Poikakavereista ( äidin näkökulma)

Ja toki kyseessä voi olla tyttökaverikin, sillä nykynuoret ovat oppineet suvaitsevaiseksi ja pitävät kaikkea hyväksyttävänä ja varmaankin kokeilunarvoisena.
Ja ihan tiedoksi , etten kirjoita nyt omasta tyttärestäni, jotta kenenkään ei tarvitse nostaa maitoja:) Kirjoitan ihan spekulatiivisesti ja hatusta vedän...

Isäni esitteli kuulema äitini vanhemmilleen, kun he olivat kihloissa. Niin tein muuten minäkin puolisoni kohdalla, mutta nuoruusiän poikakavereista kotona kävi muutama. Ensimmäinen koki hämmentävänä sen, ettei isäni koskaan puhunut hänelle mitään, korkeintaan liikutti kulmakarvojaan. Toisen kohdalla isäni jopa nytkäytti päätään tervehdyksenomaisesti. Kolmannen kohdalla äitini sulkeutui makuuhuoneeseen vuorokaudeksi murehtimaan sitä, missä vaiheessa kasvatukseni oli mennyt noin helvetin pieleen...

Me 2000-luvun vanhemmat sitten yritämme. Meille saa tulla, meillä saa olla. Mutta että kalsarikallet tulisivat aamuyöllä vastaan jääkaapilla, se ei tule onnistumaan. Eihän tämä ole mikään kolhoosi, herranjestas. Siinä vaiheessa, jos pitää jo päästä yöpymään ja aamupalapöytään, on nuoren aika muuttaa pois kotoa, opiskelijakämppään ja niin pois päin.
Muuten meillä saa olla. Ruokaakin tarjotaan ja tervehditään ja heitetään läppää. Se on kuulema aika noloa, että isä ei muista kaverien nimiä tai että erehtyy moikkaamaan kylillä.
Mutta yritystä on:)

Äitienpäivästä vähän..

Eikös sen oikesti pitäisi olla isoäitienpäivä? Lapsenlapsethan vierailevat mummujen luona ja hoitavat lahjat ja kortit mummoilleen päivän kunniaksi. Itseohjautuvasti, vai mitä? Vai pitääkö äidin kenties hieman ohjeistaa?

Pikkumaista, okei. Ehdinhän minäkin sitten mummona. Eikä minulla ole MITÄÄN valittamista omista kullanmuruistani, sillä sain toiselta kimpun ruusuja synttärinä ( joka oli kaksi päivää ennen äitienpäivää ) ja toiselta kimpun äitienpäivänä. Ja kortin. Ja ihanan oravan puutarhaan.
Sain vielä mieheltäkin lahjan, joten en minä sitä...minulla on ihanat tyttäret ja kelpo mies. Mutta mennäänpä politiikkaan...

Olin tässä taannoin paikallisen -yhdistyksen kokouksessa, jossa eräs rouva valitti, että pitäisi saada muitakin ihmisiä mukaan vanhainkodin äitienpäivätervehdykseen. Oli ollut perinne jo kolmekymmentävuotta, mutta yksin ei jaksa...
Ilmoittauduin siinä välittömästi.
No, ohjelmaakin pitäisi kyllä saada.
Innostuen keksin, että voisin kysellä oppilailta ajatuksia äideistä ja mummuista, ja kehitellä siitä pienen jutun.
No, ennen on ollut niin, että on lausuttu muutama runo ja Eläkkeensaajien kuoro on sitten laulanut muutaman laulun. Ei siihen paljoa muuta mahdu. Soittoa tietysti...
En sitten siihen enää tarjonnut tytärtäni soittamaan, vaikka taitava huilisti onkin. Mennään vaan siten kun on ennenkin menty.
Menin kuitenkin paikalle,.Ensimmäisenä minulta kysyttiin, että olinko leiponut kakkuja. Ahaa, vai en. No minulle olisi kuitenkin pitänyt soittaa, että leivo. ( paska juttu. ) No, olenko valmistellut ohjelmaa? Ihan pokkana sanoin, että on minulla jos aikaa löytyy. Olin nimittäin oikeasti koonnut lasten ajatuksia äideistä ja mummoista, mutta valmistautunut siihen, ettei sellaisia ennenkään ollut esitetty.
Loppujen lopuksi olikin ihan hyvä, etten ollut leiponut, sillä paakkelsit oli tilattu paikallisesta leipomosta. Ohjelmaakin oli enemmän kuin tarpeeksi, runonlausuntaa, kuorolaulua ja yhteislaulua.
Olisihan se lasten ääni saattanut kirvoittaa muutaman hymyn, mutta perinteet ovat perinteitä. Eikä siinä mitään, sitä en vaan ymmärrä että siitä tehtiin numeroa. Mitä helvettiä minä siellä tein?
Esikoinen kuittasi kuitenkin taas päivän parhaimman. Tälläydyttyäni rimssuhameeseen, valkoiseen puseroon ja neuleboleroon , kuittasi tytär, että " asusi puolesta sulaudut hyvin vanhainkodin asukkaisiin".