkin jo perillä.

Mammalla menee liian lujaa

Töistä kaupan kautta kotiin. Esikoinen kyytiin. Perunoita kuoriessa kasvatuksellinen keskustelu tyttärien kanssa:

Minä: Miten meni koulussa?
Tytöt: Ihan hyvin.
Minä: Tuliko paljon läksyjä?
Tytöt: Ei..
Minä: Muistakaa tehdä läksyt.
Tytöt: Joo.

Sitten perunat muusia varten valmiiksi kattilaan, esikoisen ohjeistus levyn päällepanosta ja kuopuksen kanssa viulutunnille. Se tosin kestää vain puoli tuntia, joten käyn sillä aikaa kirjastossa ja kaupassa. ( Unohdin Uroksen saunasihijuomat ).

Ajaessani kotiinpäin puhelin järkyttyneenä kännykkään miehelleni, tilini oli taas huvennut lähes olemattomiin. Kertoilin päivän ohjelmaa ja kesken kaiken havahduin : Olin unohtanut hakea tyttären viulutunnilta!

Käänsin auton ympäri ja hain jo hieman viluisena odottavan tytön kyytiini. Kotona muusin valmistus pikapikaa ja nakkien keitto, ateriointi ja menoksi taas. Astianpesukoneen ehdin ladata ja käynnistää.

Orkesteriharkkojen aikana kävelin sauvojen kanssa niin että kipunoi.
Pitäisiköhän hieman höllätä?

Rasvatahra

Miksi keittiössä tulisi työskennellä alasti?

Alastoman kokin idea valkeni minulle vasta tänä aamuna, kun pyyhkiessäni leivänmuruja sipaisin vahingossa rätillä puserooni.
Rätissä oli pienoinen voinokare, joka jäi kiinni puseroni rinnukseen. Sekun on aina sopivasti tyrkyllä.
Reagoin välittömästi, ja pesin voin pois. Kyseessä oli sentään uusin Espritin t-paitani.
Eihän se fläkki siitä mihinkään lähde.

Aamutakki on myös vaarallinen asu, ainakin jos siinä on laajat hihat. Olen saanut ne lähes sytytettyä tuleen kotiaskareita tehdessäni. Siis ihan kirjaimellisesti. Uunin lämmitys ei kannata liehuvissa vaatteissa.

Joku on kai joskus sanonut, että jos tiskarin vaatteet kastuvat, tulee hänelle juoppo puoliso. Meillä tämän sanonnan mukaan olisi deekiksellä varmaan koko suku, sillä kun minä tiskaan, lainehtii meillä märkien vaatteitten lisäksi myös tiskipöytä ja lattia.

Ruokailu onkin sitten jo ihan oma lukunsa. Spagettikastiketta on miltei mahdoton syödä siististi. Nyt olen kyllä sen ruokalajin suhteen viisastunut - vaihdan ainakin vanhat kotivaatteet tätä ruokaa valmistaessani ja syödessäni. Tomaattikastikettakaan ei tahdo saada irti vaatteista.

On sitä kyllä roiskunut keittiön seinäänkin...

Kaikki on katoavaista- vai onko?

Tietokone särkyi. Kaikki varmuuskopioimattomat tallenteet hävisivät. Voisi tämän kai sanoa tieteellisemminkin, mutta asia on sama.
Hetken se vähän harmitti- valokuvia meni, ja tyttöjen tarinoita. Varsinkin 8-vuotiaan kuopuksen "Superheppa"-romaani, jota hän oli naputellut jo 12 sivua. Nieleskellen kerroin sitten, että miten oli käynyt.
" No, se on mulla päässä, " tyttö sanoi. " Täytyy vaan kirjoittaa se uudestaan."

Tämähän on siis mahdollisuus minullekin. Kaikki ensimmäisen lomamatkamme kuvat hävisivät. Ovat muistot toki päässämme, kuvat täytyy vaan ottaa uudestaan.

Kreeta, here we come again!

Sohva

Meillä on hyvä sohva ja kaksi nojatuolia. Kyseiset huonekalut hankittiin, kun olin kotiäitinä kettuuntunut mieheni sohvaan , joka oli eriparia kuin omani. Ostettiin osamaksulla kunnon kalusteet.

Siinähän se vika sitten onkin. Kymmenisen vuotta, vähän vajaa, olen katsellut näitä nimenomaisia kalusteita. Ja viimeaikoina aloittanut ajattelemaan, että entäpä jos meillä olisikin uusi sohva olohuoneessa? Kun kaveritkin, jotka IHAN OIKEASTI ymmärtävät sisustuksesta jotain, sanovat, että teillä pitäis olla joku rento sohva näitten perintöhuonekalujen vastapainoksi. Eikä sininen.

Noo, viime vuonna luovutin, ja sohvan sijasta matkustimme Kreetalle. Tänä vuonna säästämme Portugalin matkaan. Mutta en ole ajatellut luovuttaa.

Minä: Mä haluisin myydä nää vanhat ja ostaa Ikeasta sellaisen valkoisen löhösohvan.
Mies: Jos saat vanhat myytyä ja rahat niin siitä vaan.
Minä: No ei niistä saa sitä neljääsataa..
Mies: Säästä.
( Minä: mies ei siis todellakaan nyt ymmärrä missä mennään. Täytyy ottaa järeämmät aseet. )

Mies: Voisitsä hakea mulle lasin jaffaa ja burkkua. En millään itse jaksaisi...
Minä: Jos mä saan sen sohvan.
Mies: No katotaan...

Okei. Taisto on kohtalaisen hyvällä mallilla. Valitettavasti tässä käy taas niin, että minä alan ajattelemaan syvällisesti, ja tulen siihen tulokseen, että meillä on sohva ja nojatuolit .Minun pitäisi olla siihen tyytyväinen.

Ihan totta. Vitsit. Haluanko perheen kanssa lomalle vai valkoisen löhösohvan olohuoneeseen?

No mikä on sohva portugaliksi?

Pari juttua...

Syyslomalla. Viikonloppuna mummolassa. Lapset kysyi, kuuluuko kiroilu Canastan peluuseen. Toki. Varsinkin jos on häviöllä.

Tänään- olin ladannut itseni ihan täyteen energiaa, ja siivosin koko päivän. Neliöitä on jotain 130, ja aloitin yhdeksän jälkeen aamulla. Tuuletin petivaatteet, imuroin, pesin lattiat, pesin pyykkiä, ravistelin matot, pyyhin pölyt, pyyhin keittiön kaappien ovet ja jossain vaiheessa mietin, että
MILLAISTA PORUKKAA TÄÄLLÄ PERKELE ASUU KUN ON NÄIN PASKAISTA??

Miten voi jääkaapissa olla öljyisiä sormenjälkiä?
Miten voi löytyä purkkaa sekä tietokoneen vierestä että olkkarin pöydältä?
Miten toissa vuonna maalattu eteisen seinä on täynnä kuraroiskeita? Siis ei kai perinteiseen, tavanomaiseen viikkosiivoukseen kuulu seinien pesu?
( " Pesetsä teidän kodin seinät joka viikko?" " Tietty, et sä sitten pese? " )
Jumat.
Puhumattakaan kaikenlaisista pikkujutuista. ( "Hei et kai heittänyt sitä hammastikkua roskiin siitä yöpöydältä? " " NO ARVAA HEITINKÖ" )

Mutta- nyt on taas siistiä. Kynttilät tuovat tunnelmaa, ja olen itsekin saunapuhdas. Kyllä kelpaa olla lomalla.

Vaalikuume nousee

Kyllä vain. Nenäkin tirisee siihen malliin, että viime hetken vaalityötä saa tehdä punanenäisenä.
Sopii hyvin demarien väreihin.

( Tämä blogini olkoon edelleenkin hieman kevyempää tekstiä, joten seuraaviakaan juttuja ei kannata ihan tosissaan ottaa. Uuden Suomen blogissa olen kirjoitellut vakavampaan sävyyn. )

Mitä teen, jos en pääse läpi? Varmaankin harmittelen juuri sitä, etten tehnyt enemmin vaalityötä, kirjoitellut lehtiin ja julkaissut omia vaalimainoksia. ( On se vaan aika kallista lystiä ). Ja toisaalta, mielestäni kosiskelevat " mitä pitäisi OIKEASTI tehdä- puheet lehdissä ovat rasittavia. Mutta toki toivon, että näin ei käy, ja luen otsikoista maanantaina vaalien jälkeen, että:

" Hansu valtuustoon uskomattomalla äänimäärällä!"

"Viehättävä ja älykäs opetus-ja kaikkien muidenkin alojen asiantuntija Hansu pesi kovan luokan konkarit mennen tullen. Äänimäärä on kaikkien aikojen kovin Ääneseudulla, ja syitä Hansun menestykseen pohdittiin raadeissa illan aikana. Katu-gallupissa esiin nousi se, että Hansua äänestäneet olivat innokkaita bloggaajia. " Luen aina lauantai-iltaisin Hansun höpinöitä"- tilittää eräskin äänestäjä. Toimittajamme tavoitti vaalien kuningattaren kotoaan aamushamppanjalta.
" Vaalivoitto on hieno juttu", Hansu säteilee. " Vielä joutuu kuitenkin lähtemään töihin. Lottovoiton jos olisin saanut, ottaisin toisenkin lasillisen".
Poliittisella urallaan luottamusmiehenä ja valtuutettuna Hansu aikoo olla armollinen:
" Aion kuitenkin kuunnella viisampien neuvoja", hän sanoo.
" En nähkääs ymmärrä politiikasta tai poliittisesta päätöksenteosta hevon paskaa. Talousasioista puhumattakaan. "

Makunautintoja ja - pettymyksiä

Iski tuossa töitten jälkeen mieletön pizzanhimo. Hain kaupasta tarvittavat aineet ( toki hiivan unohdin ) ja ( haettuani uudemmalla kerralla sen hiivan ) tein pellillisen mehevää pizzaa.

Minun pizzani on sellaista tavallista " Mamas' orginal"-pizzaa. Siinä on vain jauhelihaa / kinkkua, juustoa, tomaattia, ananasta, paprikaa ja sipulia. Mausteita toki, oregano on lempimausteeni. Mutta en laita pizzaan katkarapuja tai sinihomejuustoa tai mitään muutakaan vähän erilaisempaa. Olen nähkääs vähän yksinkertainen myös ruokalajien ja makujen suhteen.

Yritin kerran olla ennakkoluuloton. Päiväkodissa mainostin lapsille, että "kaikkea pitää maistaa", katsokaas kun ei Hansukaan ole ennen maistanut vihreää oliivia ja näin näppärästi se käy- YÄK!
Maku oli inhottava ja refleksinomaisesti sylkäisin oliivin suustani. Se siitä esimerkistä.

Olen aiemmin kertonut suhteestani arkiseen ruuanlaittoon. Se on joskus hyvin kyllästynyt ja polkee paikallaan. Hyppää jatkuvasti einestiskillä. Juhla-ateriat ovat eri asia, varsinkin kun saan suunnitella oikein menun.
Tosin se on aina samanlainen: possua kermakastikkeessa, kasvisgratiini, perunat, kaksi erilaista salaattia..Yleensä se onnistuu.

Paras kohteliaisuus oli , kun mieheni siskon mies epäili minun tilanneen ruuan pitopalvelusta.

Otsikossa oli myös sana " pettymys". Aikuisiällä petyin kanelilla maustettuun kreikkalaiseen pizzaan. Se oli muuten todella hyvää, mutta kanelia oli liikaa. Lapsuudesta pahin trauma oli kotoinen vispipuuro. Olin kylässä, ja kaverin äiti vatkasi vispipuuroa. En ollut ennen sellaista nähnyt, ja kuolasin ja kiehnäsin keittiössä kieli pitkällä. Muistan olleeni onneni kukkuloilla, kun minuakin pyydettiin maistamaan puuroa. Ja voi! Kuvittelin maun olevan vähemmän puolukkainen ja enemmän samettisen mansikkajäätelömäinen.
En pidä vispipuurosta vieläkään.

Kamelin elämää...

Onhan tästä aiheesta tehty sketsejä jopa televisioon. Eikä minulla ole edes lastenvaunuja tai kolmea koiraa samalla pideltävänä, kun raahaan viikonlopun ruokaostoksia kaupasta.
Mutta on se silti aikamoista- toiseen kainaloon vessapaperit, toiseen muropaketti. Kassi molemmissa käsissä ja olkalaukku olkapäällä. Mäyräkoira pikkurillissä. Autonavain suussa.
Kotipihalla autosta purkautuminen ei käy kerralla, sillä olen matkalla poiminut kyytiin soittotunnilta kotiutuvan tyttären.

Sataa.

Välittömästi auton pysähdyttyä jään yksin kantamusten kanssa, ja tuon ne osissa sisälle. Eteisessä joudun ylittämään kenkäesteet ja varomaan kissaa, joka pyörii heti jaloissa. Kaiken lisäksi on vessahätä ja puhelin soi jossakin laukun uumenissa.

Mutta jämäkät hauikset on.

Joku sen sanoi: " If evolution was true mothers would have three arms".

Väsymyksestä

Mikä on vialla kun maanantai-aamuna herää ja alkaa odottaa seuraavaa lauantaita, jolloin saisi nukkua pitkään. Ja kun sitten on kuitenkin edeltävänä lauantaina herännyt seitsemän aikaan, ihan virkeänä? Miksi nukuttaa juuri silloin, kun pitää herätä?

Kaksi viikkoa aikaa syyslomaan. Herään joka aamu ennen herätyskelloa. Iltapäivisin tekisi mieli ottaa pienet unet, ja vaikka on ollut todella upeat syyskelit, olo on ollut väsähtänyt. Flunssaa ei vielä ole ollut, vaikka päivittäin on otollinen tilaisuus napata bakteeri pärskiviltä lapsilta.

Muistan ne ajat, jolloin lapset olivat pieniä, vauvaikäisiä. Ei silloin ollut ehyitä yöunia, mutta ei kyllä torkuttu päivälläkään. Mitä tässä sitten inisen, että väsyttää?

Mutta- aamuhämärässä olisi niin ihanaa painaa päänsä takaisin tyynyyn, ja ajatella, että minä vielä hetken lepuutan silmiäni. Makuuhuoneessa olisi raikas ilma, ja aamuhämärä siivilöityisi romanttisesti verhojen lomasta. Lakanat olisivat sileät, puhtaat. Poissa se pierunkatkuinen ilma ja ruttuiset, hikiset lakanat. Poissa se patjanvaluminen puoliksi lattialla, koska ylimääräinen yökaveri on tunkeutunut sänkyjen väliin.

Aika aikaa kutakin. Toivottavasti eläkeläisenä minulla on hyvät unenlahjat, että heräilen siinä kymmenen aikaan ja palvelija tuo sitten aamupalan sänkyyn. Sanon vaan että kiskaiseppa nuo uutimet vielä hetkeksi eteen ja tuo meille pullo kuohuviiniä niin me papan kanssa hieman aamuvoimistellaan!
Ja sitten pulahdetaan Välimereen aamu-uinnille.

Trendikästä...

Voi tätä kiireistä elämää! Tyttärien uusista koulurepuista tuli käyttökelvottomia vetoketjujen mentyä rikki. Onneksi kaupasta luvattiin hyvittää ne - tosin tämä tiesi 40 km ajomatkaa täältä periferiasta kaupunkiin. Katselin kalenteria ja tänään oli ainut iltapäivä/ ilta tällä viikolla , jolloin reissu onnistuisi.
Suoraan koulun ja töiden jälkeen suuntasimme markettiin. Reppujen hyvitys onnistui, mutta koska olimme nyt ihan isossa marketissa, piti sieltä jotain oheistuotteitakin katsella ( koska miesnäkökulma ei ollut mukana hengittämässä niskaan). Pienempi tytär on hurahtanut " my littlest petshop"- hahmoihin, ja on vakaasti päättänyt hankkia niitä enemmin kuin serkullaan on. Tällä reissullla niitä kerääntyi ostoskoriin 10 euron edestä. Vanhempi tytär vaati saada saman summan edestä jotain, ja kierteli tuumaillen kemikalio-osastolla. Sieltä lähti mukaan paketti tekokynsiä.
Joo, luitte aivan oikein. Minä vielä autoin liimaamaan niitä paikoilleen.
Kyselin sitten että kai niiden kanssa pystyy elämään? Mites esim. vessa-asiat?
Miten vulgääri olenkaan! No, katsotaan. Tatuointia tai lävistyksiä ei kuitenkaan tule ennen täysi-ikää. Piste.

Kehuin tyttäreni laukkuvalintaa , mietin jopa, että olisin ostanut itsellenikin samantyylisen. Se teilattiin heti: " äiti hei, ei oo sun ikäsille..". Ostin sitten ryppyvoidetta. Sai samaan hintaan kauneustippoja. Vau.

Vaikka olenkin aika toivoton juntti, joka on tahtomattaan alkanut pyylevöityä, yritän aina aika ajoin pitää kiinni muodinmukaisista vaatteista ja naisellisesta pukeutumisesta. Siis en ihan aina kulje villasukissa ja huivi päässä. ( vaikka käytännön syistä lähes aina kun on tilaisuus...)
Viime syksynä ostin nilkkurit. Korkealla korolla. Kylläpä mieskin noteerasi: " Olet aika huvittava kun köpöttelet niillä korkkareilla perse pystyssä".
Ah, niin naisellista, että!

Nollaamisesta

Tänään minua kehoitettiin nollaamaan itseni . Kansankielellä nollaaminen tarkoittanee rentoutumista, työasioiden ja muiden huolien hetkellistä unohtamista. Kun mieheni lähtee mökkireissulle nollaamaan itsensä mieskavereiden kanssa, nollaus tarkoittaa saunomista ja sihijuoman nauttimista. Luulisin. Saattaahan toki olla niin, että miehillä on jokin salainen kirjallisuuspiiri tai suunnistusta. Mistäpä minä sen tietäisin..

Minä olenkin käynyt kierroksilla viime aikoina, mutta tällä kertaa kierrokset eivät ole antaneet positiivista energiaa. Yleensä se on niin, että lievän stressin aikana saa asiat hoidettua äärimmäisellä tehokkuudella. Työt, kotityöt ja muu aktiviteetti hoituu lennossa. Tällä viikolla olen ollut aika lamassa.

Täytyy varmaan nollautua. Olen ihan samaa mieltä. En tosin toivo, että olotila jää kovin pysyväksi, sillä silloin asiat eivät hoidu. Tänä viikonloppuna aion:

-olla välittämättä silitettävästä pyykistä
-olla imuroimatta ja pesemättä lattioita
-löhötä sohvalla ja katsoa tulen leikkiä takassa
-nauttia valkoviiniä ja herkullista ruokaa ( se on kyllä pakko tehdä itse. Voi paska)
-lukea ainakin yhden dekkarin ( Sain Tess Gerritsenin uusimman kirjastosta. Se kelpaa. )
-suunnitella kasvihuonetta ja siellä kasvattamista. Olisipa jo kevät!!!
-olla puuttumatta tyttöjen juttuihin- isompi saa rauhassa olla ystäviensä kanssa ja pienempi nollaa itseään piirrettyjen kanssa. Hän rakastaa viikonloppuja juuri siksi, ettei tarvitse pukeutua. Koko päivän voi olla pyjamassa, pihallakin...
-olla valittamatta siitä, että Rakentaja sotkee lavuaarin ja eteisen. Hän tekee sen minun vuokseni.

Siis oikeastaan erittäin hyvä ehdotus. Nollalinja.

Sisustuksesta

Oijoijoi- miten herkullinen aihe! Mieti - meilläkin on 50-luvulla rakennettu ja nyt laajennettu ja remontoitu talo puutarhatontilla. Mitkä mahdollisuudet! Jollekin, jolla olisi sitä silmää. Ehkä vähän rahaakin, vaikka ihan oikeasti olenkin sitä mieltä, että raha ei ratkaise KODIN sisustusta. Koti on siellä missä sydän on.

Raahasin tapettikirjat ainakin neljästi kotiin remonttivaiheessa. En ole vielä harmitellut, vaikka aikaa on kulunut kohta nelja vuotta. Hyvin valitsin. Verhojen kanssa kävi huonompi tuuri, ja kokeiltuani kolmet tekeleet olohuoneeseen ymmärsin kääntyä paikallisen sisustusalan yrittäjän puoleen. Hän tuli meille kankaiden kanssa, ja olen vieläkin todella tyytyväinen.

Sisustus ei saa mielestäni olla typerää ja pelkästään sisustamisen takia olemassa. Tarkoitan tällä sitä, että on äärimmäisen tyhmää pitää design-käsipyyhkeitä keittiössä, jos niihin ei saa kuivata käsiään. Kuka ihminen - ihan oikeasti - säilyttää kirjojaan lattialla pinossa? Helevetin kätevää.
Entäs ne taskalaistyyliset tyyny- ja peitekasat. Perheissä ei liene lapsia tai eläimiä. ( " äiti, saadaaks me tehdä maja... )
Mieheni ei oikein pidä keittiön tasoilla olevista " asetelmista " ( = tässä kukkaruukussa säilytetään puisia keittiötyövälineitä ja tässä korissa kaikkea muuta sievää).
Koti on koti. Itse rakastan sitä, että meillä ei olohuoneessa ole televisiota. Takkatuli riittää. Yläkerran oleskeluaulassa on kirjahyllyt ja televisio, mutta olohuoneessa me vain oleilemme ja nautimme takkatulen lämmöstä ja toisistamme.

Pikkuinen muistelo

Sanavalmius kulkee meillä suvussa, ainakin naispuolisten jäsenten keskuudessa. Muistui tässä mieleeni pieni hetki ruokapöytäkeskustelua, kun esikoiseni oli kolmevuotias. Olimme Haminassa kyläilemässä kummitädin luona, ja lapsia oli ruokailemassa useampiakin. Hyviä tapoja piti noudattaa. Ihan selvennyksenä tuon esille sen, että Muumilaakson tarinoita esitettiin myös silloin televisiossa, ja ne olivat suosittuja myös meillä.

Tytär, 3.v.: " Anna menua ! ( = mehua )
Kaveri, 3v: " mehua, mehua!!
Kummitäti: " Ei, kun pitää pyytää kauniisti: saisinko mehua.
Kaveri, 3v: " Mä haluun mehua!"
Kummitäti: " Pyydä kauniisti"...

Silloin kiharapäinen tyttäreni iski pikkuruisen nyrkkinsä pöytään ja sanoi:
" ANNA MENUA, IDIOOTTI!!"

Jolloin me aikuiset luovutimme. Nauraen..

Milloin on aikaa surra?

Mielettömyyksien uhreille

Eilen, kuultuani uutisen
osasin olla vain vihainen
tälle maailmalle joka
kasvattaa lapsistaan
heikkopäisiä
ahdistuneita
jättää ihmiset yksin.

Tänään en olisi halunnut mennä kouluun
Suomen lippu liikahteli
alakuloisena
heti ensimmäisenä tappelua.
Tuskan möykky kuristaa
ja mahaan sattuu.
Keskustele tässä sitten asiallisesti.
Mitäpä opettaisin?

Pelko kasvaa.
Kyyneleet odottavat luomien alla
vielä en ehdi pysähtyä suremaan.

Se tässä taitaa ollakin vikana.

Arkiaamuna

Uni jäi kesken.
Unessa mummini soitti minulle
mitäköhän asiaa hänellä olisi ollut?
Ei voi soittaa takaisin.

Sumu levittäytyy ulkona
siihen täytyy vain sukeltaa sisään.
Kosteus kietoutuu
kylmä hämärä syleilee.

Lisääntyvä valo paljastaa
ruskan värit
samaan aikaan kofeiini
saa veren kiertämään.
Huomenta kaikille!

Kulttuuriviikonloppu

Oi, olen taas henkistynyt ja saanut lisää virtaa. Kävimme tutustumassa Vapriikin "1918- näyttelyyn", jossa valotettiin Suomen sisällissodan vaiheita. Tämä kertaus on aika ajoin täysin tarpeellinen, varmaan muillekin.
Shoppailukierros ei ollutkaan turhauttava, vaan Lindexin pusero mahtui päälleni! Ostin sammalenvihreän villapaidan, koko L ( LARGE= elikkä lihaksikkaille ), hintaan 14.95. Sitten vielä sävyyn sopiva huivi ja tuliaiset tytöille.
Tämän jälkeen päivälliselle ravintola Tillikkaan. Törkeä nälkä houkutteli tilaamaan listalta grillipihviä ja lohkoperunoita. Tunnin odottelun jälkeen neljä perunanlohkoa ja pihvi eivät täyttäneet ihan ruuantarvetta. Onneksi viiniä oli enemmin.

Teatterissa musikaali "vuonna 1985" oli juuri sitä, mitä odotinkin. Mahtavaa menoa, ja nauraa sai. Yleisöllä meni lujaa, arvatenkin kyseessä oli "tamperelainen ilmiö." Kovin syvällistä , draamallista tulkintaa ei ollut, mutta musiikkia ja kasarimeininkiä tarjottiin hienosti.

Yritin kovasti saada työkaveriani kuvaamaan minut eri julkkisten seurassa - olisipa se hienoa laittaa tänne blogiin kuvia, että " tässä Hansu ja kapellimestari Pekka Siistonen TTT:stä" tai " Hansu ja Reidar Palmgren keskustelevat bloggaamisesta" . Nämä julkimot näin eilen. Mutta ei.
En tosin puhunutkaan heidän kanssaan, mutta ainahan voi improvisoida.

Illalla kävimme vielä pubikierroksen jälkeen kebabilla, ja sitten nukkumaan. Oijoijoi, mahaparka ei pitänyt yöruokailusta eikä sydänparka valvomisesta.

Tällä kertaa en kuitenkaan saanut kurkkukipua tai nuhaa hotellin ilmastoinnista, ja olin aamulla
pirteänä runsaalla aamupalalla.

Kotona mies vähän ihmetteli turvonneita silmäpusseja, mutta niiden syyn minä olen teille kertonut jo aiemmissa blogeissani, eikö vaan? Ne hormonit, pahus vie.

Hurvittelusta

Olen lähdössä huomenna Tampereelle shoppailemaan sekä nauttimaan kulttuurista. Tarkoitus on käydä museokeskus Vapriikissa sekä teatterissa. Olen miettinyt vaatteetkin jo valmiiksi. Uuden huulipunankin ostin.

Mikä käsitys teillä on nykypäivän perheenäidin hurvittelusta? Näin nelikymppisellä , ainakaan minulla, ei ole mitään paloa ravintolaan tai tanssilattialle. Vapaata käyskentelyaikaa ostoskeskuksessa, mieluiten ihan yksin, riittänee pari tuntia. Siihen mennessä olen totaalisen kyllästynyt , koska en ole löytänyt ainoatakaan puseroa , joka sopisi minulle. Housuja en osaa oikeasti ostaa, ja takit ja kengät ovat liian kalliita. Olen ehkä ostanut edullisen kirjan, ja katselen kuumeisesti tuliaisia lapsille.

