Iski tuossa töitten jälkeen mieletön pizzanhimo. Hain kaupasta tarvittavat aineet ( toki hiivan unohdin ) ja ( haettuani uudemmalla kerralla sen hiivan ) tein pellillisen mehevää pizzaa.
Minun pizzani on sellaista tavallista " Mamas' orginal"-pizzaa. Siinä on vain jauhelihaa / kinkkua, juustoa, tomaattia, ananasta, paprikaa ja sipulia. Mausteita toki, oregano on lempimausteeni. Mutta en laita pizzaan katkarapuja tai sinihomejuustoa tai mitään muutakaan vähän erilaisempaa. Olen nähkääs vähän yksinkertainen myös ruokalajien ja makujen suhteen.
Yritin kerran olla ennakkoluuloton. Päiväkodissa mainostin lapsille, että "kaikkea pitää maistaa", katsokaas kun ei Hansukaan ole ennen maistanut vihreää oliivia ja näin näppärästi se käy- YÄK!
Maku oli inhottava ja refleksinomaisesti sylkäisin oliivin suustani. Se siitä esimerkistä.
Olen aiemmin kertonut suhteestani arkiseen ruuanlaittoon. Se on joskus hyvin kyllästynyt ja polkee paikallaan. Hyppää jatkuvasti einestiskillä. Juhla-ateriat ovat eri asia, varsinkin kun saan suunnitella oikein menun.
Tosin se on aina samanlainen: possua kermakastikkeessa, kasvisgratiini, perunat, kaksi erilaista salaattia..Yleensä se onnistuu.
Paras kohteliaisuus oli , kun mieheni siskon mies epäili minun tilanneen ruuan pitopalvelusta.
Otsikossa oli myös sana " pettymys". Aikuisiällä petyin kanelilla maustettuun kreikkalaiseen pizzaan. Se oli muuten todella hyvää, mutta kanelia oli liikaa. Lapsuudesta pahin trauma oli kotoinen vispipuuro. Olin kylässä, ja kaverin äiti vatkasi vispipuuroa. En ollut ennen sellaista nähnyt, ja kuolasin ja kiehnäsin keittiössä kieli pitkällä. Muistan olleeni onneni kukkuloilla, kun minuakin pyydettiin maistamaan puuroa. Ja voi! Kuvittelin maun olevan vähemmän puolukkainen ja enemmän samettisen mansikkajäätelömäinen.
En pidä vispipuurosta vieläkään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti