Hei ystävät, en olekaan kirjoitellut aikoihin. Syksy on mennyt nääs seurustellessa. Aivan, dinkkunainen ei olekaan enää rehellisesti dinkku tahi sinkku, vaan tapailee ahkerasti toista sukupuolta olevaa henkilöä.
Itse asiassa tämä henkilö oli ensimmäinen, jonka tapasin vähemmän virallisilla treffeillä eron jälkeen. Niinkin romanttisessa paikassa kuin keittiössä, ja mies tarjosi kalaa. Yäh. No, eihän hän voinut tietää, että en pidä siitä ja tämänkin asian yli päästiin. Sitäpaitsi hän halusi tavata minut uudestaan, vaikka satuin röyhtäisemään parikin kertaa tämän tapaamisen aikana, joten tasoissa olimme.
Hitaasti olemme edenneet ja loppukesästä lausuimme toisillemme sanat " alaksä olee mun kanssa". Kyllä, joo, toki. Mielelläni. Ihanaa.
Viisikymppisenä seurustelu eroaa himpun verran siitä, mitä se oli silloin kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin viimeeksi seurustelin. Tähän aiheeseen palaan myöhemmin, ehkä kirjoitan viisikymppisen naisen seurusteluoppaan. Katsokaas kun on elämänkokemusta ja mukaviisautta , on tieto siitä mitä EI halua, ei tietoa siitä mitä haluaa ja tunne-elämä kuin teinillä. Opaskirja olisi tarpeen.
Mutta aiheeseen palatakseni, joulu on tulossa. Monena vuotena olen viettänyt joulun ulkomailla, nyt reissuun lähtö osuu vasta vuoden vaihteen jälkeen. Kävin kuopuksen kanssa jouluostoksilla, neuloin pari lahjaa, paskartelin kortit lahjohin. Tytär leipoi pipareita ja torttuja ystävänsä kanssa ja koti tuoksui ihanalta monta päivää. Oman tyttäret viettävät joulua isänsä kanssa, joka laittaa kuusen ja ruuat. Minä saan hautautua uuden kumppanini kanssa ja viettää erilaista joulua.
Jaa-a, ja mitähän siitäkin tulee? Menemme mökille, joka toki on jo tuttu paikka minulle. Siellä ei ole vettä, ei sähköä. Umpihankeen luomme polun ulkohuussiin sekä liiteriin. Singolla ammun rotat ja hiiret, isompiin otuksiin ei ole asetta ja juoksen karkuun. En aio kylpeä avannossa, onneksi lähellä on kylpylä. En tosin tiedä, onko se auki joulunpyhinä, mutta onhan mulla savetteja.
Mutta näin kiireisen ja nuhaisen syksyn jälkeen on aivan huikeaa hiljentyä hetkeksi, unohtaa sähköposti ja kaikki, unohtaa kello, elää valon mukaisesti ja olla vain. Hämärän tullen sytytämme kynttilät ja pimeän tullen tuijotamme tähtiä. Ei tarvitse puhua, ollaan vain.
Kuulostaako äitelältä? Tai jotenkin epä-Hansumaiselta? Ei, olette väärässä. Seuraavan joulun haluan viettää perheeni kanssa, joka kasvaa tässä keväällä. Haluan, että kaikki rakkaat ovat yhdessä ja meillä on hyvä, lämmin , hellä. Olen kuitenkin perhekeskeinen ja omalla tavallani jouluihminen. Nyt vain omaksun uusia kokemuksia ja haluan kokea niitä ihmisen kanssa, joka on astunut elämääni ja jonka toivon siinä myös viipyvän.
Olen todella iloinen tulevasta joulusta, toivon että saan nollattua ajatukseni ja unohdettua kiireen. Arktisen joulun jälkeen onkin mukavaa elpyä ylellisessä all inclusive hotellissa Cran Canarialla ja siemailla altaalla sangriaa. Toki laatukirjalisuutta lukien.
Ihanaa joulunaikaa kaikille ja parempaa uutta vuotta !
tiistai 19. joulukuuta 2017
tiistai 29. elokuuta 2017
Dinkkunainen festareilla
Haha. Kuvittelette varmaan, että nyt tulee k-18-tekstiä. Ei tule. Kävin nimittäin elämäni ensimmäisillä festareilla kuopuksen kanssa, eikä aloitettukaan vaatimattomimmasta päästä vaan suuntasimme Lontoon lähistöllä olevaan Readingiin, Reading Festivaleille.Because of Eminem.
( joka on siis kuuluisa räp-artisti johon kuopus on viehättynyt, tai tarkemmin sanottuna kai hänen musiikkiinsa, jota minä olen oppinut kuuntelemaan ).
Varasin liput ja lennot ja hotellin jo huhtikuussa. Festarilippuja ei saatu sähköpostitse, vaan tuli tieto, että ne saa noutaa sitten box-officesta paikan päällä. Se jännitti. Jännitti myös liikkuminen Lontoosta Readingiin, mutta nettisivuilta bongasin coach-bussin, ja varasin siitä meille meno-paluun, mikä osoittautuikin todella toimivaksi ratkaisuksi.
Autoilijana olen varsin herkkä ja olen traumatisoitunut kaikenlaisista vilkkuvista valoista. Audi kävi ex-puolison Pyräkorjaamossa huollossa ennen reissua,mutta oranssi öljypolttimon"server" valo ei suostunut sammumaan. Ei pitäisi vaikuttaa ajoon ja huollettaisiin myöhemmin. Kollegoilla oli pulmaan naisellisen järkeviä neuvoja, mm. peittää valo maalarinteipillä. Näin se ei häiritsisi ajoa. ( Testattu käytännössä ). No kerrottakon, että Audi kulki hyvin sekä meno- että paluumatkan Oli hyvä, että se rengasrikkokin sattui alkuviikosta, eikä yöllisellä taipaleella Suolahdestä Helsinkiin.
Ensimmäinen ja onneksi viimeinen takaisku sattui hotellissa, jonne olimme osanneet suunnistaa Victoria-stationilta. Vaikka minulla oli kirjallinen voycher jo maksetusta huoneesta, ei heillä ollut varausta, sillä eivät tee enää yhteistyötä Norwegianin kanssa. Pari puhelua, 45 minuuttia odottelua. Saimme uuden hotellin Norwegianin järjestämänä. Kävelimme sinne, mutta siellä ei tiedetty asiasta. Odottelua. Muutama puhelu. Kävelimme toiseen, saman ketjun hotelliin. Siellä tiedettiin vähän asiasta, mutta varaus ei näkynyt vielä järjestelmässä. Odottelimme ja minulla alkoi otsasuoni tykyttää. Viimein varaus näkyi ja saimme jättää laukut ja lähteä Lontoon vilinään.
Oli muuten helle. Kävelimme muka pikkumatkan Victorista Westminsteriin, jossa pääsin Westminster Abbeyhin. Emmaakin ihmetti, millä nopeudella hiihtelin sen läpi. Nauttisit nyt äiti näistä holveista kun kerran tänne halusit. Mutta minkäs teet, kun olet kierroksilla. Samoilla lämpimillä sitten London Dungeoniin, jossa säädin sitten puhelimen koska se ei saanut aiheuttaa häiriötä.
Liekö se säätö ( ilman silmälaseja pimeässä ) tai joku muu, mutta puhelin ei toiminut kunnolla sen jälkeen. Wifi oli syvältä, puheluita ei voinut soittaa. En tiedä ketä syyttäisi, itseäänkö vai liitymän tarjonnutta yhtiötä. Paska homma joka tapauksessa.
Kävelimme sitten tyrmäkeikan jälkeen takaisin hotellille ja olimme ihan puhki. Ostin ruusuntuoksuista vaahtokylpysaippuaa ja kuopus meni ammeeseen. Minä lähdin Victoria Coach Stationille selvittämään, mistä seuraavan aamun kyyti lähtisi.
Eihän siellä perkele ollut henkilökuntaa. Missään infossa ei ollut mainintaa Reading Festivaleista ja ajattelin, että pakko tämä on kuitenkin selvittää. Vetäisin poliisia hihasta. Hän pääsi huoneeseen ( minä mukana ), jossa oli oikea ihminen, virkailija. Tämä kertoi, etä paikka oli oikea ja aamulla selviäisi laituri.
Selvisi, aamulla informaatio oli todella selkeää. Bussiin vaan ja kohti Readingia. Keli oli helteinen. Nyt pitäisi vain noutaa liput Readingin keskustassa olevasta teatterista, jonne oli pikku matka festivaalialueelta.
No, onneksi tuon kymmenen minuutin bussimatkan sai taittaa punnalla , bussilla. Teatterikin löytyi ja liput saatiin., silloin Emma uskalsi huokaista. Oli kuulemma jännittänyt siihen asti.
Festarialue oli järisyttävän suuri, se veti kuulemma satatuhatta ihmistä. Oli vaikka mitä ruokaa ja juomaa tarjolla. Aivan käsittämätöntä. Ja se ilmapiiri, miten rento. Meillekin juteltiin ohimennen useaan otteeseen, minunkin aksenttini oli erään nuorukaisen ( by the way, I'm Colin ) mielestä todella hurmaava.
Meillä meni hyvin, sillä en todellakaan ollut tullut festareille paheksumaan mitään. Levitimme kertakäyttösadetakin nurtsille, Emma torkkui ja minä siemailin omenasiideriä. Päivä kului niin leppoisasti ja vessatkin olivat supersiistejä. Eminem oli odottamisen arvoinen, paluumatka sujui torkkuen.
Täytyy tähän loppuun koota ne pienet mokat, joita onnistuin kuitenkin tekemään,. Tilasin lennolla kahvin sujuvalla englanninkielelllä, ja Emma pyöritteli silmiään. Ärähdin, ettei tästä matkasta tule mitään, jos hän reagoi noin kaikkeen englanninkieliseen puheeseeni . Hän totesi, että lentoemäntä oli suomalainen.
Yleisessä vessassa konttasin sellaisen heilurioven ali, koska en osannut avata sitä. Emma painoi coolisti nappia, jossa luki "press" ja käveli sieltä ulos.
En myöskään osannut asettaa passia oikeinpäin skanneriin, en millään kerralla. Ja mitähän muuta, en muista.
Niin, piti päästä Oxford Streetille shoppailemaan, katsoin, että Notting Hillissä vaihdetaan metrolinjaa. Kyseinen asema olikin suljettu festarien takia, joten jälleen käveltiin vähän. Primark oli täynnä väkeä ja halusimme pois, otimme taksin ja menimme hotellille kylpemään. Viimeinen päivä sujuikin leppoisasti hop on-hop off bussilla ajellen ja Gatwick expressillä lentokentälle hurutellen.
Kertakaikkiaan hyvä reissu ja odotankin, mitä kuopus seuravaksi keksii.Richard Gereä ei festareilla näkynyt ja Eminemkin aika kaukaa.
( joka on siis kuuluisa räp-artisti johon kuopus on viehättynyt, tai tarkemmin sanottuna kai hänen musiikkiinsa, jota minä olen oppinut kuuntelemaan ).
Varasin liput ja lennot ja hotellin jo huhtikuussa. Festarilippuja ei saatu sähköpostitse, vaan tuli tieto, että ne saa noutaa sitten box-officesta paikan päällä. Se jännitti. Jännitti myös liikkuminen Lontoosta Readingiin, mutta nettisivuilta bongasin coach-bussin, ja varasin siitä meille meno-paluun, mikä osoittautuikin todella toimivaksi ratkaisuksi.
Autoilijana olen varsin herkkä ja olen traumatisoitunut kaikenlaisista vilkkuvista valoista. Audi kävi ex-puolison Pyräkorjaamossa huollossa ennen reissua,mutta oranssi öljypolttimon"server" valo ei suostunut sammumaan. Ei pitäisi vaikuttaa ajoon ja huollettaisiin myöhemmin. Kollegoilla oli pulmaan naisellisen järkeviä neuvoja, mm. peittää valo maalarinteipillä. Näin se ei häiritsisi ajoa. ( Testattu käytännössä ). No kerrottakon, että Audi kulki hyvin sekä meno- että paluumatkan Oli hyvä, että se rengasrikkokin sattui alkuviikosta, eikä yöllisellä taipaleella Suolahdestä Helsinkiin.
Ensimmäinen ja onneksi viimeinen takaisku sattui hotellissa, jonne olimme osanneet suunnistaa Victoria-stationilta. Vaikka minulla oli kirjallinen voycher jo maksetusta huoneesta, ei heillä ollut varausta, sillä eivät tee enää yhteistyötä Norwegianin kanssa. Pari puhelua, 45 minuuttia odottelua. Saimme uuden hotellin Norwegianin järjestämänä. Kävelimme sinne, mutta siellä ei tiedetty asiasta. Odottelua. Muutama puhelu. Kävelimme toiseen, saman ketjun hotelliin. Siellä tiedettiin vähän asiasta, mutta varaus ei näkynyt vielä järjestelmässä. Odottelimme ja minulla alkoi otsasuoni tykyttää. Viimein varaus näkyi ja saimme jättää laukut ja lähteä Lontoon vilinään.
Oli muuten helle. Kävelimme muka pikkumatkan Victorista Westminsteriin, jossa pääsin Westminster Abbeyhin. Emmaakin ihmetti, millä nopeudella hiihtelin sen läpi. Nauttisit nyt äiti näistä holveista kun kerran tänne halusit. Mutta minkäs teet, kun olet kierroksilla. Samoilla lämpimillä sitten London Dungeoniin, jossa säädin sitten puhelimen koska se ei saanut aiheuttaa häiriötä.
Liekö se säätö ( ilman silmälaseja pimeässä ) tai joku muu, mutta puhelin ei toiminut kunnolla sen jälkeen. Wifi oli syvältä, puheluita ei voinut soittaa. En tiedä ketä syyttäisi, itseäänkö vai liitymän tarjonnutta yhtiötä. Paska homma joka tapauksessa.
Kävelimme sitten tyrmäkeikan jälkeen takaisin hotellille ja olimme ihan puhki. Ostin ruusuntuoksuista vaahtokylpysaippuaa ja kuopus meni ammeeseen. Minä lähdin Victoria Coach Stationille selvittämään, mistä seuraavan aamun kyyti lähtisi.
Eihän siellä perkele ollut henkilökuntaa. Missään infossa ei ollut mainintaa Reading Festivaleista ja ajattelin, että pakko tämä on kuitenkin selvittää. Vetäisin poliisia hihasta. Hän pääsi huoneeseen ( minä mukana ), jossa oli oikea ihminen, virkailija. Tämä kertoi, etä paikka oli oikea ja aamulla selviäisi laituri.
Selvisi, aamulla informaatio oli todella selkeää. Bussiin vaan ja kohti Readingia. Keli oli helteinen. Nyt pitäisi vain noutaa liput Readingin keskustassa olevasta teatterista, jonne oli pikku matka festivaalialueelta.
No, onneksi tuon kymmenen minuutin bussimatkan sai taittaa punnalla , bussilla. Teatterikin löytyi ja liput saatiin., silloin Emma uskalsi huokaista. Oli kuulemma jännittänyt siihen asti.
Festarialue oli järisyttävän suuri, se veti kuulemma satatuhatta ihmistä. Oli vaikka mitä ruokaa ja juomaa tarjolla. Aivan käsittämätöntä. Ja se ilmapiiri, miten rento. Meillekin juteltiin ohimennen useaan otteeseen, minunkin aksenttini oli erään nuorukaisen ( by the way, I'm Colin ) mielestä todella hurmaava.
Meillä meni hyvin, sillä en todellakaan ollut tullut festareille paheksumaan mitään. Levitimme kertakäyttösadetakin nurtsille, Emma torkkui ja minä siemailin omenasiideriä. Päivä kului niin leppoisasti ja vessatkin olivat supersiistejä. Eminem oli odottamisen arvoinen, paluumatka sujui torkkuen.
Täytyy tähän loppuun koota ne pienet mokat, joita onnistuin kuitenkin tekemään,. Tilasin lennolla kahvin sujuvalla englanninkielelllä, ja Emma pyöritteli silmiään. Ärähdin, ettei tästä matkasta tule mitään, jos hän reagoi noin kaikkeen englanninkieliseen puheeseeni . Hän totesi, että lentoemäntä oli suomalainen.
Yleisessä vessassa konttasin sellaisen heilurioven ali, koska en osannut avata sitä. Emma painoi coolisti nappia, jossa luki "press" ja käveli sieltä ulos.
En myöskään osannut asettaa passia oikeinpäin skanneriin, en millään kerralla. Ja mitähän muuta, en muista.
Niin, piti päästä Oxford Streetille shoppailemaan, katsoin, että Notting Hillissä vaihdetaan metrolinjaa. Kyseinen asema olikin suljettu festarien takia, joten jälleen käveltiin vähän. Primark oli täynnä väkeä ja halusimme pois, otimme taksin ja menimme hotellille kylpemään. Viimeinen päivä sujuikin leppoisasti hop on-hop off bussilla ajellen ja Gatwick expressillä lentokentälle hurutellen.
Kertakaikkiaan hyvä reissu ja odotankin, mitä kuopus seuravaksi keksii.Richard Gereä ei festareilla näkynyt ja Eminemkin aika kaukaa.
torstai 1. kesäkuuta 2017
Dinkkunainen terapiassa
Olen moniuloitteinen ihminen. Kahdenkymmenen vuoden avioliitosta ei selviä ilman tunteitten ja tapahtumien perusteellista ruodintaa, ja sitähän ihminen ei voi tehdä yksinään. Ystäviäkään ei voi loputtomiin rasittaa, joten on syytä kääntyä ammattilaisten puoleen, sillä heillä on paitsi alan koulutus niin palkkaetu. He saavat siitä rahaa, että kuuntelevat ja tekevät hyviä kysymyksiä. Auttavat eteenpäin.
Lähinnä minä haluaisin jättää taakseni virheelliset, ei-toivotut mallit käyttäytymisessäni ja kasvaa ihmisenä. Minua hieman pelottaa, sillä oltuani pari vuosikymmentä arjen pyöritysvastuussa ja energiansaantivastaavana ( = ruuanlaitto ), olen nyt oppinut hemmetin helpolle. Luontainen laiskuuteni ja viehtymys helppoon elämään on päässyt valloilleen. Luojalle kiitos minulla ei ole enää alaikäisiä lapsia huollettavana kovin kauaa, sillä kuopuskin täyttää puolen vuoden päästä 18. Hän osaa ostaa pinaattilettunsa ja nuudelinsa itse.
Millainen ihminen minusta on tulossa? Miten itsekkääksi tässä kasvankaan, kun ei tarvitse huomioida kotioloissa kuin itsensä? Koska vain minä sotken, minä myös siivoan. Kissankarva tosiaan ärsyttää joskus, olenko muuttumassa pikkusieluiseksi ? Kun ei tarvitse tehdä kuin vähän, ei viitsisi tehdä sitä vähääkään? Aiemmin kuitenkin huolehdin pihasta ja kodista ja kyllä yleensä oli aika siistiä ja pyykit pesty, lakanat vaihdettu ja ruokaakin tarjolla. Nyt tarjoan kuopukselle muroja ja itse korvaan iltaruuan mikropoppareilla.
No, ammattiauttajan puheille menin heti, kun erokriisi räjähti. Nyt olen siirtymässä pitkäkestoisempaan, ihan oikeaan kognitiiviseen terapiaan. Ehkä. Pitäisi vielä mietiskellä terapian tavoitteet , mutta se lienee selkeää, sanoin sen jo ensimmäisessä kappaleessa. En halua juuttua entiseen vaan haluan kehittyä ja kasvaa ihmisenä. Haluan, että olen ehjä ja saan kauniin loppuelämän.
Kuinka paljon olen siihen valmis satsaamaan? Nyt juuri tuntuu, että elän sellaista vaihetta, että olen vaan onnellinen, kun voin ostella uusia vaatteita, matkoja ja sijoittaa kampaajaan. Ihan hurjaa itsekkyyttä ja oman itsen hemmottelua. On niin mukavaa, kun ei tarvitse miettiä, mitä ruokaa laittaa ja ylipäätään ei tarvitse huomioida muiden tarpeita. Kuulostaa rumalta jopa omissa korvissani, mutta entäs jos tämä vaihe jää päälle? Miten siihen mahtuu toinen ihminen?
Omat lapsethan ovat luonnollisesti tämän pohdinnan ulkopuolella, samoin verisukulaiset. Tosin olen jo muutaman kerran asettanut omat menoni kuopuksen treenikuskauksen edelle, tosin toinen menoista liittyi työhön. Mutta se toinen ei. Olen siis oppimassa myös sitä, että joskus voi oman menonsa asettaa kuskin hommien edelle ja ajatella, että ehkä se toinen vanhempi voi viedä.
Mutta palatakseni siihen moniulotteisuuteen, olen leikilläni löytänyt itsestäni useamman persoonan ja nyt me menemme kuvitteellisen terapeutin istunnolle. Sen verran psykologiaa , että jakautunut persoonallisuus on erittäin harvinaista ja silloinkaan persoonat eivät tiedä toisistaan, ihmisellä on vain syviä muistikatkoksia jne. Siis kukaan älköön nyt ottako tosissaan , mutta minun sivupersoonani ovat Riikka, joka on hurja, sähäkkä ja seksikäs. Hannele on peruspersoonani, aika tavallinen. Hannelella on kuitenkin vinoutunut huumorintaju. Martta on se äitihahmo, joka ajattelee muita ennen itseään ja on valmis uhrautumaan. Kerttu on käytännöllinen, hoitaa mattojen pesun ja pakastaa marjat ja laittaa evässämpylät reppuun. Kalevi on se, joka ei sylje lasiin ja on valmis ottamaan härkää sarvista, Kalevi on se, joka joskus pieraisee. ( Kaikki persoonat röyhtäilevät, joten sen perusteella ei voi päätellä, kuka milloinkin on vallassa ). Pikkuanalyytikko on mietiskelijä, saivartelija ja pohdiskelija.
Terapeutti: No niin, nyt olemme siis tässä ensimmäisessä tapaamisessa. Olet eronnut, mitä sinä haluat loppuelämältä?
Hannele: On vaikeaa tietää sitä, ehkä haluaisin vain tasaisen rauhallista elämää.
Riikka: olipa pliisua, mä haluan ainakin elää, kokea olevani rakastettu ja Nainen, haluan rakastaa syvästi ja nauttia rakastettuna olosta.
Martta: No minä toivoisin, että saisin nähdä lasteni saavuttavan hyvän ja onnellisen elämän, hoitaa joskus lapsenlapsia ja olla osallisena lasteni elämässä aina.
Kerttu: no vähän samoilla linjoilla kuin Martta, haluaisin tukea lasteni elämää.
Martta: Niin, auttaa ja olla paikalla aina kun tarvitaan, ja ettei olisi koskaan liian suuri kynnys pyytää apua.
Kerttu: Juurikin niin, mä voisin kyllä hoitaa lapsenlapsia ja antaa rahaakin, jos tarvitsee.
Riikka: Jaa-a, mä kyllä tuhlaisin itseeni, voisin käydä rasvaimussa mielummin kuin annan rahat muille. Ja reissata ympäri maailmaa. Kyllä mä jonkun miehenkin voisin napata
Hannele, Kerttu, Martta: jos sille ei tarviis kokata
Pikkuanalyytikko: niin, sen pitäis kyllä osata huolehtia itsestään
Riikka: Ja sillä pitäis olla rahaa.
Hannele: Mut sen pitäis kyllä tykätä musta, että mä saisin niinku olla oma itseni eikä tarviis yrittää olla mitään muuta
Riikka, Martta, Kerttu, Pikkuanalyytikko: Siis meistä?
Kalevi: Hei, unohdatte nyt minut. Mä pärjään itse, putsaan pesukoneen nukkasuodattimenkinkin, kunhan selvitän ensin, missä se on. Osaan lisätä autoon öljyäkin.
Riikka: toki mäkin pärjään, varsinkin Kale sun kanssa. Mut sen mäkin ymmärrän, että ihminen on kokonaisuus. Ja sosiaalinen eläin.
Pikkuanalyytikko: Anteeksi, mutta voisitko perustella? Hannele on kuitenkin se meidän emopersoonamme, eikö pitäisi kuunnella häntä?
Riikka: Hannele on nössö
Martta: Hannele on hukassa, hän on aina kuunnellut minua ja Kerttua ja nyt hän on alkanut olla enemmin itsekäs
Riikka: Se johtuu minusta
Kalevi: Ja minusta
Hannele: Minä rakastan lapsiani ja haluan heille vain hyvää. En voi olla onnellinen, jos heillä ei mene hyvin. Näin tulee aina olemaan. Haluan myös elää itse, olla vähän niinkuin Riikka. Haluan pärjätä kuten Kalevi. Pikkuanalyytikko, sinä voisit painut vittuun, koska en jaksa sinun saivartelujasi.
Pikkuanalyytikko: Ei sinun tarvitse tahallasi loukata, mutta ehkä et koskaan tule saavuttamaan onnellista parisuhdetta tuollaisella käytökselläsi
Riikka:Kuka sellaista haluaa, jumalauta. Rusinat pullasta, sanon minä!
Kalevi: Samoilla linjoilla, vielä punaviinillä marinoituina.
Martta: Mutta eikö olisi ihanaa jakaa loppuelämä ihmisen kanssa,joka jakaisi harrastukset, mielenkiinnon samoihin asoihin, tykkäisi suppilovahveroista ja osaisi kokatakin ?
Kerttu: Niin, ja joka vaihteeksi tekisi ne eväät ja silittäisi pyykit?
Riikka: Hohhoijaa, ettekö te nyt tajua, että Hannele on nainen parhaassa iässä, nyt pitää elää!
Hannele: joo, sitähän mä. Mä haluan elää seesteistä elämää
Riikka: Tsiisus
Kalevi: Otan viiniä
Pikkuanalyytikko: Et edes osaa määritellä tuota sanaa " seesteinen"
Martta: on mentävä nukkumaan, huomenna on työpäivä
Kerttu: Pesen hampaat ensin, hyvää yötä
Terapeutti: Jooooooo, noohh, näyttääkin tuo varauskirja olevan täynnä, mutta voisin suositella toista terapeuttia. Että valitettavasti tämä oli nyt tässä. En todellakaan voi auttaa. Pahus.
Lähinnä minä haluaisin jättää taakseni virheelliset, ei-toivotut mallit käyttäytymisessäni ja kasvaa ihmisenä. Minua hieman pelottaa, sillä oltuani pari vuosikymmentä arjen pyöritysvastuussa ja energiansaantivastaavana ( = ruuanlaitto ), olen nyt oppinut hemmetin helpolle. Luontainen laiskuuteni ja viehtymys helppoon elämään on päässyt valloilleen. Luojalle kiitos minulla ei ole enää alaikäisiä lapsia huollettavana kovin kauaa, sillä kuopuskin täyttää puolen vuoden päästä 18. Hän osaa ostaa pinaattilettunsa ja nuudelinsa itse.
Millainen ihminen minusta on tulossa? Miten itsekkääksi tässä kasvankaan, kun ei tarvitse huomioida kotioloissa kuin itsensä? Koska vain minä sotken, minä myös siivoan. Kissankarva tosiaan ärsyttää joskus, olenko muuttumassa pikkusieluiseksi ? Kun ei tarvitse tehdä kuin vähän, ei viitsisi tehdä sitä vähääkään? Aiemmin kuitenkin huolehdin pihasta ja kodista ja kyllä yleensä oli aika siistiä ja pyykit pesty, lakanat vaihdettu ja ruokaakin tarjolla. Nyt tarjoan kuopukselle muroja ja itse korvaan iltaruuan mikropoppareilla.
No, ammattiauttajan puheille menin heti, kun erokriisi räjähti. Nyt olen siirtymässä pitkäkestoisempaan, ihan oikeaan kognitiiviseen terapiaan. Ehkä. Pitäisi vielä mietiskellä terapian tavoitteet , mutta se lienee selkeää, sanoin sen jo ensimmäisessä kappaleessa. En halua juuttua entiseen vaan haluan kehittyä ja kasvaa ihmisenä. Haluan, että olen ehjä ja saan kauniin loppuelämän.
Kuinka paljon olen siihen valmis satsaamaan? Nyt juuri tuntuu, että elän sellaista vaihetta, että olen vaan onnellinen, kun voin ostella uusia vaatteita, matkoja ja sijoittaa kampaajaan. Ihan hurjaa itsekkyyttä ja oman itsen hemmottelua. On niin mukavaa, kun ei tarvitse miettiä, mitä ruokaa laittaa ja ylipäätään ei tarvitse huomioida muiden tarpeita. Kuulostaa rumalta jopa omissa korvissani, mutta entäs jos tämä vaihe jää päälle? Miten siihen mahtuu toinen ihminen?
Omat lapsethan ovat luonnollisesti tämän pohdinnan ulkopuolella, samoin verisukulaiset. Tosin olen jo muutaman kerran asettanut omat menoni kuopuksen treenikuskauksen edelle, tosin toinen menoista liittyi työhön. Mutta se toinen ei. Olen siis oppimassa myös sitä, että joskus voi oman menonsa asettaa kuskin hommien edelle ja ajatella, että ehkä se toinen vanhempi voi viedä.
Mutta palatakseni siihen moniulotteisuuteen, olen leikilläni löytänyt itsestäni useamman persoonan ja nyt me menemme kuvitteellisen terapeutin istunnolle. Sen verran psykologiaa , että jakautunut persoonallisuus on erittäin harvinaista ja silloinkaan persoonat eivät tiedä toisistaan, ihmisellä on vain syviä muistikatkoksia jne. Siis kukaan älköön nyt ottako tosissaan , mutta minun sivupersoonani ovat Riikka, joka on hurja, sähäkkä ja seksikäs. Hannele on peruspersoonani, aika tavallinen. Hannelella on kuitenkin vinoutunut huumorintaju. Martta on se äitihahmo, joka ajattelee muita ennen itseään ja on valmis uhrautumaan. Kerttu on käytännöllinen, hoitaa mattojen pesun ja pakastaa marjat ja laittaa evässämpylät reppuun. Kalevi on se, joka ei sylje lasiin ja on valmis ottamaan härkää sarvista, Kalevi on se, joka joskus pieraisee. ( Kaikki persoonat röyhtäilevät, joten sen perusteella ei voi päätellä, kuka milloinkin on vallassa ). Pikkuanalyytikko on mietiskelijä, saivartelija ja pohdiskelija.
Terapeutti: No niin, nyt olemme siis tässä ensimmäisessä tapaamisessa. Olet eronnut, mitä sinä haluat loppuelämältä?
Hannele: On vaikeaa tietää sitä, ehkä haluaisin vain tasaisen rauhallista elämää.
Riikka: olipa pliisua, mä haluan ainakin elää, kokea olevani rakastettu ja Nainen, haluan rakastaa syvästi ja nauttia rakastettuna olosta.
Martta: No minä toivoisin, että saisin nähdä lasteni saavuttavan hyvän ja onnellisen elämän, hoitaa joskus lapsenlapsia ja olla osallisena lasteni elämässä aina.
Kerttu: no vähän samoilla linjoilla kuin Martta, haluaisin tukea lasteni elämää.
Martta: Niin, auttaa ja olla paikalla aina kun tarvitaan, ja ettei olisi koskaan liian suuri kynnys pyytää apua.
Kerttu: Juurikin niin, mä voisin kyllä hoitaa lapsenlapsia ja antaa rahaakin, jos tarvitsee.
Riikka: Jaa-a, mä kyllä tuhlaisin itseeni, voisin käydä rasvaimussa mielummin kuin annan rahat muille. Ja reissata ympäri maailmaa. Kyllä mä jonkun miehenkin voisin napata
Hannele, Kerttu, Martta: jos sille ei tarviis kokata
Pikkuanalyytikko: niin, sen pitäis kyllä osata huolehtia itsestään
Riikka: Ja sillä pitäis olla rahaa.
Hannele: Mut sen pitäis kyllä tykätä musta, että mä saisin niinku olla oma itseni eikä tarviis yrittää olla mitään muuta
Riikka, Martta, Kerttu, Pikkuanalyytikko: Siis meistä?
Kalevi: Hei, unohdatte nyt minut. Mä pärjään itse, putsaan pesukoneen nukkasuodattimenkinkin, kunhan selvitän ensin, missä se on. Osaan lisätä autoon öljyäkin.
Riikka: toki mäkin pärjään, varsinkin Kale sun kanssa. Mut sen mäkin ymmärrän, että ihminen on kokonaisuus. Ja sosiaalinen eläin.
Pikkuanalyytikko: Anteeksi, mutta voisitko perustella? Hannele on kuitenkin se meidän emopersoonamme, eikö pitäisi kuunnella häntä?
Riikka: Hannele on nössö
Martta: Hannele on hukassa, hän on aina kuunnellut minua ja Kerttua ja nyt hän on alkanut olla enemmin itsekäs
Riikka: Se johtuu minusta
Kalevi: Ja minusta
Hannele: Minä rakastan lapsiani ja haluan heille vain hyvää. En voi olla onnellinen, jos heillä ei mene hyvin. Näin tulee aina olemaan. Haluan myös elää itse, olla vähän niinkuin Riikka. Haluan pärjätä kuten Kalevi. Pikkuanalyytikko, sinä voisit painut vittuun, koska en jaksa sinun saivartelujasi.
Pikkuanalyytikko: Ei sinun tarvitse tahallasi loukata, mutta ehkä et koskaan tule saavuttamaan onnellista parisuhdetta tuollaisella käytökselläsi
Riikka:Kuka sellaista haluaa, jumalauta. Rusinat pullasta, sanon minä!
Kalevi: Samoilla linjoilla, vielä punaviinillä marinoituina.
Martta: Mutta eikö olisi ihanaa jakaa loppuelämä ihmisen kanssa,joka jakaisi harrastukset, mielenkiinnon samoihin asoihin, tykkäisi suppilovahveroista ja osaisi kokatakin ?
Kerttu: Niin, ja joka vaihteeksi tekisi ne eväät ja silittäisi pyykit?
Riikka: Hohhoijaa, ettekö te nyt tajua, että Hannele on nainen parhaassa iässä, nyt pitää elää!
Hannele: joo, sitähän mä. Mä haluan elää seesteistä elämää
Riikka: Tsiisus
Kalevi: Otan viiniä
Pikkuanalyytikko: Et edes osaa määritellä tuota sanaa " seesteinen"
Martta: on mentävä nukkumaan, huomenna on työpäivä
Kerttu: Pesen hampaat ensin, hyvää yötä
Terapeutti: Jooooooo, noohh, näyttääkin tuo varauskirja olevan täynnä, mutta voisin suositella toista terapeuttia. Että valitettavasti tämä oli nyt tässä. En todellakaan voi auttaa. Pahus.
maanantai 27. maaliskuuta 2017
Dinkkunainen edistyy
Kohta kymmenen kuukautta, lähes kahdeksan omassa asunnossa. Tai siis vuokralla, omaa en ehkä osta koskaan. Tämäkin on turhan kallis, mutta aion asua tässä niin kauan kunnes kuopus lähtee maailmalle. Mitä sitten, en tiedä,
komppaan vaan Frodo Reppulia:
" Tie vain jatkuu jatkumistaan,
ovelta mistä sen alkavan näin.
Nyt se on kaukana edessäpäin,
jos voin, sitä joudun seuraamaan.
Jaloin uupunein vaeltaen,
kunnes se tien
suuremman kohtaa,
johon moni polku johtaa.
Mihin sitten, tiedä en.
Mihin sitten,
tiedä en. "
Olen kuitenkin tyytyväinen, onnellinenkin. Elämä on helppoa, kun ei olekaan muitten tarpeita huollettavana. Toki lapset, niitä ei lasketa. Mutta olen niin paljon yksin, ja minun pitää kuunnella vain itseäni. Voin olla töissä mihin asti huvittaa, tarkoittaa nimenomaan sitä tässä yhteydessä, että minun ei tarvitse enää kiirehtiä tekemään ruokaa kotiin. Yleensä en sitä edes tee, syön vaikka kourallisen pähkinöitä jos huomaan vatsan murisevan.
Uuden, itsekkään elämän opettelu ei ole helppoa. On vaikeaa asettaa omia tarpeitaan tai mielihalujaan ykköstilalle, kun on kuitenkin parikymmentä vuotta peilannut niitä muitten tarpeisiin ja tinkinyt. En väitä, että olisin ollut alistettu tai jotenkin kieltänyt tarpeeni, ei, en ole uhrautuja. Mutta juoksulenkkini ja muut menoni sovitin aina niin, että ruoka oli uunissa, pyykit pesty ja koti siivottu.
Minua vähän pelottaa, josko tähän tilanteeseen jämähdän, enkä koskaan halua jakaa arkeani kenenkään kanssa- En kuitenkaan halua vanheta yksin, vaan sellaisen kumppanin kanssa, jonka kanssa arjen jakaminen olisi yhtä helppoa kuin tämä elo nyt on.( Tarkoittanee, että hän kokkaa itselleen ja pesee pyykkinsä. )
Kun on taasen lähtöpisteessä, lähes viisikymppisenä, arvottaa asioita eri tavoin kuin nuorempana. Välillä kirvelee, ja pelkään että se lisääntyy nyt keväällä, kun ei ole enää sitä puutarhaa. Ei ole omaa kotia, jonne saisi itse valita tapetit. Tästä maallisesta ajattelusta on vain kasvettava irti, ajateltava, että en ole yhtään sen huonompi ihminen, vaikkei minulla olekaan sitä omistusasuntoa ja omenapuita taikka marjapensaita.
Hämmentävää ajatella, että uuden suhteen solmiminen lähtee siltä pohjalta, ettei nyt perustetakaan perhettä. Ei suunnitella lapsia, sillä se aika on minulta ohi. Jos nyt tulisin raskaaksi, olisin n. 56-vuotias, kun lapsi menisi ensimmäiselle luokalle koulussa. Kun jäisin eläkkeelle 65-vuotiaana, lapseni olisi noin 16-vuotias. Härreguud.
Uuden mahdollisuuden ajatteleminen lähtee siis ihan itsekkäistä syistä.
Eroprosessi etenee vaiheittain, ja olen ollut siitä koko ajan tietoinen. Vaan minkäs sille, kaikki vaiheet on läpikäytävä, jos meinaa jatkaa elämäänsä jotakuinkin ehyenä ihmisenä. Nyt en ole katkera, se se vasta kuluttaa ihmistä ja on täysin tarpeton tunne. Mennyt elämä oli paljolti hyvää, mutta olen nyt kiitollinen ex-puolisolle, että vei prosessin jääräpäisesti maaliin. Nyt on hyvä.
Mitäpä sitten? Olen elänyt vähän tuhlaavaisesti, sisustanut tätä asuntoa kodiksi ja tulossa on Kööpenhaminan, Italian ja Lontoon reissu. Jostainhan sitä pitää syyllisyyttä potea. Olen käynyt myös kaksi kertaa tämän vuoden puolella kampaajalla. Ja kosmetologilla kerran.
Ja Dinkkunaisella on niin paljon hyvää elämässään, on antoisa ja palkitseva työ, rakkaat oppilaat ( ihan oikeasti, minulla on etuoikeus tuntea heidät kaikki nimeltä ja tykätä heistä sellaisina kuin ovat , ihan paras asia tässä duunissa ), upeat työkaverit, ihanat ja rakkaat ystävät ja sukulaiset. On sienimetsät, on lenkkipolut. On koko avara maailma valloitettavana.
Vielä pitäisi uskaltautua heittäytyä. Ja olla analysoimatta liikaa. Pitäisi kyetä nauttimaan hetkestä, olemaan onnellinen- kaikki se on sallittua, jos se ei satuta muita lähellä olevia ihmisiä.
No tässä sitä istun sohvalla, ulkona huutaa tuuli. Hieman on haikea olo, olisipa tässä vieressä hän, jonka kainaloon käpertyä ja olla vain hiljaa.
komppaan vaan Frodo Reppulia:
" Tie vain jatkuu jatkumistaan,
ovelta mistä sen alkavan näin.
Nyt se on kaukana edessäpäin,
jos voin, sitä joudun seuraamaan.
Jaloin uupunein vaeltaen,
kunnes se tien
suuremman kohtaa,
johon moni polku johtaa.
Mihin sitten, tiedä en.
Mihin sitten,
tiedä en. "
Olen kuitenkin tyytyväinen, onnellinenkin. Elämä on helppoa, kun ei olekaan muitten tarpeita huollettavana. Toki lapset, niitä ei lasketa. Mutta olen niin paljon yksin, ja minun pitää kuunnella vain itseäni. Voin olla töissä mihin asti huvittaa, tarkoittaa nimenomaan sitä tässä yhteydessä, että minun ei tarvitse enää kiirehtiä tekemään ruokaa kotiin. Yleensä en sitä edes tee, syön vaikka kourallisen pähkinöitä jos huomaan vatsan murisevan.
Uuden, itsekkään elämän opettelu ei ole helppoa. On vaikeaa asettaa omia tarpeitaan tai mielihalujaan ykköstilalle, kun on kuitenkin parikymmentä vuotta peilannut niitä muitten tarpeisiin ja tinkinyt. En väitä, että olisin ollut alistettu tai jotenkin kieltänyt tarpeeni, ei, en ole uhrautuja. Mutta juoksulenkkini ja muut menoni sovitin aina niin, että ruoka oli uunissa, pyykit pesty ja koti siivottu.
Minua vähän pelottaa, josko tähän tilanteeseen jämähdän, enkä koskaan halua jakaa arkeani kenenkään kanssa- En kuitenkaan halua vanheta yksin, vaan sellaisen kumppanin kanssa, jonka kanssa arjen jakaminen olisi yhtä helppoa kuin tämä elo nyt on.( Tarkoittanee, että hän kokkaa itselleen ja pesee pyykkinsä. )
Kun on taasen lähtöpisteessä, lähes viisikymppisenä, arvottaa asioita eri tavoin kuin nuorempana. Välillä kirvelee, ja pelkään että se lisääntyy nyt keväällä, kun ei ole enää sitä puutarhaa. Ei ole omaa kotia, jonne saisi itse valita tapetit. Tästä maallisesta ajattelusta on vain kasvettava irti, ajateltava, että en ole yhtään sen huonompi ihminen, vaikkei minulla olekaan sitä omistusasuntoa ja omenapuita taikka marjapensaita.
Hämmentävää ajatella, että uuden suhteen solmiminen lähtee siltä pohjalta, ettei nyt perustetakaan perhettä. Ei suunnitella lapsia, sillä se aika on minulta ohi. Jos nyt tulisin raskaaksi, olisin n. 56-vuotias, kun lapsi menisi ensimmäiselle luokalle koulussa. Kun jäisin eläkkeelle 65-vuotiaana, lapseni olisi noin 16-vuotias. Härreguud.
Uuden mahdollisuuden ajatteleminen lähtee siis ihan itsekkäistä syistä.
Eroprosessi etenee vaiheittain, ja olen ollut siitä koko ajan tietoinen. Vaan minkäs sille, kaikki vaiheet on läpikäytävä, jos meinaa jatkaa elämäänsä jotakuinkin ehyenä ihmisenä. Nyt en ole katkera, se se vasta kuluttaa ihmistä ja on täysin tarpeton tunne. Mennyt elämä oli paljolti hyvää, mutta olen nyt kiitollinen ex-puolisolle, että vei prosessin jääräpäisesti maaliin. Nyt on hyvä.
Mitäpä sitten? Olen elänyt vähän tuhlaavaisesti, sisustanut tätä asuntoa kodiksi ja tulossa on Kööpenhaminan, Italian ja Lontoon reissu. Jostainhan sitä pitää syyllisyyttä potea. Olen käynyt myös kaksi kertaa tämän vuoden puolella kampaajalla. Ja kosmetologilla kerran.
Ja Dinkkunaisella on niin paljon hyvää elämässään, on antoisa ja palkitseva työ, rakkaat oppilaat ( ihan oikeasti, minulla on etuoikeus tuntea heidät kaikki nimeltä ja tykätä heistä sellaisina kuin ovat , ihan paras asia tässä duunissa ), upeat työkaverit, ihanat ja rakkaat ystävät ja sukulaiset. On sienimetsät, on lenkkipolut. On koko avara maailma valloitettavana.
Vielä pitäisi uskaltautua heittäytyä. Ja olla analysoimatta liikaa. Pitäisi kyetä nauttimaan hetkestä, olemaan onnellinen- kaikki se on sallittua, jos se ei satuta muita lähellä olevia ihmisiä.
No tässä sitä istun sohvalla, ulkona huutaa tuuli. Hieman on haikea olo, olisipa tässä vieressä hän, jonka kainaloon käpertyä ja olla vain hiljaa.
tiistai 28. helmikuuta 2017
Dinkkunainen haaveilee
Kahdeksan kuukautta erosta ja virallinenkin tuomio on kolahtanut postilaatikosta. Oma elämä on muotoutunut aika helpoksi ja selkeäksi, onneksi on hyvä työ ja upeita ystäviä ja sukulaisia. Omaa selviytymistä helpottaa se, että lapset ovat niin aikuisia, ettei tarvitse heidän asioistaan vääntää. Lisäksi koen, että suhteet heihin ovat kunnossa.
Uusi kotikin on viihtyisä, on mahdollista laitella keväällä ruukkupuutarhaa ja metsät ovat tässäkin lähellä. Uusia reissuja on suunnitteilla jo muutama ja lenkkeily tuntuu taivaalliselta rintaleikkauksen jälkeen. Enää ei tule tuijotettua tv-draamaa vaan sitä pystyy keskittymään vaikka lukemiseen.
Unimaailma on herkullista, alitajunta työstää villisti asioita. Jo kahteen otteeseen olen uneksinut olevani katamaraanissa valtamerellä ja nähnyt upeita, majesteettisia valaita laivan alla ja ympärillä. Meri on ollut tyyni, ja vaikka valaat ovat hiponeet laivan kylkiä, laiva ei ole ollut vaarassa kaatua tai upota. Minä huusin viime yönä, että katsokaa, kuinka kaunis se on, kun näin valaan tulevan pintaan ja sukeltavan jälleen. Pidin tyttöjäni sylissä ( olivat pieniä), mutta muistan ajatelleeni, että minulla ei ole hätää, vaikka laiva uppoaisi. Vesi oli kirkasta ja osasinhan uida.
Unikirjan mukaan valas viittaa feminiinisyyteen. Jaa, olisikohan minun naiseuteni nyt tulossa pinnalle, ja minä pitäisin siitä? Eikä se hukuta minua, vaan on kaunista?
Katsoimme juuri kuopuksen kanssa "Pretty Womanin". Romanttiset elokuvat ovat ehkä vielä liian kovaa kamaa minulle, pitäisi pitäytyä Harry Pottereissa. Azkabanin vanki ei saanut sellaista tunnetta aikaan, kun sai tuo ensin mainittu, vaikka siinä ei oikeasti olekaan mitään , mikä viittaisi realismiin. Mutta ne katseet, miten Edward jumaloi Vivianiaan, en kestä. Kukaan ei ole koskaan katsonut minua niin. Minäkin haluaisin, että minua jumaloitaisiin. ( noo, ehkä just siksi olen eronnut. Onko pikkuisen epärealistista? )
Mutta saahan sitä haaveilla. Olen aina ollut hemmetin hyvä sellaisessa.Ihan jo pienestä pitäen kuvittelin kaikenlaisia tarinoita itsestäni ja suuresta rakkaudesta. Ja kuinka minua ensin koeteltaisiin väärinymmärrysten takia, mutta olisin jalo ja kestäisin ja sitten mies huomaisi, kuinka väärin hän on minua kohdellut ja pyytäisi katuen anteeksi. Ja minun ylimaallinen hyvyyteni ja rakkauteni saisi sädekehäni vain loistamaan kirkkaammin.Myönnän toki, että kyseiset kuvitelmat eivät kuuluneet vain teini-ikään, vaan niiden avulla sinnittelin yli niiden pahimpien mustien öiden, jolloin makasin patjalla olohuoneessa kiroten ja purren tyynyä etten olisi huutanut ääneen.
Minä vähän mietinkin tässä, että jos ei olisi ollut niin hyvä mielikuvitus ja kyky paeta illuusioon ja haavemaailmaan, saattaisin olla ollut dinkkunainen jo vuosia aiemmin, jopa omasta aloitteestani.
Nyt , kevätauringon rinnalla, nuo utopiat taas nostavat päätään ja sitä alkaa kuvitella, josko se suuri rakkaus jossain odottaisi. Vanhaa en enää haikaile. Haaveitten ohella kokemus, järki ja epävarmuus ottavat osaa keskusteluun. Mitä jälkiä 20 vuoden avioliitto on jättänyt minuun? Pääsenkö huonoista jäljistä irti ja onko minussa mitään hyvää? Toistanko itseäni, jos tapaan jonkun mukavan miehen, ja tukehdutanko hänetkin?
Onko ylipäätään mahdollista solmia toimivaa liittoa enää tässä iässä? Kun on niin paljon lastia menneisyydestä. Miten seurustella viisikymppisenä? Voiko viisikymppinen odottaa enää romantiikkaa, vai pitäisikö alkaa vaan hengata jonkun kanssa, jolla on loma-osake Fuengirolassa?
En ole koskaan ajatellut olevani yksin, vaan mielestäni olen parisuhdeihminen. Olen kyllä toisaalta hyvin itsenäinen , mutta toisaalta hyvin hyvin riippuvainen. Olen riippuvainen halailusta, koskettelusta, hyväksynnästä. Toisaalta en pidä, jos minua yritetään rajoittaa.
Taidan olla aika kompleksinen kokonaisuus. Perkele, ehkä sitä pitää pitäytyä haavemaailmassa ja kirjoittaa niistä romaani. Muuttaa yksinäiselle saarelle, ja se tosimies, joka ui sinne minun luokseni, hampaissaan ruusu ja vedenpitävässä repussaan shampanjaa ja timanttisormus, saa jäädä.
Uusi kotikin on viihtyisä, on mahdollista laitella keväällä ruukkupuutarhaa ja metsät ovat tässäkin lähellä. Uusia reissuja on suunnitteilla jo muutama ja lenkkeily tuntuu taivaalliselta rintaleikkauksen jälkeen. Enää ei tule tuijotettua tv-draamaa vaan sitä pystyy keskittymään vaikka lukemiseen.
Unimaailma on herkullista, alitajunta työstää villisti asioita. Jo kahteen otteeseen olen uneksinut olevani katamaraanissa valtamerellä ja nähnyt upeita, majesteettisia valaita laivan alla ja ympärillä. Meri on ollut tyyni, ja vaikka valaat ovat hiponeet laivan kylkiä, laiva ei ole ollut vaarassa kaatua tai upota. Minä huusin viime yönä, että katsokaa, kuinka kaunis se on, kun näin valaan tulevan pintaan ja sukeltavan jälleen. Pidin tyttöjäni sylissä ( olivat pieniä), mutta muistan ajatelleeni, että minulla ei ole hätää, vaikka laiva uppoaisi. Vesi oli kirkasta ja osasinhan uida.
Unikirjan mukaan valas viittaa feminiinisyyteen. Jaa, olisikohan minun naiseuteni nyt tulossa pinnalle, ja minä pitäisin siitä? Eikä se hukuta minua, vaan on kaunista?
Katsoimme juuri kuopuksen kanssa "Pretty Womanin". Romanttiset elokuvat ovat ehkä vielä liian kovaa kamaa minulle, pitäisi pitäytyä Harry Pottereissa. Azkabanin vanki ei saanut sellaista tunnetta aikaan, kun sai tuo ensin mainittu, vaikka siinä ei oikeasti olekaan mitään , mikä viittaisi realismiin. Mutta ne katseet, miten Edward jumaloi Vivianiaan, en kestä. Kukaan ei ole koskaan katsonut minua niin. Minäkin haluaisin, että minua jumaloitaisiin. ( noo, ehkä just siksi olen eronnut. Onko pikkuisen epärealistista? )
Mutta saahan sitä haaveilla. Olen aina ollut hemmetin hyvä sellaisessa.Ihan jo pienestä pitäen kuvittelin kaikenlaisia tarinoita itsestäni ja suuresta rakkaudesta. Ja kuinka minua ensin koeteltaisiin väärinymmärrysten takia, mutta olisin jalo ja kestäisin ja sitten mies huomaisi, kuinka väärin hän on minua kohdellut ja pyytäisi katuen anteeksi. Ja minun ylimaallinen hyvyyteni ja rakkauteni saisi sädekehäni vain loistamaan kirkkaammin.Myönnän toki, että kyseiset kuvitelmat eivät kuuluneet vain teini-ikään, vaan niiden avulla sinnittelin yli niiden pahimpien mustien öiden, jolloin makasin patjalla olohuoneessa kiroten ja purren tyynyä etten olisi huutanut ääneen.
Minä vähän mietinkin tässä, että jos ei olisi ollut niin hyvä mielikuvitus ja kyky paeta illuusioon ja haavemaailmaan, saattaisin olla ollut dinkkunainen jo vuosia aiemmin, jopa omasta aloitteestani.
Nyt , kevätauringon rinnalla, nuo utopiat taas nostavat päätään ja sitä alkaa kuvitella, josko se suuri rakkaus jossain odottaisi. Vanhaa en enää haikaile. Haaveitten ohella kokemus, järki ja epävarmuus ottavat osaa keskusteluun. Mitä jälkiä 20 vuoden avioliitto on jättänyt minuun? Pääsenkö huonoista jäljistä irti ja onko minussa mitään hyvää? Toistanko itseäni, jos tapaan jonkun mukavan miehen, ja tukehdutanko hänetkin?
Onko ylipäätään mahdollista solmia toimivaa liittoa enää tässä iässä? Kun on niin paljon lastia menneisyydestä. Miten seurustella viisikymppisenä? Voiko viisikymppinen odottaa enää romantiikkaa, vai pitäisikö alkaa vaan hengata jonkun kanssa, jolla on loma-osake Fuengirolassa?
En ole koskaan ajatellut olevani yksin, vaan mielestäni olen parisuhdeihminen. Olen kyllä toisaalta hyvin itsenäinen , mutta toisaalta hyvin hyvin riippuvainen. Olen riippuvainen halailusta, koskettelusta, hyväksynnästä. Toisaalta en pidä, jos minua yritetään rajoittaa.
Taidan olla aika kompleksinen kokonaisuus. Perkele, ehkä sitä pitää pitäytyä haavemaailmassa ja kirjoittaa niistä romaani. Muuttaa yksinäiselle saarelle, ja se tosimies, joka ui sinne minun luokseni, hampaissaan ruusu ja vedenpitävässä repussaan shampanjaa ja timanttisormus, saa jäädä.
keskiviikko 8. helmikuuta 2017
Dinkkunainen treffeillä. Mikä voi mennä pieleen?
Jälleen kerran muistutus, tämä on kuvitteellista. Mikäli Dinkkunainen treffailisi tosielämässä, ei niitä kokemuksia voisi julkisesti jakaa. Jäisivät varmaan viimeisiksi. Tähän asti kirjoitukseni ovat hieman vähemmin hellineet vastakkaista sukupuolta, jostain kumman syystä. Heitetään nyt asetelma toisinpäin.
Mutta leikisti Dinkkunainen on saanut kutsun Treffeille isolla T:llä, ja tällä kertaa huippumieheltä. Ainakin kuvien ja kirjoitusten perusteella. Mies näyttää ihan Richard Gereltä ja onkin tulossa Hollywoodista Jyväskylään hiihtelemään. Haluaisi kauniin suomalaisnaisen seuraa ladulle ja hiihtolenkin jälkeen olisikin luvassa supisuomalaista saunomista, alastomana lumihangessa kieriskelyä ja perskännit.
Sanomattakin on selvää, että Dinkkunainen on vahvoilla. Laajavuoren ensimmäisessä ylämäessä Gere luistelee keveästi moottoroiduilla suksillaan jättäen Dinkkunaisen rämpimään kauas taakseen . Mäen päällä mies nauraa, sillä Dinkkunaisen irtoripset ovat poskilla ja partakarvat huurteessa. Siitä kuitenkin sujutellaan peräkanaa ja sovitaan, että kohta mennään saunaan. Saunan ovella Gere kääntyy kauhuissaan ympäri. Dinkkunainen on nimittäin ehtinyt vetää ne kännit ja kieriskelee hangessa, juosten sitten saunaan, jossa kompastuu löylykiuluun ja törmää kiukaaseen.
Gere antaa kuitenkin toisen mahdollisuuden, sillä oikeasti Dinkkunainen on aika sievä, krapulaisenakin. Tehdäänkin treffit hienoon ravintolaan, jonka jälkeen mentäisiin vaikkapa tanssimaan. Dinkkunainen valmistautuu huolellisesti, mutta mutta. Mikä voikaan mennä pieleen?
-väärä vaatetus. Dinkkunainen ylipukeutuu. Tai alipukeutuu. Tai sukkahousut repeävät. Tai jännityksestä lirahtaa pikkuisen pöksyyn. Dinkkunainen luulee elehtivänsä viehättävän sensuellisti, mutta näyttää ulospäin aivan aineissaan olevalta elämäntapakouluttajalta.
-liian suuret odotukset. Dinkkunainen on kuvitellut, että nyt ollaan sen suuren, todellisen Tunteen äärellä ja tästä on suora lento Hollywoodiin, edustusvaimoksi. Hän luottaa liikaa naiselliseen viehätysvoimaansa ja on turhankin luonnollinen. Valitettavasti, mitä useampi naurunhörähdys siten, että viini pirskoutuu Geren valkoiselle paidalle tai YKSIKIN hillitön känninen kikatuskohtaus jollekin vanhalle opiskeluajan muistolle, jota Dinkkunainen ei millään kykene artikuloimaan siten, että siitä saisi tolkkua..oi oi. Vain Geren hyvä, vanhanaikainen kasvatus estää häntä lähtemästä samantien pöydästä.
-jostain syystä Dinkkunainen on kuitenkin saanut Geren testosteronitason nousuun ja he päätyvät yökerhoon. Dinkkunainen on liian varma valloituksestaan, ei ikinä pitäisi!
Sillä Dinkkunaisen, ja kaikkien muidenkin , pitäisi muistaa, että:
-ei välttämättä ole hyvä idea, että laulat karaokea. Varsinkaan, kun sitä ei varsinaisesti ole tarjolla.
-et ole " Mamma Mia-" musikaalissa. Siinä taputettiin, kun ikäneito tanssi pöydällä. Yökerhossa ehkä ei.
- Ei ehkä kannata imeskellä partnerin korvalehteä tanssilattialla. Eikä kravattia. Eikä mitään muutakaan. Olette kuitenkin julkisella paikalla.
Miten treffit päättyivät? No, oletteko nähneet lööppejä, joissa Gere ja Dinkkunainen poseeraavat rakastuneina tai lukeneet naistenlehtien haastatteluja, kuinka onni kohtasi Dinkkunaisen ja niin pois päin. En minäkään.
Mutta leikisti Dinkkunainen on saanut kutsun Treffeille isolla T:llä, ja tällä kertaa huippumieheltä. Ainakin kuvien ja kirjoitusten perusteella. Mies näyttää ihan Richard Gereltä ja onkin tulossa Hollywoodista Jyväskylään hiihtelemään. Haluaisi kauniin suomalaisnaisen seuraa ladulle ja hiihtolenkin jälkeen olisikin luvassa supisuomalaista saunomista, alastomana lumihangessa kieriskelyä ja perskännit.
Sanomattakin on selvää, että Dinkkunainen on vahvoilla. Laajavuoren ensimmäisessä ylämäessä Gere luistelee keveästi moottoroiduilla suksillaan jättäen Dinkkunaisen rämpimään kauas taakseen . Mäen päällä mies nauraa, sillä Dinkkunaisen irtoripset ovat poskilla ja partakarvat huurteessa. Siitä kuitenkin sujutellaan peräkanaa ja sovitaan, että kohta mennään saunaan. Saunan ovella Gere kääntyy kauhuissaan ympäri. Dinkkunainen on nimittäin ehtinyt vetää ne kännit ja kieriskelee hangessa, juosten sitten saunaan, jossa kompastuu löylykiuluun ja törmää kiukaaseen.
Gere antaa kuitenkin toisen mahdollisuuden, sillä oikeasti Dinkkunainen on aika sievä, krapulaisenakin. Tehdäänkin treffit hienoon ravintolaan, jonka jälkeen mentäisiin vaikkapa tanssimaan. Dinkkunainen valmistautuu huolellisesti, mutta mutta. Mikä voikaan mennä pieleen?
-väärä vaatetus. Dinkkunainen ylipukeutuu. Tai alipukeutuu. Tai sukkahousut repeävät. Tai jännityksestä lirahtaa pikkuisen pöksyyn. Dinkkunainen luulee elehtivänsä viehättävän sensuellisti, mutta näyttää ulospäin aivan aineissaan olevalta elämäntapakouluttajalta.
-liian suuret odotukset. Dinkkunainen on kuvitellut, että nyt ollaan sen suuren, todellisen Tunteen äärellä ja tästä on suora lento Hollywoodiin, edustusvaimoksi. Hän luottaa liikaa naiselliseen viehätysvoimaansa ja on turhankin luonnollinen. Valitettavasti, mitä useampi naurunhörähdys siten, että viini pirskoutuu Geren valkoiselle paidalle tai YKSIKIN hillitön känninen kikatuskohtaus jollekin vanhalle opiskeluajan muistolle, jota Dinkkunainen ei millään kykene artikuloimaan siten, että siitä saisi tolkkua..oi oi. Vain Geren hyvä, vanhanaikainen kasvatus estää häntä lähtemästä samantien pöydästä.
-jostain syystä Dinkkunainen on kuitenkin saanut Geren testosteronitason nousuun ja he päätyvät yökerhoon. Dinkkunainen on liian varma valloituksestaan, ei ikinä pitäisi!
Sillä Dinkkunaisen, ja kaikkien muidenkin , pitäisi muistaa, että:
-ei välttämättä ole hyvä idea, että laulat karaokea. Varsinkaan, kun sitä ei varsinaisesti ole tarjolla.
-et ole " Mamma Mia-" musikaalissa. Siinä taputettiin, kun ikäneito tanssi pöydällä. Yökerhossa ehkä ei.
- Ei ehkä kannata imeskellä partnerin korvalehteä tanssilattialla. Eikä kravattia. Eikä mitään muutakaan. Olette kuitenkin julkisella paikalla.
Miten treffit päättyivät? No, oletteko nähneet lööppejä, joissa Gere ja Dinkkunainen poseeraavat rakastuneina tai lukeneet naistenlehtien haastatteluja, kuinka onni kohtasi Dinkkunaisen ja niin pois päin. En minäkään.
torstai 26. tammikuuta 2017
Dinkkunainen reissaa
Hitto. Luulin keksineeni uuden ilmaisun eronneelle, kypsään ikään ehtineelle naiselle. Sitten minua valaistiin, että dinkku tarkoittaakin dink-henkilöä ( double income no kids ). No, minun kirjoituksissani se viittaa sanaan divorced and single.
Minä olen puolen vuoden sisällä käväissyt Berliinissä, Rodoksella ja Teneriffalla. Laitan tähän juttuun lyhyet kuvaukset reissuista, muutaman kuvan kera. Lopuksi haaveilen muutamasta uudesta reissusta , jotta saatte nauraa.
Heinäkuussa reissasimme kuopuksen kanssa Rodokselle viikoksi. Ja oli lämmintä. Snorklailimme, bongasimme kissoja, ihastelimme Vanhankaupungin tunnelmaa. Paluulennolla itku nousi kurkkuun, mitä olikaan edessä.
Ensikertalaisen silmin Berliini oli rento kaupunki. Sisko oli hyvä opas ja minunkin peruskuntoni riitti hyvin siihen ravaamiseen. Kuva on Check Point Charlielta, ja sisko sanoi kuvasta että hänen asenteensa peittää minut täysin.
Kolmas reissu tehtiin jouluna Teneriffalle, mukana olivat tyttäret ja esikoisen kihlattu. Erorahojenhan oli tarkoitus hyvittää se, että jouduin jättämään kotini ja puutarhani ja avioliittoni, joten surutta maksoin all inclusiven, Teiden reissun, Loro Parquen ja vesipuiston. Lämpöä riitti tälläkin kertaa, vaikka tuulista oli kyllä. Minä vaan niin tykkäsin ja olihan meillä ihan mahtavan mukavaa.
3. Nyt olan varuillani, päättää Dinkkunainen. Haluan tasaveroisen, fiksun miehen, jonka kanssa on kiva reissata. Hän tapaakin kirjastossa miehen, joka selailee karttakirjoja ja matkaoppaita innostuneena. Siitähän juttua syntyy, kirjaston hyllyjen lomassa on seksikästä kuiskailla. Kuinka ollakaan, pian ollaan jo edetty kielisuudelmiin ja muutaman kuukauden päästä seisotaan turvatarkastuksessa käsi kädessä. " Ihanaa", kuiskaa Mies. "Malediivit ja sinä."
Minä olen puolen vuoden sisällä käväissyt Berliinissä, Rodoksella ja Teneriffalla. Laitan tähän juttuun lyhyet kuvaukset reissuista, muutaman kuvan kera. Lopuksi haaveilen muutamasta uudesta reissusta , jotta saatte nauraa.
Heinäkuussa reissasimme kuopuksen kanssa Rodokselle viikoksi. Ja oli lämmintä. Snorklailimme, bongasimme kissoja, ihastelimme Vanhankaupungin tunnelmaa. Paluulennolla itku nousi kurkkuun, mitä olikaan edessä.
Kaikenkaikkiaan reissu sujui erinomaisesti ja oli niin helppoa. Kun oli lämmintä, wifi, sipsejä ja äipälle sopivasti viiniä. Kyllä kelpasi kaskaitten konserttia kuunnella.
Seuraava reissu oli se paljon haaveiltu 20-vuotis häämatka, jonka päädyin tekemään sisareni kanssa Berliiniin. Menimme eri lennoilla, mutta onnistuin itse vaihtamaan lentoa Riikassa, ja löytämään hotellille muutaman ylimääräisen kävelykierroksen jälkeen. Me jopa teimme treffit yhdelle terassille Alexanderplatzin läheisyyteen ja sisko löysi sinne suoriltaan. Ravasimme nähtävyyksissä , shoppailimme, hassuttelimme. Peli-ihmisenä sisko jahtasi Pokemoneja ja pelasi Pena-bingoa. Älysin siis lopettaa siipasta puhumisen kun kuului "bingo".
( Lukijoille välihuomautuksena, tuo kuvan lisääminen ylitti ilmeisesti tietoteknisen kapasiteettini, koska tekstiasetukset muuttuivat jotenkin. Yrittäkää kestää, minua ärsyttää )
Kolmas reissu tehtiin jouluna Teneriffalle, mukana olivat tyttäret ja esikoisen kihlattu. Erorahojenhan oli tarkoitus hyvittää se, että jouduin jättämään kotini ja puutarhani ja avioliittoni, joten surutta maksoin all inclusiven, Teiden reissun, Loro Parquen ja vesipuiston. Lämpöä riitti tälläkin kertaa, vaikka tuulista oli kyllä. Minä vaan niin tykkäsin ja olihan meillä ihan mahtavan mukavaa.
Yläkuva on kauppakeskuksesta, josta tyttäret bongasivat asiaankuuluvan paidan. Oli muuten väärä valinta tuo mekko. Kaikki muut olivat timmeissä leggareissa, korkkareissa ja muuten vaan tyylikkäämpiä. Tuo mekko päälläni tunsin oloni tosiaan ufoksi. Viimeinen kuva on Teideltä, jossa lauloin Sound of Musicia.
Mutta nyt päästään asiaan. Dinkkunainen haluaa reissata ja on bongannut muutaman kelpo uroon, joiden kanssa on reissuja suunnitteilla. Ja taasen pyydän kiinnittämään huomiota näiden kuvitteellisuuteen.
1. Sienimetsässä dinkkunainen törmää varsinaiseen erä-Jormaan, joka kuitenkin osoittautuu eksyneeksi suunnistajaksi. Tämän kanssa tarinoidessa sammalet pöllyävät ja sovitaan, että katsotaan, josko Välimeren risteilyllä tutustuttaisiin toisiimme paremmin. Dinkkunainen ei ole tyhmä ja maksaa vaan oman osuutensa matkasta. Lähtöpäivänä tulee tekstiviesti, jossa erä-Jorma kertoo eksyneensä ja olevansa Oulun terminaalissa Helsingin sijaan. Dinkkunainen jatkaa matkaansa yksin eikä harmittele. Laivan kapteeni osoittautuu erinomaisen kestäväksi kaveriksi kaikissa suhteissa, joten vaikka Dinkkunainen ei yhtään satamaa näe, risteily on kuitenkin erittäin antoisa.
2. Hiihtoladulla Dinkkunainen kiinnittää huomiota varsinaiseen Alfa-urokseen, joka kiharat huurteessa hiihtää parikin kertaa Dinkkunaisen ohi vitosen lenkillä. Dinkkunainen kokeilee naisellisuuden vaikutusta ja on kaatuvinaan. Alfa-Uros hiihtää ohi, mutta kolmannella kierroksella hänen on pakko reagoida Dinkkunaisen ulinaan. Mies kantaa naisen laavulle, jossa sytyttää tulet ja huomaakin, kuinka jumalaisen kaunis Dinkkunainen on. Rakkaus syttyy ja jo seuraavalla viikolla Dinkkunainen on ottanut palkatonta vapaata ja lähtenyt Alfa-Uroksen mukana Pohjois-Italiaan, josta tämä oli kotoisin.
Tosin ei mene viikkoakaan, kun Dinkkunainen on palannut kotiinsa erittäin harmistuneena. Mistäpä hän olisi voinut tietää, että Alfa-Uroksella oli kotonaan vaimo ja seitsemän lasta, ja vain kotiapulaisen paikka täytettävänä?
3. Nyt olan varuillani, päättää Dinkkunainen. Haluan tasaveroisen, fiksun miehen, jonka kanssa on kiva reissata. Hän tapaakin kirjastossa miehen, joka selailee karttakirjoja ja matkaoppaita innostuneena. Siitähän juttua syntyy, kirjaston hyllyjen lomassa on seksikästä kuiskailla. Kuinka ollakaan, pian ollaan jo edetty kielisuudelmiin ja muutaman kuukauden päästä seisotaan turvatarkastuksessa käsi kädessä. " Ihanaa", kuiskaa Mies. "Malediivit ja sinä."