Muistan elävästi ensimmäisen matkani , jonka tein ilman perhettä. Se, ettei tarvinnut ajatella kenenkään muun ihmisen tarpeita, oli huikaiseva kokemus. Söin, kun oli nälkä, en nukkunut päiväunia ja vessa-asiatkin hoituivat helposti.

Ehkäpä se on sitten niin, ettei tässä elämänvaiheessa enää hurvitella. Olemme ystävän kanssa pohdiskelleet naisen elämän Suuria Salaisuuksia, ja tulleet siihen tulokseen, että suuret nautinnot, jotka korvaavat osittain hurvittelua, alkavat S-kirjaimella. Kuten esimerkiksi shoppailu, suklaa ja siideri. Mietimme jopa, että kirjoittaisimme kirjan " Jokaisen naisen ässä-opas".

Siinä luotaisiin glamouria ja tunnelmaa arjen keskelle.

ps. Mitä minun tulisi ajatella siitä asiasta, että paikkakuntamme Alkoholiliikkeen myyjä tervehtii minua hymyillen lihatiskillä? Onkohan tullut hurviteltua liikaa?

Ajatuksenlukua ja tulkintaa

Tässä mennään metsään ja syvälle! Nuorena puolisona luin vielä vakavissani parisuhdeoppaita tyyliin" miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta", ja jouduin harhaan. Tosin muistan joskus ajatelleeni, että nyt mieheni on kai siinä" luolassa" ja kirja neuvoo , että silloin tämän tulee antaa olla ihan rauhassa. Siinä sohvalla omissa ajatuksissaan. Mutta pakko oli mennä härkkimään.

Riitahan siitä tuli.

Nyt ei ole ollut vuosiin mahdollisuutta kellään maata sohvalla. Se on kaikenlisäksi hyvin epämukava. Tahallaankaan ei viitsi ärsyttää, tahattomasti tätä tapahtuu kyllä.
Koska miehet ovat niin ärsyttäviä. Kuvittelevat, että naiset osaavat lukea heidän ajatuksensa. Eilen ei ollut kiire saunaan töiden jälkeen, vaan sen lämpiämistä malttoi odottaa. Tänään sen olisi pitänyt olla kuuma aikaisemmin. Ihan vain siksi, että on torstai.

Eilen ei ollut nälkä töiden jälkeen, tänään oli. Tämäkin pitäisi osata ennakoida.

TULKITSEE nainen.

Voi kunpa miehet tulkitsisivat joskus. Tänään vaimoni iskee kantapään lattiaan kävellessään, ja käsittelee astioita siten, että niistä kuuluu ääniä. Hän tiuskii ja on muutenkin kireänoloinen.

TULKINTA: Hän toivoo alitajuisesti, että siivoan ja tuon hänelle ruusuja ja kenties jonkin herkullisen alusasun ja timantteja ( ei pakko). Hän toivoo, että lähestyn häntä se miehekäs katse silmissäni ja kerron hänelle sanoin ja teoin, kuinka jumalainen hän on.

Onko tämä nyt niin vaikeaa?

Habboilua

Tietotekniikka on kehittynyt niin, että me tavikset emme pysy mukana. Minäkin olen valitettavasti jäänyt tässä asiassa "jurakaudelle". Osaan käyttää sähköpostia ja hakea googlesta hakusanoilla, mutta siihen homma on jämähtänyt.

Onneksi pojasta on polvi parantunut, ja tyttäret ovat motivoituneita ja ennakkoluulottomia netin käyttäjiä. Jopa niin, että sitä pitää rajoittaa. Ja hieman valvoa.

Aiemmin olin paremmin perehtynyt kaikkeen-tunsin lasten-ja nuortenkirjallisuuden, osasin suositella tiettyjä kirjoja. Harry Potter kolahti kyllä minuunkin, mutta jo Artemis Fowlin kohdalla on sivistyksessäni aukko. Puhumattakaan esim. Spiderwickin kronikoista tai muista fantasiakirjallisuuden teoksista, joita tarjolla on runsaasti. Nyt olen jälkeenjäänyt sekä kirjallisuuden että pelien suhteen.

En ole koskaan ollut peli-ihminen, ja pelaaminen on minulle edelleen aika vastenmielistä. Canastan opettelin-lienee heijastus tulevasta keski-iästä. Mutta video-tms pelejä en ole koskaan kokeillut. Toisella korvalla ja silmällä olen seurannut lasteni valloittamaa tietokonemaailmaa- millaisia pelejä ja virtuaalimaailmoja he siellä kohtaavat.

Tässä eräänä päivänä tyttelit istuivat vieretysten koneella, olivat habbo-hotellissa. Mieheni kuuli sivukorvalla nuoremman tyttäreni sanovan:
" Hei tilaa mullekin yksi drinkki. "

Seurasi hetki ymmärtämättömän aikuisen kysymysmerkki-olotilaa, jolloin tytär tajusi selventää tilannetta hieman.

" hei, mä tilasin tietty ALKOHOLITTOMAN."

Vihaisen naisen laulu

Vihaan imurointia
otsatukka roikkuu ärsyttävästi
kun yrittää ronkkia pölyä
sänkyjen alta.

Vihaan imurointia
inhoan tyhmiä mattoja
jotka menevät rullalle ja myttyyn
huonekaluja joita täytyy siirtää.

Inhoan pyykin lajittelua
tyhmiä parittomia sukkia.
Inhoan ruttuisia lakanoita
leivänmuruja lakanoissa.

Taas pitää käydä siellä helvetin kaupassa
kantaa painavia kasseja
Tehdä ruokaa jota kukaan
ei halua ottaa lisää.

Miksei kukaan pese lavuaaria
raaputan kynsillä hammastahnapaakkuja.
Siirrän kaappiin kaikenlaisia kasoja
kuka tarvitsee näitäkin tavaroita?

Vihaan myös keski-iän hormooneita
joita syyttää voin surutta kaikesta
kiloista ja rypyistä
silmäpusseista ja ohentuneesta tukasta.

Tämä oli laulu vihaisesta naisesta
joka vihansa pisti sanoiksi
ja vihaisena vastaa kaikille
jotka valittavat ettei tässä laulussa
ole loppusointuja.

Uusavuton kokki

Tyttäreni on muutaman vuoden ajan, aina silloin tällöin, riskannut minua tekemään hänen kanssaan mokkapaloja. Tätä herkkua kun saa aina kavereiden luona, joilla on pullantuoksuiset äidit. Lupasin sitten, että sunnuntaina tehdään. Kävin kaupasta hakemassa tarvittavat aineet, reseptin otin netistä.

Kaikki menikin ihan hyvin siihen asti, kun aloimme tekemään kuorrutusta. Pohjasta tuli kuohkea ja kauniinvärinen. Luin ohjeet todella kirjaimellisesti, sillä en ole koskaan onnistunut kuorrutuksen teossa.

Eräänkin kerran sain kuulema todella helpon juusto-keksikakun ohjeen, jonka päälle tuli kaunis pinta liivatteen avulla. Läträsin ja läträsin, ja koko kakku meni ihan v**uiks. Vai muka helppoa!

Mokkapalojen ohjeessa luki, että kuorrutteeseen tulee tomusokeria yksi paketti, viisi rkl vahvaa kahvia, kaakaojauhetta, vanilliinisokeria ja 5og sulatettua rasvaa. Sulatettuun rasvaan piti sitten sotkea kuivat aineet.

Ensimmäiseen kattilaan ei mahtunut edes kolmasosaa tomusokeriseoksesta, ja katsoin netistä uuden ohjeen. Siinä tomusokeria käskettiin laittamaan 4 dl. ( Ehkä ensimmäisen ohjeen 1 pkt ei tarkoittanut puolen kilon pakettia? ). No NYT onnistutaan, sanoin, ja sulatin uuden erän voita.

Ei vieläkään. Kuorrute kovettui rakeiksi. Aloin siinä kiroilla ja soitin naapurin rouvaa apuun. Ei tästä tule mitään! Miten kuorrute tehdään?

Naapuri lupasi tulla auttamaan, kunhan olisin hakenut uuden paketin tomusokeria kaupasta. Hän kehoitti keittämään kahvin valmiiksi, sen ei tarvitsisi olla ihan tulikuumaa, kun se lisättäisiin kuorrutteeseen.

Siis täh? keitettyä kahvia? Aloin nauraa ihan hervottomana- minä olin heittänyt 5 rkl kahvinporoja kuorrutteeseen. Eipä ihme, ettei siitä tullut juoksevaa.

Hain vielä paketin tomusokeria, ja naapuri auttoi kädestä pitäen kuorrutteen teossa. Onnistuihan se.

Naisellinen rakentaja

Kyky nauraa itselleen on kehittynyt iän myötä. Muutamien esimerkkien myötä valotan teille tätä tuskallista taivalta...
Aloitetaan vaikka siitä lukioiästä, jolloin työskentelin kaiken vapaa-aikani tavaratalossa, ja lupauduin aina vapaaehtoiseksi kuormaa purkamaan. Sai heitellä isoja laatikoita kylmiössä, eikä tarvinnut hymyillä. Myöhemmällä iällä ekstrasin ravintoloissa, ja kaljakorit lensivät yhdellä kädellä ( no melkein ) pinoon.

Näistä ajoista on muistona kulumat niskanikamissa...

Rakennusaikoina kaikki 155 senttiäni ja noin 60 kiloani joutuivat tosihommiin. Miesnäkökulma kohteli kuin apuriaan konsanaan, ja oletti toki lihasten ja logiikan kulkevan mukana. Kaikkein uskomattominta on juuri isojen tavaroiden, kuten huonekalujen siirtely, esimerkiksi huoneesta toiseen.
" Nosta NYT, jumalauta- älä vänkää vastaan"
" joo joo koko ajan, auts"
" hei mitä sä teet, nosta älä työnnä sitä hyllyä, mennään nää rappuset, tue sitä "
" mä en voi mun kenkä tippui "
" LASKE IRTI"- sanoo mieheni ja kantaa hyllyn itse...Tippuva kenkä on meillä jo kestovitsin asemassa.

Mutta jatkuvaa lautojen kantamista, hiekan kärräämistä ja lapioimista ( aiheutti tenniskyynärpään-kivuliasjuttu, muuten ), puutarhan perustamista ( ja lapioiden! ). Tein kivimuurinkin puutarhaan. Ihan itse.

Mieheni osoitti arvostavansa lihaksiani ja vähän muutakin, kun hän osti minulle paidan, johon kirjoitti tussilla: "ÄIJÄ".
Pikkuisen nikottelin. Oliko kesälomalla tullut nautittua sihijuomaa hieman liikaa, ja haastettua puolisoa turhankin paljon kädenvääntöön?

No, pystyin kyllä nauramaan jälkeenpäin. Ja kävin tässä ostamassa pellettejä, niitä myydään 20 kg:n säkeissä. Miesmyyjä sanoi, että odottakaa rouva hetki, niin haen kärryn.

Meikä viskasi käsilaukun toiselle olalle ja kaappasi säkin kainaloon.
" Ei tässä mitään kärryjä tarvita" , murahdin. Äärrh.

Päiväkirjamerkintöjä

Kirjoitettu 22.2.1980

"McPerconien kohtalo"

"Askeleet lähestyivät kreivitär Lyydia McPerconin vuodetta. Hän heräsi hätkähtäen. Kyllä, askeleet kumahtelivat hänen makuuhuoneensa kiviseen lattiaan. Hän nousi istumaan. Tuskan hiki näkyi kynttilän lepattavan liekin valossa hänen valkoisilla kasvoillaan. Nyt, nyt joku ojensi kätensä ja aikoi vetää hänen vuodeverhonsa syrjään. Hän kirkaisi ja vaipui vuoteelle..."

Jämäkkä alku, vai mitä. Jätän parit kohtaukset välistä ja jatkan...

"Oli vuosi 1632. Pariisissa riehui rutto, josta kukaan ei ollut selvinnyt ennen kreivitärtä. Hänen päivänsä olivat luetut. Enää kolme viikkoa elinaikaa. Hän voisi parantua, jos Marseillesta asti haettaisiin lääkäri, joka voisi parantaa....
Sanansaattaja lähti matkaan. Hän pistäytyi matkalla kotonaan. Siellä oli hänen äitinsä kuollut, ja hän jäi hautajaisiin. Kun hän pääsi matkaan, oli kreivittärellä enää kaksi viikkoa elinaikaa...."

Sota syttyy, ja vie mukanaan koko perheen. Ainoastaan kreivi jäi henkiin. Tarinan loppusanat olivatkin:

" Näin päättyi McPerconien tarina. Vain kreivi oli elossa, mutta hänkin kuoli. Hänet murhattiin."

Sitä minä vaan kummastelen, että 12-vuotiaana kirjoittelen tälläistä draamaa, miksen ole päässyt yhtään pidemmälle kirjoittelussani? Missä se menestysromaani viipyy?

Muistilapuista

Muistan joskus lukeneeni listaihmisista. Sellaiset laittavat kaikkea tärkeää listalle, esim. muista hakea pesuainetta, muista soittaa kampaajalle, peru hammaslääkäri. Listan avulla asiat tulevat hoidetuiksi.
Muistilaput ovat vähän sama asia. Minulla on Tiimarista ostettuja tarralappuja, joihin kirjaan aina kaikki kaupasta tehtävät ostokset ( "osta jotain syötävää ") ja toiseen lappuun kirjoitan:"Tee kotona: -imuroi, tee ruoka, pese pyykkiä. "

Ihan kun nyt en ilman tuota muistilappua tietäisi mitä minun pitää tehdä. On vaan helpompaa jäsentää velvollisuutensa kun kirjaa ne ylös.

Onhan toki ollut päiviä, jolloin on tullut listattua asioita turhan innokkaasti, ja rutistettu lista päätyy roskakoriin. Tai on asioita, jotka kerta toisensa jälkeen ovat lapulla, mutta jäävät tekemättä.

Sähläys ja järjestelykyvyn puute saavat minut raivostumaan itselleni aika ajoin. Kuka on laskenut, kuinka monta tuntia viikossa ihmiseltä menee, kun hän etsii tavaroita? Autonavaimia, saksia, kynää? Tänään etsin kiinteistöverolappua. Mistään loogisesta paikasta se ei ole vielä vastaan tullut. Auttaisikohan, jos kirjoittaisin tarralapulle, että muista löytää kiinteistöverolappu. Ja maksa se.

Kurinpidosta

Vaikka olen vakaasti päättänyt olla kirjoittamatta mistään, mikä liippaa kovin läheltä ammattiani, on pakko purkaa mielestä yksi juttu. Yleisellä tasolla.

Että tämän jutun takia minua ei tarvitse käräjille kutsua.

Kurinpito. Eräs ihminen kutsui sitä mielummin työrauhan turvaamiseksi. Mielestäni se termi sopiikin paremmin koulumaailmaan. Kotona voidaan kai puhua vaikka kasvatuksesta?

Miten se työrauha turvataan isoissa luokissa, joissa akustiikkakaan ei ole ihan huippua? Millainen on hyvä työrauha ja turvallinen työskentelyilmapiiri? Mitä jos joku joskus vähän ...öööö, sanoisinko että " villiintyy " ja saa luokan kuviot sekaisin, opettajasta puhumattakaan?

Saako silloin ääntä korottaa? ( Paetakaan ei voi, vaikka ikkuna tai ovi olisikin kutsuvasti auki ).
Vastuu on opettajalla, työrauha ja turvallisuus on turvattava. Pedagogisin keinoin.

Hyvät kasvattajat, tietenkään opettaja ei HUUDA oppilaille, että NYT menet omalle paikallesi ja jätät sen kaverin rauhaan ETKÄ keiku enää sillä tuolilla koska voit kaatua UUDESTAAN ja loukata kätesi lisäksi myös PÄÄSI , EIKÄ jalkapalloa potkita SISÄLLÄ ja vaikka tuo hyminä auttaakin sinua keskittymään niin se on LIIAN voimakasta.....

Ei. Opettaja on kasvatuksen ammattilainen eikä huuda. Hän KOROTTAA äänensä jämäkän kolkoksi ja karjahtaa pelin poikki. Hillitysti.

Se on valitettavaa, että jotkut ihmiset voivat saada tästä kokemuksesta olon, että opettaja se vaan huutaa. ( Varsinkin jos tilanne toistuu useasti päivän aikana ) Kotonakin vielä jatkaa . Kaikenlaisia sanoja se opettajakin huutaa iskiessään varpaansa kynnykseen. Mokomakin kynnys.

Tänään iltapäivällä tyttäreni ilkeä ja noitamainen opettaja ( huumoria, ymmärrättehän ) oli antanut TAAAAASSSS ihan LIIKAA läksyjä. Tyhmiä sellaisia, kaiken lisäksi. Kaunoläksyt sitten tuli sotkettua tummalla lyijykynällä kovasti painaen kirjaan aika rumasti. Kun sitten äitinä komensin, että oliko tuo viisasta, nyt joudut kumittamaan koko sivun ja niin pois päin...

Niin saan sitten kuulla että äiti miksi sä HUUDAT minulle.

Nyyh.

Hypomaaninen pyknikko

Innostuin tässä erään kerran kuvailemaan arkipäivääni työkavereille. Eräs heistä poimi googlesta minulle määritelmän saman tien: " hypomania. Manian lievä tai keskivaikea olomuoto. Henkilö kokee itse olotilan erittäin hyvänä, se liittyy henkilön lisäntyneeseen toimeliaisuuteen ja tuottavuuteen." Suurinpiirtein näin.

Valtuuston kokouksen ja sauvakävelylenkin jälkeen istun vielä tässä maanisessa vireessä kirjoittamassa blogia. Kellokin tosin on vasta puoli yhdeksän, joten iltahan on vielä nuori.

Nelikymppisenä nainen on parhaimmillaan, minun mielestäni. Itse ainakin nautin nyt siitä, että lapset ovat koululaisia, mutta eivät vielä niin varhaisnuoria, että pitäisi ääntä korottaa. Leivänteko ja pukeminen sujuvat , mutta kehoituksia ja kieltoja totellaan ilman uhmaa. Aikaa jää siis enemmin, vai jääkö?
Ja mihin?

Siinä määrin, mitä minä tavaroita ja komeroita siivoan ja järjestelen, meillä luulisi kaiken olevan tip top. Ja kun tätä aikaa on, luulisi kai, että meillä syödään päivittäin rehellistä kotiruokaa ja itseleivottua leipää.

Noh noh, äläpäs nyt liioitttele. Vuorokauteen mahtuu vain 24 tuntia. Jos kahdeksan niistä menee töissä ja yhdeksän nukkuessa, jäljelle jää seitsemän tuntia.

Sehän on pirun paljon! Siis minunhan pitäisi ehtiä tekemään vielä paljon enemmin. Mitä minä oikein touhuan -seitsemän tuntia päivässä?

Banaanikärpänen nenässä?

Ei pitäisi jättää banaaneja päiväkausiksi esille.Tämäkö lienee syy siihen, että noita ärsyttäviä pikkukärpäsiä on taas ilmaantunut.

Ja yksi niistä lensi nenääni. Ihan totta. Välillä se käy sieltä ulkoilemassa, mutta sieraimeen se on pesän tehnyt. Nenäkarvat vaan väräjävät, kun kärpänen pörrää . Kutittaa.

Puutarhapenkkien mylläys saa myös aikaan säpinää. Mullanrajassa kuhisee pikkuöttiäisiä tuhansittain. Koko piha on täynnä elämää, ja kauniista kesäillasta nauttiminen onnistuu vain hyttyssavujen ympäröimänä. Vaikka olin vuorannut itseni kohtuullisesti ja ahkeroinut huivi päässä, on päänähkani täynnä patteja. Kutiavia patteja. Ohimot näpyillä ja joku oli uinut liiveihinkin.

Toivon kuitenkin, että nenässäni asuva banaanikärpänen muuttaisi pois. Kiva niistää kärpäsen munia. ( onneksi kyseessä on kuitenkin vain pikkuruinen kärpänen, eikä esimerkiksi lukki. )

Saattaahan kyse olla tietysti jostain muusta. En mielestäni ole sekoamassa. Ehkä se on vaan tuuli, joka niitä nenäkarvoja heiluttaa...

Politiikon tehtävä?

Määritelkää poliitikko.
Olenko minä sellainen?

Lauantai-sauna on liiankin herkkä ympäristö keskustelulle esimerkiksi politiikasta. Se on , hitto soikoon, ainut tilaisuus kohdata puoliso- ja kuka nyt silloin haluaisi politiikasta puhua.
No, jos vaimo on kunnallisvaaliehdokkaana niin voi olla, että vähän jauhetaan.

Politiikka: " valtio- ja yhteiskuntaelämän kysymysten ratkaisuun kohdistuva toiminta, valtasuhteiden ratkaisu, valtiotaito. " Ja poliitikko on henkilö, joka harrastaa aktiivisesti politiikkaa.

Tällä hetkellä minä, kunnallisvaaliehdokas ja nykyinen valtuutettu, olen optimisti.
Kuvittelen, että hallituksessa ja valtuustossa hoidetaan asioita, ja toimitaan kuntalaisten hyväksi yli puoluerajojen. Kuvittelen, että luottamusmies voi tehdä jotain kunnallisessa päätöksenteossa. ( Se on kyllä kakkaa- tosiasia on, että virkamiehet tätä rulettia pyörittää. )

Minä sanoin tänään siipalleni, että voipi olla niin, että ensi kaudella poltan siipeni.Että olen todellakin liian naiivi ja herkkäuskoinen luottamustoimissani- näkemykseni saavat isommat johtajat äkäiseksi.

Mutta on se veikeää, että kansanedustaja Tuula Peltonen kirjoitti tänään Sisä-Suomen lehdessä hankkeista. Ja erityisopetuksesta. Toivottavasti asia otetaan todesta, kun Tuula sen sanoo. Kun Hansu sen sanoi, se on pelkkää...

Olisipa se hienoa, että olisin joskus sellaisessa asemassa, että minunkin puheeni otettaisiin vakavasti.

Mutta siihen asti: äämglfjhgruinbrshnbfb c . djgirgjtru-vnjgnejgnre. Vai mitä?

Shoppailusta..

Shoppailu naimattomana ja lapsettomana on sitten ihan eri asia. Se oli silloin. Eikä siitä enempää.

Olen ennenkin pohtinut tarpeellisen ja tarpeettoman- haluan / tarvitsen asioiden eroa. Varsinkin meilläpäin, kun ostoksille pitää erikseen lähteä. Ei voi ruokatunnilla poiketa Stokkalle, tai käydä ostoskeskuksessa työmatkalla.

Välillä se ÄRSYTTÄÄÄÄÄÄ!

Miesnäkökulma ei ymmärrä, että näillä bensan hinnoilla joku ajaa Plantageniin ostamaan liljojen sipuleita. Haluaisin myös värilliset pihavalot.

Siis ulkovalosarjan, jossa on värillisiä lamppuja. Tiedän, että sellaisia on olemassa, sillä en ole keksinyt tätä itse. En ymmärrä, että jokaisessa paikallisessa liikkeessä, joista olen valosarjaa kysellyt, minuun katsotaan vähän kummeksuen ja sitten haetaan varastosta jouluvaloja. En minä jouluvaloja hae ( vielä ), vaan värillistä ulkovalosarjaa.

( Toki : ilmankin tulee toimeen. Ei elämää suurempi juttu. )

Entäs vaateostokset? Alusvaatteita ja muitakin löytyy ihan varmasti paikallisesta Ale- Makasiinista. Miksi pitäisi päästä Jyväskylään? Jos tarvitset college-puseroa, löytyy Alesta varmaan sellainen. Siinä voi jopa olla kiva teksti " super-mimmi" -tai vastaavaa. Paita kun paita.

Noh. Livahdin tänään Agrimarkettiin, ja ostin sipuleita. Ostin 220 klp. Tuntuu suurelta määrältä, mutta keväällä taas ajattelen, miksen laittanut enemmin. Mutta liljoja niillä ei ollut.

Aion siis vakaasti testata Bilteman ja Plantagenin liikeidean toimivuuden. Aion sanoa tässä piankin, että p-kele kun volkkarin etuvalo on sammunut. Ja tuulilasinpesuneste on loppu. Että olis ihan pakko käväistä Biltemassa.

Ja tähän hymy :)

Lähiölapsuus 70-luvulla-vuosikymmen vaihtuu. Osa 5.

Varhaisnuoruus kymmenlukujen taitteessa- mitä muistan parhaiten? Ystäväni ovat sanoneet, että muistan hämmentävän paljon asioita. Pidin myös päiväkirjaa, ja on mukavaa lukea 11-vuotiaan merkintöjä nyt, kun oma esikoinen on 11-vuotias.
" Iltapäivällä tuli kotimainen elokuva. Sen nimi oli " Nuoruus vauhdissa". Sitten menimme ulos. Me harjoittelimme jalkapalloa. Satoi. Kenkämme, sukkamme, takkimme, hanskamme ja housumme olivat niin märät, että niistä olisi tullut ainakin 10 l vettä. Illalla kotona minä raivoilin. Sitten minä katsoin urheiluruudun ja sitä ennen söin ja luin "Neiti Etsivää". ( kirjoittanut Hansu 7.10.1979. )

Ajat ovat muuttuneet. En edes välttämättä halua tietää, missä määrin vastakkaisen sukupuolen edustajat kiinnostavat omaa jälkikasvuani, minua ja ystävääni eräs tietty poika kiinnosti niin paljon, että kävelimme aamuisin ainakin parin kilometrin päähän bussipysäkille vain nähdäksemme hänen ajavan ohi moottoripyörällään. Illatkin saatoimme hengailla ärrän kulmilla, jotta näkisimme bussin, jonka takapenkillä hän istui.

Kävin koulua Lappeenrannan Linnoituksessa. Sinne oli bussikyyti. Muistan koulusta hyvin vahvasti kylmät käytävät, ulkovessat ( kävin kerran- vain KERRAN ), näkymän aidan takaa Lappeenrannan satamaan ja aidan , jolla ei saanut istua. Ja kun istuin, repäisin uudet sammarini. Silloin äiti itki.
Muistan myös naapurirakennuksen kehitysvammaisten päiväkeskuksen, tai mikä se lienee nimeltään. Ja ruokalan hajun.
( Puhumattakaan liikuntatunneista! Kaikilla meillä oli samanlaiset punaiset, froteiset jumppapuvut. Ja tunti alkoi aina kehärummulla: juostiin ympyrää ja tehtiin se avorivistö... eivät varmaan armeijassakaan tee niin enää nykypäivänä. Se olisi simputusta...)

Mutta tapanani on ollut kirjoittaa kohtuullisen lyhyitä juttuja, koska en usko, että ihmiset jaksaisivat lukea pitkiä juttuja.