Sitten Mies rykäisee hermostuneena. " Kulta, ethän pahastu, että kutsuin mukaan äitini? Hän ei ole koskaan päässyt näin pitkälle matkalle. Ja niin, myös lapseni tulevat mukaan, kai sen mainitsin? Tuollahan he tulevatkin, Matti, Maija, Miina ja Manu."
Dinkkunainen on koulunsa käynyt. Tietää, että lisää on tulossa. Tämä olikin liian hyvää ollakseen totta.
" Niin, ja tämä on golf-kaverini Jaska. Hän on pahasti alkoholisoitunut, mutta pelaa ihan saatanan hyvin golfia. "
lauantai 7. tammikuuta 2017
Dinkkunainen deittailee?
Vai deittaileeko?
Kaksikymmentä ja rapiat vuotta sitten olin vähän yli parikymppinen ja vipinää riitti, juhlittiin keskiviikkoisin ja perjantaisin ja lauantaisin ja joskus sunnuntaisinkin.
Nyt joudun tyytymään kuvitteellisiin treffeihin. Lähes viisikymppistä naista ei kutsuta romanttisille treffeille, ei ainakaan Suomessa. Mitenköhän,jos käväisisi Hollywoodissa?
No, tässä tulee. Mielikuvitus siis laukkaa, yksikään tapaus ei perustu todellisuuteen.
1. Dinkkunainen kohtaa kaupan vihannesosastolla tummasilmäisen miehen, joka hyväilee omenoita. Mies näyttää epätoivoiselta, hänellä on puku päällään ja hän löysää kravattiaan, jossa kimaltelee timanttinen solmioneula. Dinkkunainen lähestyy korskuen ja hymyilee rohkaisevasti. Heidän katsensa kohtaavat ja dinkkunainen kiittää Luojaansa siitä, että hänellä on jalassaan Kuomat. Korkkarit olisivat pettäneet.
Mies pyytää apua, ovatkohan omenat varmasti luomuja? Dinkkunainen vain hymyilee.
Minä sulle luomut näytän. Mies ottaa ohjat käsiinsä, taluttaa varmoin ottein hikoilevan dinkkunaisen autoonsa, suutelee niin että ikkunat huurustuvat. Rakastan sinua, hän kuiskaa kiihkeästi dinkkunaisen korvaan. Viikon kuluttua lööpit hehkuttavat , kuinka kreikkalaisen laivanvarustajasuvun perijä oli haksahtanut keskivertoon suomalaisnaiseen eksyttyään valtatieltä Suolahden markettiin.
2. Dinkkunainen saa treffikutsun vastattuaan nettideitti-sivustolla Miehen viestiin. Sovitaan treffit lauantai-iltana johonkin ravintolaan. Dinkkunainen on hieman huolissaan, eipä ole tullut käytyä ravintoloissa vuosikymmeniin. Hän tälläytyy parhaimpiinsa, valitsee jopa mustat , syntiset alusvaatteet. Ravintolan ovella alkavat hälytyskellot soida, ei saatana. Ovesta sisään astuttuaan hän ymmärtää olevansa ylipukeutunut.
"Hei mummeli, tarjootsä tuopin", kysyy verkkaressa oleva deitti. " Ja älä viitti sitten kälättää, kun on matsi kesken. Voin panna sua illemmalla, jos maksat taksin kämpille".
3. Dinkkunainen on turhautunut ja päättää, että seuraava deitti on turvallinen ja normaali Mies. Hän bongaa yksinhuoltajaisän, joka vaikuttaakin mukavalta. Mies ehdottaa tapaamista, ja Dinkkunainen suostuu. Hoplopiin? Mikä paikka se on? Dinkkunainen pukeutuu huolellisesti ja välttää ylilyöntejä tällä kertaa. Hoplopin ovella deittikaveri ( oltuaan 30 min myöhässä ) kurvaa paikalle ruosteisella Opelilla ja sen sisältä purkautuu kolme tappelevaa lasta. Mies hymyilee aseistariisuvasti. " Hei voisitsä kattoo näitä hetken, tuun ihan kohta takaisin? Sähän oot opettaja? Kato jos sä otat mut, sä otat koko paketin."
Dinkkunainen on kiltti, sillä hänellä ei ole aikaa reagoida tyrmistykseltään. Kolmen tunnin päästä isä tulee paikalle, haisten vahvasti viinalle. " Kuule, voisitsä ajaa? Heität meidät himaan tuonne hevonvitunperäsuoleen ja olis kyllä siistiä jos duunaisit näille jotain ruokaa. Voin sit panna sua jos saat nää nukkumaan ajoissa".
No joo. Keksin näitä jatkossa lisää. Välillä tulee niitä surullisia hetkiä, kun jossain tilanteessa jokin asia muistuttaa entisestä puolisosta. Tulee niin kova ikävä. Miten hitossa tähän ajauduttiin, kun piti vanheta yhdessä ja nauttia elämästä? Jos sama paska pitäisi aloittaa uudestaan, Dinkkunainen kaipaa kyllä glamouria ennen kuin se arki alkaa. Jos ei muuten, niin mielikuvituksessa.
4. Ovikello soi. Dinkkunainen menee avaamaan, kuka helvetti siellä tähän aikaan on? Hän kietoo silkkisen aamutakin tiukemmin ympärilleen, jottei paljastuisi, ettei hänellä ole sen alla mitään.
Hän avaa oven. Oven takana on Richard Gere. Hän myy suudelmia partiolaisten hyväksi.
Good night. Toivottakaa Dinkkunaiselle onnea deittirintamalla :)
Kaksikymmentä ja rapiat vuotta sitten olin vähän yli parikymppinen ja vipinää riitti, juhlittiin keskiviikkoisin ja perjantaisin ja lauantaisin ja joskus sunnuntaisinkin.
Nyt joudun tyytymään kuvitteellisiin treffeihin. Lähes viisikymppistä naista ei kutsuta romanttisille treffeille, ei ainakaan Suomessa. Mitenköhän,jos käväisisi Hollywoodissa?
No, tässä tulee. Mielikuvitus siis laukkaa, yksikään tapaus ei perustu todellisuuteen.
1. Dinkkunainen kohtaa kaupan vihannesosastolla tummasilmäisen miehen, joka hyväilee omenoita. Mies näyttää epätoivoiselta, hänellä on puku päällään ja hän löysää kravattiaan, jossa kimaltelee timanttinen solmioneula. Dinkkunainen lähestyy korskuen ja hymyilee rohkaisevasti. Heidän katsensa kohtaavat ja dinkkunainen kiittää Luojaansa siitä, että hänellä on jalassaan Kuomat. Korkkarit olisivat pettäneet.
Mies pyytää apua, ovatkohan omenat varmasti luomuja? Dinkkunainen vain hymyilee.
Minä sulle luomut näytän. Mies ottaa ohjat käsiinsä, taluttaa varmoin ottein hikoilevan dinkkunaisen autoonsa, suutelee niin että ikkunat huurustuvat. Rakastan sinua, hän kuiskaa kiihkeästi dinkkunaisen korvaan. Viikon kuluttua lööpit hehkuttavat , kuinka kreikkalaisen laivanvarustajasuvun perijä oli haksahtanut keskivertoon suomalaisnaiseen eksyttyään valtatieltä Suolahden markettiin.
2. Dinkkunainen saa treffikutsun vastattuaan nettideitti-sivustolla Miehen viestiin. Sovitaan treffit lauantai-iltana johonkin ravintolaan. Dinkkunainen on hieman huolissaan, eipä ole tullut käytyä ravintoloissa vuosikymmeniin. Hän tälläytyy parhaimpiinsa, valitsee jopa mustat , syntiset alusvaatteet. Ravintolan ovella alkavat hälytyskellot soida, ei saatana. Ovesta sisään astuttuaan hän ymmärtää olevansa ylipukeutunut.
"Hei mummeli, tarjootsä tuopin", kysyy verkkaressa oleva deitti. " Ja älä viitti sitten kälättää, kun on matsi kesken. Voin panna sua illemmalla, jos maksat taksin kämpille".
3. Dinkkunainen on turhautunut ja päättää, että seuraava deitti on turvallinen ja normaali Mies. Hän bongaa yksinhuoltajaisän, joka vaikuttaakin mukavalta. Mies ehdottaa tapaamista, ja Dinkkunainen suostuu. Hoplopiin? Mikä paikka se on? Dinkkunainen pukeutuu huolellisesti ja välttää ylilyöntejä tällä kertaa. Hoplopin ovella deittikaveri ( oltuaan 30 min myöhässä ) kurvaa paikalle ruosteisella Opelilla ja sen sisältä purkautuu kolme tappelevaa lasta. Mies hymyilee aseistariisuvasti. " Hei voisitsä kattoo näitä hetken, tuun ihan kohta takaisin? Sähän oot opettaja? Kato jos sä otat mut, sä otat koko paketin."
Dinkkunainen on kiltti, sillä hänellä ei ole aikaa reagoida tyrmistykseltään. Kolmen tunnin päästä isä tulee paikalle, haisten vahvasti viinalle. " Kuule, voisitsä ajaa? Heität meidät himaan tuonne hevonvitunperäsuoleen ja olis kyllä siistiä jos duunaisit näille jotain ruokaa. Voin sit panna sua jos saat nää nukkumaan ajoissa".
No joo. Keksin näitä jatkossa lisää. Välillä tulee niitä surullisia hetkiä, kun jossain tilanteessa jokin asia muistuttaa entisestä puolisosta. Tulee niin kova ikävä. Miten hitossa tähän ajauduttiin, kun piti vanheta yhdessä ja nauttia elämästä? Jos sama paska pitäisi aloittaa uudestaan, Dinkkunainen kaipaa kyllä glamouria ennen kuin se arki alkaa. Jos ei muuten, niin mielikuvituksessa.
4. Ovikello soi. Dinkkunainen menee avaamaan, kuka helvetti siellä tähän aikaan on? Hän kietoo silkkisen aamutakin tiukemmin ympärilleen, jottei paljastuisi, ettei hänellä ole sen alla mitään.
Hän avaa oven. Oven takana on Richard Gere. Hän myy suudelmia partiolaisten hyväksi.
Good night. Toivottakaa Dinkkunaiselle onnea deittirintamalla :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