Joten: niistä pojista: "Kun menimme tänään kouluun Orionin pysäkille, tuli Junior meitä pyörällään vastaan. Hänellä oli yllään skottiruutuinen huopatakki ja pipo oli myös. Housuja ja kenkiä emme kerenneet katsoa. Laukkuna hänellä oli Adidaksen laukku". ( Hansu 25.10. 79 )

Ja lisää tulee tästä aiheesta. Sen lupaan!

Pakkorako

Surullisen totta. Perheemme hajoaa. Rakas kusiruiskuni Pate on nyt viimeiset ruiskuttelunsa tehnyt olohuoneeseen, ja saa huomenna uuden kodin. Tällä kertaa emme hae häntä takaisin, vaikka pissisi mihin.
Tytöt ovat itkeneet silmänsä kipeiksi ja minullakin on outo tunne mahan pohjassa. Kun lemmikin ottaa, niin siitä täytyy kantaa vastuu.

Missä menee raja inhimillisellä kestolla ja eläimellisellä käytöksellä? Nurkkiin ruikkiminen ei liene normaalia käytöstä. Eläimeltäkään. Kaikki hormonihoidot on kokeiltu, ja välillä onkin ollut taukoja. Nyt mahdollisesti tontillamme vaeltavat muut kissat ovat taas saaneet meidän eunukkimme sekaisin.

Minun oli tehtävä tämä inhottava ja lopullinen päätös. En jaksa ensimmäiseksi aamulla pestä olohuoneen nurkkaa, ja ensimmäiseksi töistä tultuani pestä toista nurkkaa. Haisen Ajaxilta ja etikalta ja koko päivän nenäkarvoissani tuoksuu kissanpissa. Ei enää. Ei auttanut edes väliaikainen kusenestoseinämä, josta jokin aika sitten innostuin. Olivat saaneet sen irti ja pissineet sen taakse.

Niin, monikkomuoto. Meillehän jää vielä Manteli, todella kissojen kissa. Kehrää kuin rukki, ja tulee aina tyttären sänkyyn kuuntelemaan iltasatua. Hänkin kyllä taitaa ruikkimisen taidon, mutta luovumme nyt Patesta. Mitä teen, jos ruikkiminen jatkuu?

Oletteko ennen kuulleet vaippoja käyttävästä kissasta?

Hankkeista..

Mikä se on? Tänään olin kuulolla tilaisuudessa, jossa käsiteltiin yhtä hanketta. Olkoon vaikka Mutu-hanke. Tähän hankkeeseen oli saatu rahaa ihan reilusti. Nyt sitten työryhmässä pohdittaisiin, mihin nämä rahat voitaisiin sijoittaa. Toki huomautan, että työryhmissä istujille ja pohdiskelijoille tämä kuului toimenkuvaan.

Sehän olisikin hupaisaa, että hankkeeseen saadut rahat kuluisivat pohdiskelijoiden palkkoihin. Siksi onkin kätevää, että pohdiskelusta, työryhmässä istumisesta jne ei tarvitse maksaa palkkaa.

Samaisessa tapaamisessa vilisi hankkeita ( laskin 7 erilaista ), joista osa on, ihan rehellisesti, poikinut hyvää ja tuloksellista toimintaa. Se on hienoa, ja näin pitääkin olla. Muuten minusta kyllä tuntuu siltä, että kaikenlaiset projektit ja hankkeet ja niiden raportoinnit ja jatkohankkeet tuottavat vain lisähommia ja REHELLISEN työn painopiste siirtyy kentältä paperinpyörittelyyn.

Joskus voitaisiin tehdä kohennustoimenpiteitä ilman hankettakin, esim. kun tiedetään, että jossain on resurssipulaa työntekijöistä, palkataan sinne vuodeksi ihminen sitä työtä tekemään.
Eikä vedetä työvoimahanketta, jonka tuloksena on, että olisi tarpeen palkata ihminen tähän hommaan. Ja hanke hautautuu mappiin.

On tärkeää, että työntekijät jaksavat olla innostuneita ja suunnitella hankkeita. On hienoa, että eri tahot myöntävät niihin rahaa. On upeaa, jos niistä poikii konkreettisia asioita, jotka helpottavat elämää.

Mikäs sitten mättää, kun olen näin kyyninen? Olenko kateellinen, kun minua ei ole pyydetty mihinkään hankkeeseen, esim. PÄÄkoordinaattoriksi tai projektiPÄÄLLIKÖKSI? Ei, en ole kateellinen. Olen suorastaan hämmästynyt. Tyrmistynyt.

Kotitöistä, osa 312.

Eli miksi pakenen uimahalliin tai lenkkipolulle?

Työpäivän ja työhön liittyvän palaverin jälkeen kaupan kautta kotiin. Eteisessä sen jo haistaa. Kissankakka.

Mutta tuuletus auttaa. Kakat olivat sentään siellä missä pitikin. Tosin niiden takia hienohelmat olivat pissineet vessan lattialle. Ja varmuuden vuoksi olohuoneen nurkkaan.

Ensin vettä, sitten pesuainetta, vettä ja etikkaa. Ja vielä kerran pesuainetta. Kyllä alkoi ohimossa tykyttää. En jaksa.

Sitten ajattelin kokeilla jotain rohkeaa vetoa, ja laitoin tekstiviestin herrahenkilölle, joka myös asuu tässä osoitteessa. Mitäs jos hän kokeilisi imurointia huomenna, kun on kerran vapaapäiväkin.
No, melkein arvasinkin vastauksen. Autoa pitää laittaa. On se hyvä että nuo autot on kunnossa. ( arvatkaapa, haiseeko mersussa kissanpissa tai onko siellä kissankarvoja? )

Tässä keväällä olin vakaasti päättänyt sijoittaa siivoojaan, joka kerran kuussa, perjantaisin, kävisi siivoamassa meillä huushollin. Olisipa se hienoa tulla puhtaaseen kotiin. Miksiköhän en ole vielä tehnyt niin? Onko se äidinperintö, joka jossain alitajunnassa nakertaa, että kyllähän ennenkin hoidettiin lapset ja koti ja työ ja maatilan eläimet? Metsätöistä puhumattakaan.
Ei ollut edes pyykkikoneita.

Oikeasti olisi kiva kuulla, kuinka ne asiat ennen hoidettiin? Totuudenmukaisesti. Vai onko niin, että me nykyajan naiset olemme jotenkin saamattomampia kuin entisajan tehopakkaukset.

( laitanpa pulla-ja sämpylätaikinat kohoamaan ja käväisen lenkillä muokkaamassa vartaloani. Sen jälkeen menen uimaan tyttäreni kanssa, ja iltasella pyöräytän pullat ja sämpylät.
Yöllä on aikaa miettiä huomista työpäivää ja vaikka samaan aikaan silittää pyykkiä.)

Terv. Leipominen ja silitys olivat liioittelua. Autoakin on ihan pakko laittaa.

Keräily harrastuksena

Pienenä keräsin postimerkkejä ja kiiltokuvia. Meilläpäin kerättiin myös erilaisia muovinpalasia, jotka laitettiin hakaneulalla isoon nippuun. Niitä kutsuttiin plastiikoiksi. Lappeenrannassa Kaakon Kumi-liike jopa möi niitä yhteen aikaan.
Parhaita olivat kiiltävät muovit, sellaiset paksummat, esim. suihkuverhosta leikatut.

Nykyisin keräillään enemmin kai tarroja, harvemmin olen enää törmännyt " Muistojen-kirjaan" värssyjä pyytäviin lapsiin. Postimerkkeilykään ei taida olla in. Viime talvena tyttäreni keräsi pokemon-kortteja, muttei tiennyt, mitä niillä voisi tehdä. Ja pääsiäismunayllätyksiä. ( mitä NIILLÄ voi tehdä?? )

Tänään löytyi uusi keräilykohde. Uimahallissa myytiin pienen pieniä mehupulloja, joiden mehu maistui kuulema todella ihanalta. Extra-herkkua oli vielä se, että putelin kyljessä oli raaputusarpa. Saattoi voittaa uuden juoman.
Näin kävikin, ja tyttelit olivat innoissaan. Puolella korvaa kuuntelin takapenkin keskustelua kotimatkalla.

" Ruvetaan kerää näitä pulloja, nää on kauheen käteviä."
" Joo. Kerätään niitä ainakin sata, ennenkuin kerrotaan meijänluokkalaisille. Sit ne ei voi saada meitä enää kiinni"
" Joo. Aattele, sit kaikki meijän luokan pojat tulee vaan tänne uimahalliin osteleen noita mehuja".

Kyllä. Tytöt sopivat sitten, että pullot olisi järkevää säilyttää yhdessä paikassa. Meillä on nyt iso muovirasia, johon pulloja aletaan kerätä.

Että voi hyvänen aika sentään. Ja sata kappaletta.

Harrastuksista

Tämäkin juttu kuuluu sarjaan kunnallisvaalipuheita. Ei kuitenkaan "sitaateissa", joten kirjoitan ihan tosissani. Tai siis niin tosissaan, kuin politiikko voi kirjoittaa.

Meidän kaupunkimme , n. 20 000 asukasta, on erittäin sopivan kokoinen. Etäisyydet eivät ole mahdottomat, ja joukkoliikennekin on, ainakin teoriassa. Kohtalaiset pyörätietkin.
Meiltä löytyy kaksi uimahallia, jäähalli, musiikkiopisto, tanssikoulu, kansalaisopisto, työväenopisto, kolme kirjastoa ( harva pääkaupunkilainen saa uutuskirjat kirjastosta luettavakseen niin nopeasti kuin meillä )- vain muutamia mainitakseni. Koripalloa, yleisurheilua, ratsastusta. Kaikkea viiden kilometrin säteellä kotiovesta.
Upea luonto, ja mahdollisuudet samoiluun ja eräretkeilyyn.

Demarit haluavat säilyttää nämä mahdollisuudet, sillä kunnan tarjoamien harrastus-ja kulttuuripalveluiden tulee olla kaikkien kuntalaisten käytettävissä. Kirjaston käyttö on ilmaista, jos palauttaa lainaamansa aineiston ajoissa. Uimahallimaksutkaan eivät päätä huimaa.
On selvää, että kaikilla ei ole varaa kalliisiin lukukausimaksuihin.

Harrastukset ovat koulun lisäksi yksi erinomainen keino tukea lapsen ja nuoren kehitystä. Kunnan päättäjien tulee huolehtia siitä, että kunnassa on tarjolla riittävästi erilaisia , edullisia ja helposti saatavilla olevia harrastusmahdollisuuksia. Se on kuin rahan pistämistä pankkiin.

Vaalislogan!

Äh. Jutta vei sanat suustani, tavallaan, kun tämän päivän Keskisuomalaisessa esitti vertauksen maratonista ja äänestäjien luottamuksen kasvusta puolueeseen. Harmillista. Olin ajatellut "juosta" vaalivoittoon juuri sillä esimerkillä.
Että vaikka minulla kestää viisi tuntia juosta maraton ja tulla sitten maaliin, juoksen tasaista vauhtia ja pääsen perille.
Hitaasti ja varmasti, rauhallisesti hengittäen.
Samalla tavalla teen myös luottamusmiehen tehtäviäni. Varmasti, rauhallisesti, mutta varmistan myös maaliintulon, eli asian käsittelyn.

Ei pidä hötkyillä, mutta ei pidä myös väistellä hankalia asioita.

Kunnallispolitiikkaa maratoonarin sitkeydellä.
Sitkeää kunnallispolitiikkaa maratoonarilta.
Kunnallispolitiikkaa sitkeältä maratoonarilta.
Yeah.

Kalastamisesta

Järvi, laituri ja vapa. Liplatus, kevyt tuuli ja laskeva ilta-aurinko.
Täydellinen idylli.

Mutta ei nappaa. Ei nykäise. Kalat eivät käy lähelläkään , vaikka oli ostettu kahdeksan euron viehe. Useampikin, eri mallisia.

Pari heittoa järveen, ja jo tarttui viehe kiinni pohjaan tai siima sotkeentui kummallisesti. Perheemme nuorin kalastajanalku menetti uskonsa, toivonsa ja hermonsa noihin Keiteleen kieroihin kaloihin, jotka jatkavat uiskenteluaan yhä vaan. Mato-onkeakin kokeiltiin, tällä kertaa matoja ei edes tarvinnut kaivaa mistään. Riitti kun keräsi laatoitukselta.

Mutta ei nykäissytkään. Vapa oli niin raskas, ettei sitä jaksanut kauaa edes kannatella.

Turhaan otimme mukaan jauhoja, voita ja suolaa. Paistettu ahven jäi saamatta. Onneksi mukana oli kuitenkin kanasuikaleita, niin emme jäänet ihan ruuatta.

Jotenkin se siima sitten katkesi ja viehe jäi kiilumaan järven pohjaan. Tyhmä viehe! Ihan tyhmää koko onkiminen! Ei koskaan enää ikinä!

Äippä sitten sukelsi hyiseen veteen ja haki vieheen takaisin. Ensi kesänä uudestaan.

Anarkiaa?

Olen kirjoittanut nimeni paperiin, jossa haluan asettaa itseni kunnallisvaaliehdokkaaksi. Olen myös istunut valtuustossa edellisen kauden. Aiemmin koin, että kaikki valtuutetut olivat, puolueeseen katsomatta, ajamassa asioita valtuustossa. Mietittiin kunnan tarjoamia palveluita ja kuntalaisen asemaa. Miten kaikki järjestetään parhaiten ja kuntalaisen hyväksi.

Sillä ilman kuntalaisia ei ole kuntaa.

Nyt olen vainoharhaisena haistelemassa sellaisia tuulia, että alan vähän ihmetellä. Mikä on ehdokkaiden ensisijainen tavoite seuraavissa kuntavaaleissa, jotka todennäköisesti ovat varsin mielenkiintoiset. Haetaanko omaa glooriaa, puolueen voittoa vai sitä, että valtuustoon valitaan henkilöt, jotka ajattelevat omilla aivoillaan?

Toki edellämainituista ehdotuksista kaikkiin kuuluu henkilöitä, jotka ajattelevat omilla aivoillaan. Kyse saattaakin olla priorisoinnista. Mutta on veikeää kokea, että saman puolueen riveissä tapahtuu sellaista, että jollekin ei vaan tiedoiteta. Tai lehdessä mainostetaan, että tiettyyn aikaan päivällä kunnallisvaaliehdokkaat vastaavat kysymyksiin siitä ja siitä.
No jotkut ehdokkaat ovat töissä siihen aikaan päivällä ja vastaavat työssäään siitä ja siitä.

Alanko vetämään omaa kampanjaani? Perjantai -iltaisin kunnallisvaaliehdokas kestitsee vieraita tavernassaan ja vastaa kysymyksiin päivänpolttavista asioista?
Kyllähän tämä miettimään pistää.

Fossiili, minäkö?

" Tuleekos se sun kaveri sinne fillarilla?", kysyn asiallisesti ja saan vastaani aikamoisen purkauksen.
"Siis älä äiti yritä puhuu tuollee, kun se ei sovi sulle!"
" Siis puhua millä tavalla? "
" no tollee slangia, et sä osaa. Älä yritä esittää mitään nuorta."
"no en en. Olenko mä muka jotenkin vanhanaikainen? "
" joo. Sun vaatteet on ihan kauheita ja sä puhut silleen vanhanaikaisesti- siis paitsi sillon kun sä niinku yrität esittää nuorempaa ja puhut tuolleen " fillarilla" ja näin. Se kuulostaa kauhealta."
" Ookoo..."

Nielaisen. Totuus tekee kipeää...

Vai yritän esittää. Pöh. Ukkisi on aito stadin kundi, ja fillari-sana normaalia puhekieltä. Vaatteeni ovatkin ihan mauttomia ( paitsi ne, jotka olen saanut siskolta ). Tai siis kledjut.

Täytyy täst lähtee stikkaa toi fönsteri boseen ku tääl traisaa. Et en viitsi skriivaa enempiä.

Nukkumisen ihanuudesta

Kunnon yöuni on yksi suurimmista nautinnoista. Viileä makuuhuone, puhtaat ja raikkaat lakanat, rikkeetön rauha..Luonnon äänet eivät unta häiritse, eikä toisaalta tasainen liikenteen huminakaan. Se voi olla joskus jopa lohduttavaa, jos odottelee unta. Tietää, että joku tuolla ajelee, ei hänkään nuku.
Kuinka ihanaa onkaan ojentautua suoraksi, rentouttaa raajansa ja vaipua horrokseen. Varsinkin, jos on jotain erityistä syytä olla tyytyväinen itseensä- silloin leponautinto tuplaantuu.

Nukkumisen nautinnon ja vastavaihdettujen lakanoiden ihanuus saavat minut tekemään vaihtotoimenpiteen viikottain. Valitettavaa siinä on, että lakanoiden pöllyyttäminen saa kissankarvat ja muut pölyt liikkeelle, joten niiden vaihto poikii imuroinnin. Ja mahdollisesti lattioiden pyyhkimisen kostealla.
Ettei nyt vaan menisi nukkuminenkin stressin puolelle?

Ainoastaan kerran nukkumiseni on järkyttänyt, ellei suorastaan traumatisoinut minua. Vuosikausien tuuppimiseen ja tönimiseen kyllästynyt puolisoni päätti maksaa kalavelkansa, ja nauhoitti puhelimellaan yöllistä ääntelyäni. Jumalauta, kuulostin kauhealta! Enkä siihen päivään mennessä ollut edes tiennyt kuorsaavani.

Ihan yhtä noloa oli kerran lapsenlikkana huomata, että torkkuessaan sohvalla oli kuolannut silkkisen sohvatyynyn pilalle.

Makeita unia kaikille!

Miksen minä voi olla Audreyn näköinen?

Naisihanteeni on Audrey Hepburn, tumma kauriinsilmäinen kaunotar. Hoikka ja tyylikäs.
Vaikka värjäisin hiukseni, hankkisin tummat piilolinssit ja kävisin läpi viidentoista kilon dieetin ja vartalonmuokkausohjelman, ei minusta tulisi ihanteeni näköistä, ei millään. Ne geenit, ne geenit.
Siksipä en ole koskaan edes pyrkinyt yllämainittuun- kunhan vain heitin ajatuksen jutun otsikoksi.

Näin nelikymppisenä olen aika mielenkiintoisessa elämänvaiheessa. Toisaalta aikaa alkaa olla hieman satsata jo omaan liikkumiseen ja oman terveyden hoitoon ( tähän kategoriaan lasketaan esim. kauneushoitolassa ja kampaajalla käynnit ), toisaalta taas alkaa olla suvaitsevaisempi. Hellempi itselleen. Ei aina tarvitse näyttää upealta, ei kodin tarvitse aina olla siisti, joskus voi syödä ranskalaisia ja nakkeja.
Kuitenkin...
Viisi kiloa vähintään pitäisi saada putoamaan, jotta vaatteet eivät kiristäisi. Rakkaat siskot, liikunnan lisäämisellä paino ei putoa. Katsokaa kuntoilupäiväkirjaa. Voin pitää itseäni aktiiviliikkujana. Mutta se ei riitä. Pitää myös syödä vähemmin. Mutta kun liikkuu, tulee nälkä. Ja jos on nälkä, ei jaksa liikkua.

Ahaa. Tärkeintä on siis se, mitä syö.

Mutta eilenkin teki niin älyttömästi mieli pizzaa, että leivoin sitä pari pellillistä. Aika tuhtia vielä.

Laihduttamisessa ja vartalonmuokkauksessa on omat jujunsa, esimerkiksi se, että arvostamme kuitenkin siroa ja naisellisen notkeaa vartaloa enemmän kuin atleettista. Ja minä, joka olen atleettinen vartalotyypiltäni, huomaan, että esim. uinti muovaa hartioitani vaan isommiksi.

Mitä ihmettä sitä siis tekisi, jotta vaatteet mahtuisivat päälle, jotta pöhötys laskisi ja olo kevenisi? Kun samalla haluaisi jaksaa liikkua ja elää elämää, jossa nautinnot ovat sallittuja eikä tarvitse tuntea syyllisyyttä suklaapatukasta?

Tämä taitaa olla sellainen dilemma, että ei tähän ole ratkaisua. Jatkan siis kokeilujani liikunnan ja syömisen tasapainottelussa. Toisaalta, näin tänään uimahallin seinällä mainoksen. Siinä luki: " Haluatko laihtua"- ja sitten oli joku maaginen puhelinnumero.
Taidanpa soittaa ihan varmuuden vuoksi.

Demarien unelmista

Unelmia täytyy olla. Ilman niitä elämä on ihan tasaisen harmaata. Jokaisella ihmisillä on oikeus unelmiin. Jos ei jaksa eikä pysty haaveilemaan, toivomaan ja suunnittelemaan hyviä asioita tulevaisuuteensa, ihmisellä menee tosi huonosti. Perusasiat täytyy olla kunnossa.

Elämä on konkretian ja päänsisällä tapahtuvien ajatuksien summaa. Pelkillä unelmilla ei elä, ja pää pumpulissa vaeltaville visionääreille ja idealisteille sanotaankin usein, että palaa takaisin maan pinnalle.

Minä lähden demarien vaalikampanjaan mukaan markkinoimaan unelmia. En taatusti lupaa toteuttaa yhtäkään.

Oma sovellukseni aiheesta on jotain sen suuntaista, että Suomessa kaikilla ihmisillä pitäisi mennä niin hyvin, että paukkuja riittää vielä unelmointiinkin.

Pikku vika.

Volkkarini on taas kunnossa. Kolme viikkoa pois käytöstä ja sitten selvisi että siinä olikin ihan pikku vika. Joku vesipumppu, joka ei edes aluksi näyttänyt epäkuntoiselta. Aika monta pulloa meni korjausjuomaa ja kaikkea muuta. Moottoriakin ihmeteltiin. NOo, minä ainakin aion kertoa kaikille kyselijöille, että autossa oli hydrauliikka-akselinetuvetotakajousenkiristäjäanturinvika.

Kuulostaa monimutkaisemmalta kuin vesipumppu. No, joudun sitten taas opettelemaan sen helkutin kytkimen käytön. Perusvolkkarissa ei ole käsinsorvattuja osia- ei vaihdekepissä eikä muuallakaan. Kyllä meikäläistä sykähdytti, kuhn tässä yksi ilta miespuoliset kollegat pyörivät Mercedeksen ympärillä . Menin siihen ihan muina miehinä ja sanoin, että kyllä sitä herkkua kelpaa ihailla. " Onko nuo osat ihan loimukoivua ? ". Kyllä kyllä, ja käsintehtyä, minä ylpeilin.

Raukat. Ei opettajan palkoilla ole varaa tälläisiin herkkuihin...
Nyt Herkku pakataan naftaliiniin ja minä saan taas ajaa taloudellista ajoa. Ihan järkevää, mutta aloin jo tottua glamouriin.

Montako vaimoa tarvitaan aamukahvinkeittoon?

Kysymys tuli eille eilisiltaisessa "parisuhdekeskustelussa" saunan lauteilla. Viikon työputken jälkeen onkin tosi hedelmällistä alkaa listata niitä epäkohtia, jotka sillä hetkellä ottavat aivoon.

Kuten esimerkiksi kysymys siitä, miksei kaapeissa voisi olla vain alahyllyjä? Jos joku vähän pitempi henkilö laittaa ylähyllylle jotain, joudun aina tuolin kanssa sieltä ne ottamaan.

Miesnäkökulma valitti siinä onnettomana, kuinka mukavaa hänenkin olisi joskus herätä valmiin kahvin tuoksuun, sillä nykyisessä elämäntilanteessa hän joutuu sen aina itse keittämään. Kukaan muu ei meillä mene viideksi töihin. Viikonloppuisinkin muut nukkuvat pitempään. Ja kun hänen pitää aina itse se pakettikin avata.

Voitte kuvitella, miten vastasin. Lueteltuani KAIKKI mahdolliset ja mahdottomat velvollisuuteni tulin siihen loppupäätelmään, etten millään ehdi hoitamaan kaikkea ja palvelemaan herrahenkilöä hänen toivomallaan tavalla. Ei yksi ihminen kaikkeen ehdi, sanoin närkästyneenä.

Johon herrahenkilö sitten vastasi että nii-in. Siksi miehellä pitäisikin olla kaksi vaimoa.

Paistaa se päivä risukasaankin!

..oli ensimmäinen sananlasku, joka tuli juuri äsken mieleeni, kun sain mahti-idean. Tiedän, että niitä on parempiakin kuvaamaan sitä tapahtumaa, kun jollain vähemmän välkyllä välähtää.

Tässä kävi nimittäin näin: Meillä on kaksi kissaa. Edelleen. Meillä on myös hienot, täyspuiset vitriinit, jotka olen edullisesti ostanut sisareltani ja täyttänyt perintöposliinilla. Jämäkkää puuta, ja seinäänpultattu, jotta ei tärise.

Jostain syystä perheemme kusiruiskut ( anteeksi alatyyli, mutten voi hillitä itseäni ) suihkuttelevat vitriinien eteen. Ainetta menee myös näiden alle, ja imeytyy puuhun. TÄNÄÄN oli neljäs kerta, kun tyhjensin vitriinin, mieheni irroitti pultit ja kaatoin hyllyn lattialle, ja minä- huom. työpäivän ja vesopäivän ja uimahallikeikan jälkeen, aloitin lattian ja hyllyn huljuttelun Ajaxilla ja etikalla. Muuten, jos on vinkkejä ko. pulmaan, niin otan kiitollisena vastaan. ( se, että hankkiutukaa eroon kissoista, ei valitettavasti onnistu. )

Siinä huljutellessani keksin, että mieheni voi rakentaa mittatilaustyönä vitriinien eteen sopivat kusenestoseinät, esim. pleksistä. Kelpaa siihen ruiskutella, kunhan ei mene hyllyjen sokkelin alle. Mieletön juttu! Tyköistuva kusenestoseinä! Olisikohan idealla markkina-arvoa?
Se ei välttämättä ole kovin esteettinen, mutta seinät asetetaan paikalleen silloin, kun huoneessa ei oleskella, esim. yöksi tai reissun ajaksi. Eivät ne silloin häiritse.

Tänään aion asentaa väliaikaiset systeemit. Kunhan saan nuo vitriinit paikalleen ja niin poispäin.

Mustat sukat

Lenitan opit ovat menneet perille, eikä meillä näy valkoisia tennissukkia. Mustia sukkia kyllä riittää. On vähän pitempivartisia, paksumpia, nilkkamalleja, nyppyyntyneitä sukkia- niitä yhdistää vain väri. Musta.

Koska minulla on autonominen asema upouuden pyykkikoneemme käyttäjänä ja hallitsen yksinvaltiaana kodinhoitohuonettamme, joudun myös lajittelemaan pyykin.
Siinä vaiheessa , kun mustat sukat ovat läjässä edessäni, ajattelen, ettei miesnäkökulma ymmärräkään, millaista luonteenlujuutta sukkien lajittelu vaatii.

Läväytin sitten sukkapinon herrahenkilön eteen ja sanoin, että lajittele nyt kerrankin sukkasi.

Herrahenkilö laski pinon lipaston päälle ( vrt. kasaantumisilmiö ) ja totesi ihan rauhallisesti että kyllä hän ne tästä lipaston päältäkin löytää. Ei niitä tarvii kaappii lajitella.

Olisipa jo äitienpäivä!

Olisipa se hienoa tulla töistä kotiin kun koti olisi siisti. Lapset olisivat laittaneet kenkansä ja vaatteensa ojennukseen , korjanneet välipalansa jäljet ja tehneet läksynsä. Kissat olisivat osanneet pissiä ja kakkia ihan oikeaan paikkaan. Ruoka tekeentyisi uunissa ja salaatti mehevöityisi jääkaapissa. Vaikka tämä kuulostaa varmaan jo tosi paksulta, tuoreen pullan tuoksu saisi varmasti vedet silmiin. Me äidit olemme niin herkkiä, nimittäin.

Pyykit olisivat peseentyneet ja maljakossa olisi tuoreita kukkia. Äidille varatun nojatuolin vieressä odottaisi lempidekkari ja pehmeä villashaali, johon kääriytyä. Koska äidillä ei olisi paino-ongelmia, tarjoilisi hehkeä aviomies hänelle herkullisia suklaakonvehteja ja viiniä. Mies voisi ilmaista äidille, naiselleen, että tämä on maailmankaikkeuden jumalaisin olento. Lapset laulaisivat ja soittaisivat, mies ojentaisi lahjapaketin....

Nyt meni kyllä vähän överiksi.

Joskus voi mennä. Menen nyt kuitenkin laittamaan pyykit kuivumaan ja tyhjennän vielä astianpesukoneen. Ja biojäteastian.

Oma vika kun jätin hommat näin myöhään.....

Kasaantumisilmiö, osa 2.

Kuinka hallita tyhjää tilaa? Olen aiemmin pohtinut tyhjien pintojen ja astioiden taipumusta täyttyä, nyt laajennan hieman käsitettä. Otetaan esimerkiksi vaikkapa kesähuone, ulkovarasto, kuisti tai autotalli. Tosin meidän tontilla ei vielä ole autotallia, vaan sen virkaa toimittaa pressusta tuunattu katos. Tämä rakennettiin mm. siksi, että ulkovarasto täyttyi kasaantumisen johdosta.

On kuitenkin tyhmää alkaa rakentaa ns. väliaikaisia varastoja siksi, että tarpeeton ryönä mahtuisi sinne säilöön. Nimittäin siinä käy niin, että sellaisia joutuu pykäämään yhden toisensa jälkeen, ja pian tontti alkaa näyttää hökkelikylältä.

No se siitä autotallista. Sitten kun meillä on sellainen, siellä on kaikki autonhallintaan ja hoitoon liittyvä tiptop -järjestyksessä. Eikä mitään muuta. Talvirenkaillekin on sitten oma orsi, ettei niitä tarvitse enää säilyttää puutarhavajassa.

Kesähuone on kelien takia jäänyt hyvin vähäiselle käytölle tänä kesänä. Ei siellä tosin mahtuisi enää grillaamaankaan, sillä siellä on erinäinen määrä työkaluja, pari työkalupakkia, renkaita, ja kaikkien kesähuonekalujen pehmusteet sateensuojassa. Näin jotain mainitakseni.
Nämä tavarat kun eivät mahtuneet enää liiteriin, jossa on erä kunnostettavia huonekaluja, pari muuttolaatikollista epämääräistä " antiikkia" ( huh huh ) ja jotain renkaita.

Olenkin miettinyt, että pitäisiköhän minun A) rakentaa väliaikainen liiteri puille vai B) lämmittää taloa niillä kunnostusta odottavilla huonekaluilla?

Tapahtui tosielämässä

Olen selvästi tai ainakin melkein selvä ja kirjoitusvireessä oltuani pari päivää pois koneelta. Tapahtui tosielämässä on herkullinen juttusarjan alku kaikille mokille, jotka aion julkistaa. Näistäkin asioista kirjoitetaan nykyään kirjoja, ja on vain ajan kysymys, milloin MINÄ saan riittävän hyvän/ ääliömäisen idean ja kirjoitan sen ja se julkaistaan...

Mutta siihen asti: Luovasti luennolla

Olin lukion jälkeen vuoden töissä leikkikoulussa, ja opiskelin samaan aikaan avoimessa korkeakoulussa kasvatustieteen approbatur- arvosanaa. Ystäväni poikakaveri kävi samoilla luennoilla, ja liikuimme sitten samalla kyydillä . Eräällä aamupäivän luennolla meillä oli heikko olo, ja meitä otti päähän luennoitsijan omahyväinen olemus. Lisäksi molemmilla oli karseat ilmavaivat. Istuimme ihan eturivissä.

Juuso mietti luennoitsijan palkkiota, ja pohdimme, kuinka paljon hän hankkii tästä. Luennoitsija selitti kok0 ajan , mutta emme jaksaneet keskittyä. Ainakin sata markkaa tunti, veikkasin. Juuso sanoi, että pierettää ihan sairaasti. Minulla oli sama vaiva. Onneksi alkoi ruokatauko.

Tauon jälkeen luennoitsija aloitti sanomalla, että varmaan monia meistä opiskelijoista kiinnosti se, kuinka paljon hän hankki luennoista. Verojen jälkeen ei kovin paljon käteen jäänyt tästä sivubisneksestä. Vilkaisi meitä kurillaan.
Myöhemmin hän otti vanhan kasvatusoppaan esiin, ja luki sieltä entisajan ohjeita siihen, " KUINKA ILMANPUHALLUS ON ESTETTÄVÄ. " Ja pahemmaksi se vaan meni. " KANKULTA KANKULLE SINUN ON PYÖRITTÄVÄ"... silloin taisi pokka jo pettää.

Saman kaverin kanssa kasvatusfilosofian luennolla erehdyin venyttelemään, ja minulta pääsi vahingossa ihan tajuton röyhtäys. Oltiin vielä luentosalin perällä. Kaikki kääntyivät katsomaan, ja loppuluennon Juuso nauroi käytävässä.

MUTTA: Arvatkaapa mitä. Pääaineeni oli kasvatustiede. Yeah!

Vielä vähän lisää maratonista

Minähän voisin alkaa pitää epävirallista lääkäripalstaa blogissani. Esimerkiksi näin: "Tohtori hyvä, tiesin etukäteen, että urheilutoppini hiertää maratonilla. Kokeilin compeed-geelilaastaria, mutta se ei estänyt hiertymiä. Nyt selkä, kainalot ja rintavarustus on kipeillä hiertymillä. Mitä teen? " Nimimerkki Hupakko.

" Hyvä Hupakko. Osta isommat liivit tai vaihda lajia. Oletko koskaan ajatellut uraa kansikuvatyttönä?" Terveisin Tohtori.

" Hyvä Tohtori. Minulla on yliliikkuvat nivelet ja maratonin aikana rasitus kohdistui kipeästi polviin. Nyt polvien takaosat ovat arat. Mitä teen ? Nimimerkki entinen maratoonariko?

" Hyvä maratoonari. Ensiksikin, maratoonari on aina maratoonari. Ja toiseksi: kaikilla sattuu joskus polviin. Kyllä se siitä ohi menee. Muuten, oletko ajatellut uraa kansikuvatyttönä?T: Tohtori

Ja kolmas esimerkki: " Arvoisa tohtori. Urheilujuoma sai vatsani sekaisin, ei tosin maratonin aikana vaan myöhemmin. Onko se vaarallista? Miten nopeasti voin taas aloittaa harjoittelun? Mikä olisi paras laji että saisin hoikan vartalon? Nimimerkki ei vielä liian myöhäistä?"

" Hyvä ystävä! Koskaan ei ole liian myöhäistä vaihtaa uraa, esimerkiksi kansikuvatytöksi. Urheilujuoman yliannostelu aiheuttaa toisille ripulia, mutta sitenhän pysyt hoikkana. Ei se ole vaarallista, ainakaan minusta. Paras laji hoikan vartalon saamiseen on tohtorin mielestä sek..
Siitä vaan harjoittelemaan! Reipasta menoa syksyn iltoihin toivottelee tohtori."

Mietteitä maratonilta

Kuudes maraton takana. Hienon hienossa sateen vihneessä viiden tunnin tavoiteajalla. Tavoite onnistui hiuksenhienosti, virallinen aikani oli 5.o7, joten chip-aika ( lasketaan siitä, kun ylittää lähtöviivan ) jäänee juuri alle viiden tunnin. Ehkä minuutin, mutta mitäs siitä.

Olen kuullut puhuttavan maratonin " seinästä ", ja minä törmäsin siihen 34 km:n kohdalla. Nilkat olivat älyttömän kipeät, polviin sattui ja lapojen välissä oli kipupiste. Muuten olisinkin jaksanut JUOSTA. Nyt oli vaihdettava eräänlaiseen rullaamisetenemiseen, joka muistutti varmaan enemmin kävelyä. Henkisellä pääomalla rullasin sitten ne viimeiset kahdeksan kilometriä.

Liikavarvas oli sitten älyttömän kipeä seuraavana päivänä, eikä käynti ollut muutenkaan kovin joustavaa. Vuoristorata varmisti vielä sen, että venäytin olkapäänikin, kun niin pelkäsin putoavani. Kaikkeen sitä ihminen MAKSAA- ensin siitä, että jolkottaa 42, 195 km ja sitten vielä vapaaehtoisesti menee kaikenmaailman härveleihin.

Olenko nyt parempi ihminen, kun juoksin tämän matkan? Mitä siitä jäi käteen?

No, jos työterveyslääkäri kettuilee epäterveellisistä elämäntavoista ( liikaa bisseä , rouva hyvä ?)
ja kehoittaa huolehtimaan kunnostaan, voin aina sanoa, että juoksin tuossa äsken maratoonin. Kai sitä voi muutaman bissen saunassa ottaa? Ja että lihakset ne painavat, painoindeksi ei kerro sitä, että meikäläisen massa koostuu lihaksista, ei läskistä ...
Jotain tämmöistä.

Mutta viiden tunnin koitos on etupäässä henkinen. Kolmessa tunnissa matkan juoksevat tosi urheilijat.

Joka tapauksessa olen todella iloinen, kun pääsin maaliin. Kyllä tässä oli ekstriimiä kerrakseen.

Lyhyt kirjallisuuskatsaus

Kadehdin Teppo M:ää, sillä hän on saanut kokemuksensa kovakantisten kansien väliin, ja pian valkokankaallekin. Omia " kokemuksiani" en haluasi julkistaa missään muodossa, mutta olen yllättynyt siitä, missä määrin , näin ilmiöna, tälläinen itsensäpaljastaminen suomalaisia kiehtoo.

Näin heti alkuun kerrottakoon, etten ole lukenut Tepon kirjaa, enkä esim. Susanin kirjaa " Pääministerin morsian". Matin opuksen " Elämä on laiffii" selailin. Onkohan Tanja Karpela vai Saarelahan se vielä on, niin, onkohan hän kirjoittanut jo kirjan? No, se tapahtuu varmaan pian.
Susanna Sievinenhän taisi kirjailijanuransa jo aloittaa.

Kummallistahan tämä tirkistelynhalu on. Eihän siinä ole mitään ihmeellistä, että joku ihminen kirjoittaa ajatuksiaan ja kokemuksiaan ylös. Päiväkirjoja on pidetty kautta aikojen. Se vain on kiinnostavaa, miksi tietyntyyppiset päiväkirjat ja omasta elämästä kertovat teokset pääsevät yleisön ja median kiinnostuksen kohteiksi.

Melissa P:n kirja " Sata harjanvetoa ja sinnepäin" lienee ollut Tepon teoksen naisvastine, joten meikäläisen ei kannata yrittää lyödä rahoiksi sen tyyppisellä paljastelulla. Mitenköhän olisi, jos kokeilisin "klassikko-tyyliä"?

Klassikkotyyli? Tarkoitanko siis mitä? Minä, joka olen selvinnyt maisteriksi lukematta yhtään Dostojevskiä ?

Minä haluaisin kirjoittaa jotain, jota ihmiset lukisivat, ymmärtäisivät ja pitäisivät lukemastaan. Haluaisin luoda jotain kuolemattomia hahmoja kirjallisuuteen, kuten esim. Mika Waltari on tehnyt. ( Noo, mainitaan nyt myös se Potter..).

Tiedättekö, mikä on eräs nykykirjailijan luoma termi, joka kolahti? Se on Kari Hotakaisen sana" nakkinektari". Se tarkoittaa sitä lientä, mikä jää nakkipakettiin.

Tähän pyrin.

Lähiölapsuus 70-luvulla, osa 4. Koulusta.

Muistan ensimmäisen koulupäiväni. Parveilimme käytävässä, ja suoritettiin nimenhuutoa. Oman nimensä kuultuaan piti mennä luokkaan A tai B. Ensin huudettiin minun nimeni. B- luokkaan. Hetken päästä paras ystäväni huudettiin luokkaan A. Muistan sen tunteen, pakokauhun, joka valtasi minut- ei tässä näin pitänyt käydä. Keräsin kaiken rohkeuteni ja menin puhumaan Eeva-opettajalle, että nyt on tapahtunut kauhea väärinkäsitys. Nähkääs Minna on minun paras ystäväni ja meidän pitää päästä samalle luokalle.

Emme koskaan olleet samalla luokalla, mutta ystäviä olemnme edelleen. Keväällä juhlimme nelikymppisiämme yhdessä.

Minulla oli keltainen salkkumallinen laukku. Sinne taiteltiin joka päivä myös ruokaliina. Söimme luokissa, ja liinaan jäi jännä tuoksu. Jauhelihakeiton ja näkkileivän tuoksu. Ensimmäisestä aapisesta en muista mitään, osasin lukea auttavasti kun menin kouluun. Muistan kyllä sen, että naapurin Jarkko opetti minua kirjoittamaan oman nimeni. Muistan myös sen, että makasin isän ja äidin sängyllä ja kirjoitin täydellisen oikein " Mona- Lisa Pursiainen". Kuka muistaa tämän juoksijan?

Matematiikassa opiskeltiin joukko-oppia. Joitain alkioita siihen kuului. Englannin kirjat ovat jääneet parhaiten mieleen, ja runot: " This is Jack and this is Jill. This is Ann and this is Bill.
Opettaja luki aina perjantaisin Kalle Blomkvistia. Jos ette ole vielä kaveriin tutustuneet, teillä on huomattava aukko sivistyksessänne. Korjatkaa se välittömästi.

Nimi on Kalle. Kalle Blomkvist. Mestarietsivä.

Laskin luokkakuvasta, että oppilaita luokallamme oli 28. Kurinpito-ongelmia ei tainnut olla. En ainakaan muista. Yläasteella koulussamme oli erityisopettaja, jonka luokse tietty poikaporukka pääse viettämään laatuaikaa.

Ala-asteella järkyttävin tapaus oli se, kun Ari-Pekka vetäisi housut kinttuun Jannelta. Luokan edessä.

Että kyllä siitä koulusta jotain muistoja jää.

Kunnallispoliitikko ja arki

Luin tänään yhtä raporttia, jossa oli kyselty kuntalaisilta mielipiteitä , ajatuksia ja toiveita koskien kunnan palveluita ja päätöksentekoa. Useassa vastauksessa oli mainittu se, että kunnallispoliitikon pitäisi astua " tavallisen kuntalaisen" saappaisiin, ja elää "tavallista arkea".

Millaista on sitten se epätavallinen arki, jota kunnallispoliitikko elää? Miten se arkielämä oikein määritellään? Eikös se ole sitä, kun käydään töissä, koulussa, opiskelemassa? Perinteisesti arkea ovat olleet viisi päivää viikossa, maanantaista perjantaihin, lauantai on häälynyt siinä arjen ja pyhän rajamaastossa, ja sunnuntai on ollut pyhäpäivä, lepopäivä. Eli arjen vastapaino.

Ahaa. Onko sitten niin, että koska poliitikko on vieraantunut arkielämästä, hänen elämänsä on pelkkää sunnuntaita, lepopäivän viettoa.

No, varmaan vastaajat eivät tätä ihan näin kirjaimellisesti tarkoittaneet, mutta itse toivoisin, että kun väitetään asioita, ne voitaisiin myös perustella. Suurin osa poliitikoista on työikäisiä tai jo työelämässä palvelleita, mahdollisesti vanhempia , isovanhempia. Ihan tavallisia tallaajia.

Kokouspalkkioilla ei perheen talouskassaa kartuteta, eikä kuntapäättäjän päälle lankea muitakaan etuuksia. Tavallisia arjen puurtajia mekin olemme. ( Mutta entäs sitten kansanedustajat? Joo-o. Ja ministerit. Aijaijai. Se ei pelkkä kesäjuhlissa näyttäytyminen riitä kansan syvien rivien tuntojen aistimiseen.)

Se on sitten taas toinen juttu, kun kritisoidaan sitä, että kuinka tavallinen opettaja tai muurari voi ymmärtää talouselämän lainalaisuuksia. Että mitä ne tavalliset tallaajat siellä valtuustossa istuvat. Eihän ne siellä mitään mistään ymmärrä.

Ja tähän hymiö :) että ymmärrätte tämän hienoisen ironian.

Tragediaa

Olisiko koulunalku jännittänyt nuorimmaista, kun eilen iltapäivällä meni sukset ristiin äidin kanssa. Äiti kun ei ymmärtänyt yhtään mitään ja oli varsinainen ilonpilaaja. No, isäkin oli tyhmä. Tytär päätti sitten muuttaa piharakennukseen eli "tavernaan". Siellähän on hella, grilli ja jääkaappi. Pihakeinun pehmusteista tuli mukava pesä. Aikoi asua siellä siihen asti, kunnes kuolee.

Ilta alkoi olla jo sateinen ja kolea, ja Tavernassa ei ole tuulenpitäviä seiniä, koska se on kesäkeittiö.
Tytär kömpi pihalla ( edelleen ) korjausta odottavaan volkkariin, jonka isä oli ajanut pukeille. Isä komensi pois autosta, sillä se oli vähän vaarallista.
" Höh! No missä minä sitten nukun! " kuului vastaus.

Loppuilta kului onneksi rauhallisesti. Tänään isompi lapsista kaipasi tekemistä. " Hitsi kun olis tullut läksyjä. Olispa edes se matikan kirja niin tekisin lisätehtäviä."

Menee korkeintaan viikko, ja on toinen ääni kellossa, veikkaan. Siksi suosittelin jäitä hattuun:
" Hoh hoo" minä sanoin. " Mene kattoon voicee..."

Stereotyyppinen maratoonari?

Mitä sinulle tulee mieleen maratoonarista? Sellainen kuivan lihaksikas, jänteikäs kaitakasvo? Lähes laihaksi luokiteltava juoksija? Pitkänomainen ja kevyesti askeltava?
Olen huomannut, että mikäli minulla olisi edes joitain edellä luettelemiani avuja, juoksu kulkisi varmaan keveämmin.

Mutta kun olen tälläinen lyhyenläntä tankero, rintava, persevä ja reitevä . Enhän minä näillä avuilla ole koripalloakaan ryhtynyt pelaamaan. Mikä sitten vetää juoksemaan?

Aina olen harrastanut lenkkeilyä, joukkuepeleistä jo 11-vuotiaana aloitin jääpallon. Pakolliset aerobic-vuodet ajoittuivat siihen parinkympin korville. Sen jälkeen olen turhaan yrittänyt aloittaa harrastuksen uudelleen.

Mutta pitkänmatkanjuoksuun. Se on varustelaji meille epätyypillisille juoksijoille. Yhtään maratonia en ole vielä selvinnyt ilman haavaumia rintavarustuksessa. Oli liivit millaiset tahansa. En tiedä, laitanko laastaria valmiiksi ensi kerralla. Mutta se laastarikin hiertää. Puseron kaula-aukon sauma hiertää, solisluihin tulee hiertymät. Reidet hinkkaavat caprien saumat auki...

Isänikin totesi, että en näytä tyypilliseltä maratoonarilta. Miesnäkökulmakin sanoi, että lajinvaihto painonnostoon voisi onnistua , ulkoiset avut ovat kohdillaan. Tosin minulla ei ole viiksiä. Hmpph.

Mutta ken kynnelle kykenee, tulkaa katsomaan ensi lauantain Helsinki City Maratonia. Siellä meitä mahtuu joukkoon jos jonkinlaista lyllertäjää. Ja fiilis on taatusti mahtava!

Ekstriimiä!

Viikko aikaa maratoniin. Juoksin juuri tyhjennyslenkin, 18.4 km. Sen tarkoitus on käyttää loppuun hiilihydraattivarastot. Seuraavan viikon aikana minun täytyisi sitten tankata varastot täyteen. Loppuviikosta pörrään varmaan lujaa.
Juoksu sujui hyvin, kaksi tuntia meni aikaa. Se kertoo siitä, että voisin lähteä 4,5 tunnin jäniksen perään. En taida uskaltaa, jospa pidän tavoitteeni siinä, että juoksen viisi minuuttia nopeammin kuin viime kerralla. Eli tavoiteaikani olisi 4.50.

Juostessa täytyy olla hyvä olo. En todellakaan mene lähtöviivalle mustien miesten kylkeen tökkimään. Epäilen, että kärki karkaa tänäkin vuonna...

Mitä mieltä on maksaa siitä, että saa juosta hikisessä porukassa asfaltilla? Kuluttaa itsensä ihan loppuun - 42 km on aika pitkä matka? Jopen sanoin " onko siinä mittään järkee? "

En tiedä. Kun stadionin torni alkaa näkyä, matkaa on jäljellä reilut kaksi kilometriä. Kun juokset sisään olympiastadionille ja kierrät viimeisen pätkän, ilmassa on todella suuren urheilujuhlan tuntua. Sydän hakkaa riemusta ja kyyneleen kihoavat silmiin- tein sen taas!!!Tunne on mahtava.

No, samanlaisia kicksejä voi saada vaikka avannossa pulahtamisesta. Siinäkin on kyse itsensä piiskaamisesta äärirajoille.

Elämässä pitää olla vähän ekstriimii.

Haluan ja tarvitsen

Syksy saapuu. "Tarviin juu uusia puseroita tarviin ja uuden kampauksen tarviin ja tarviin sellaisen ihanan pussukan tarviin ja uudet kengät tarviin"...
Listaa voi jatkaa loputtomiin. Kaikkihan tämän ymmärtävät, että tarvita ja haluta verbejä käytetään synonyymeinä, vaikka näin ei asia todellakaan ole. On täysin eri asia haluta jotain, tai tarvita sitä. Siis tokihan sitä voi haluta jotain, jota oikeasti tarvitseekin. Tai siis mitä?

Otetaanko tähän käytännön esimerkki. Minä tarvitsen - no tai siis olis ihan kiva ostaa - uusia lakanoita. Välttämättähän minä en juuri niitä uusia tarvitse, sillä meillä on lakanat sängyissä, vieläpä useita vaihtokappaleitakin. En pysty millään perustelemaan tätä asiaa miesnäkökulmalle. Meillähän on ihan riittävästi lakanoita, ehjiäkin ovat.
Ajattelin kehitellä jonkun kikka kolmosen, jotta voisin vähän uusia lakanavarastoamme. Ehkä joulupukki tuo?

Klassinen esimerkki lienee verhot: varmaan lähes kaikki parit käyvät jossain vaiheessa pakolliset verhokuviot läpi. Mies ei ymmärrä, miksi verhoja pitää vaihtaa. Minä en edes perustellut jouluverhoja, sanoin vain että ne pitää olla. Ja arvatkaapa mitä, mies jopa ompeli ne!( johtui siitä, että taitelaskos- pumpulipallosysteemit olivat meikäläisen logiikalle liian hankalat ).

Noo, en sitten tiedä, tarvitseeko yhdessä perheessä olla neljä akkuporakonetta? Tämä oli vaan tälläinen sivuhuomautus. Kaikkihan tietävät, että neljä akkuporakonetta on aika vähän.

Ikea on sellainen paikka, jossa on paljon "tarve-esineitä". Olen pääsääntöisesti käynyt Ikeassa kerran vuodessa, juostuani Helsinki City Maratonin. Sieltä olen kasannut kärryllisen kaikkea tarvitsemaani, esim. erivärisiä tabletteja ruokapöytään, pikkumattoja, servettejä - niitä TARVITAAN monia eri värejä, kivoja jälkiruokakulhoja, lakanoita ( heh ) ja muuta mukavaa sälää.

Loppujen lopuksi minun täytyy myöntää, että en oikeastaan tarvitse kaupasta yhtään mitään, jollei elintarvikkeita lasketa. Haluaisin vaan kaikkea kivaa ja uutta. Olisi kiva shoppailla.
Tämän asian myöntäminen itselleen auttaa ihan oikeasti.

Enkä sitä paitsi edes pääse Ikeaan tänä vuonna. Perhe lähtee kannustamaan juoksuani, ja menemme Lintsille shoppailun sijaan.

Linnanmäkireissun tarpeellisuutta ei kyseenalaista edes miesnäkökulma. Se on must!

Se pieni ero!

Minulla ei ole poikia, mutta onneksi ystävilläni on. Tässä pääsin tutustumaan lähemmin poikien ja tyttöjen ajatusmaailmojen eroihin ( kyseessä 11-vuotiaat).
Kaveri tuli meille yökylään, ja kyselin hienotunteisesti, että sopisiko nukkua tyttäreni huoneen lattialla. " Kyllä se passaa. Olen tottunut yöpymään ankarissa olosuhteissa", poika vastasi.Annoin kuitenkin patjan ja petivaatteet..

Olen jo aiemmin maininnut perheemme miesnäkökulman omistaman Herkun, joka on vm. 77 mersu. Tytöt rallattavat usein isälleen " Mercedes Benz-perseelleen lens!" ( minä opetin..), eivätkä äitinsä tavoin oikein osaa arvostaa vanhoja tyyliautoja, vaan kaipaisivat modernia autoa, jossa olisi ilmastointi ja toimiva cd-soitin.
Kun yövieraamme astui autoon, hänen välitön reaktionsa oli: " vautsi miten siisti verhoilu! Makee vaihdekeppi!" " miten se automaattivaihteisto toimii, mä haluun nähdä".

Toisaalta taas, tuntuu että maallinen omaisuus ei ole vielä niin tärkeää; siinä missä tyttäreni haluavat kännykkäpusseja ja kännykkäkoruja ultramoderneihin kännyköihinsä, poikavieraamme pohti, että ennen kotiinlähtöä pitäisi löytää kännykkä. Se kuulema saattoi olla trampoliinilla. No eipä ollut, ja etsimme sitä kotvasen. Sitten hän tuumiskeli, että " en mä kyllä ole varma, oliko se mulla edes mukana. No, jos se löytyy niin saatte pitää sen.. "

Kännykkä oli jäänyt kotiin.