Ekakerta. Rinteessä.

Miksikö olen odottanut näin kauan? Olenhan ollut himohiihtäjä 24-vuotiaasta, silloin olin selättänyt kouluaikojen traumat irtoilevista puusuksista ja lumikasautumista suksien pohjissa.
16-vuotiaana hankittu urheiluvamma ( joo, Jane Fondan tyyliin: aerobic-kuume alkoi silloin, ja heilurihyppyä tehdessäni horjahdin. Kuului kova pamaus, kun polvilumpio meni sijoiltaan. Menihän se takaisinkin itsestään, mutta ei silloin ollut kännyköitä ja piti polkea fillarilla takaisin kotiin. Jalka kipsattiin, seuraavan kerran kun se meni sijoiltaan se leikattiin. Ja lääkärit sanoivat ettei laskettelu ole mun juttu, polvi ei kestäisi sitä.  ) ja lasketteluharrastuksen kalleus riittivät hyvin syiksi pitäytyä murtomaahiihdossa.

Kahdeksan vuotta onnistuin lusmuilemaan koulumme laskettelelureissusta, jäin aina  mielelläni pienempien oppilaitten kanssa koululle hiihtämään. Tänä vuonna se ei enää onnistunut, itse asiassa olin jo viime vuonna varautunut laskettelemaan, mutta selkä teki tenän ja jouduin jäämään sairaslomalle.Tällä kertaa ei ollut mitään esteitä.

Enhän minä osannut edes monoja laittaa jalkaan, saatikka että olisin osannut auttaa oppilaita niiden kanssa. Olin itse ylimääräinen oppilas, seurasin muita opettajia alahuuli väpättäen. En osannut valita sauvoja, en saanut suksia jalkaan. Lasten mäessä onnistuin pääsemään kaatumatta ylös asti, onneksi mäki oli sen verran loiva, että osasin tulla hienosti alas. Kollega huomautti, että kypäräni oli auki, tokaisin siihen että hemmetti, miksi kukaan ei ollut laittanut sitä kiinni?

Onneksi lapset oppivat nopeasti, ja 3-6 luokkalaiset laskettelivat sujuvasti kaikilla rinteillä. Näin ollen kollegoilta jäi aikaa minun opastamiseen ja tukemiseen, ja käsikynkkää menimme sitten isompaan mäkeen Satu-open kanssa. Hississä sujui hyvin, alastulokin sujui mainiosti. Satu jopa videoi pätkän suoritusta, otsikkona " ristus, mikä reissu". Sen verran jännitti, että reidet ja takamus olivat hyytelöä, vaikka eivät ne normaalisti ole.

Onneksi osaan olla nöyrä, tiesin ettei laskettelu ole välttämättä ihan helppoa. En myöskään halua välilevyvammaisena ottaa turhia riskejä. Yhden kerran elvistelin vähän lastenrinteessä, oli sellainen olo että mähän hallitsen nämä sukset ja mun lihakseni. Kaaduin. Koska olin päässyt ehjänä alas myös isosta mäestä, en enää ottanut riskejä ja menin hyvissä ajoin riisumaan monot.

Riisumaan ja riisumaan. Onneksi oppilaita ei ollut lähellä, sillä kirosin hieman kun yritin saada monoja pois jaloista. Ei onnistunut sekään homma ilman apua. Mukanamme ollut miesvahvistus vinoilikin, että ensi talvena sitten lumilaudalle. Hän opastaa.

Paluumatkalla pohdittiin Putouksen menneitä tuotantokausia. Oppilaitten mielestä minun tulisi osallistua sketsihahmokisaan.

" Menisit vaan, ihan tuollaisena. Mä äänestäisin varmasti sua".

 

Reissun jälkeen...mitä nyt?

Ensi talven matkat ovat olleet myynnissä jo pitkään. Parhaat varmaan menneetkin jo, mikä on vain hyvä, sillä kaukomatkaan ei nyt ole varaa. Siippa vaatii, että matka on säästettävä etukäteen, ja suurinpiirtein olen siinä onnistunutkin. Muutaman tonnin heittoja ollut budjettilaskelmissa, mutta asiat tuppaavat järjestymään kun sille päälle satun. Kaikki olimme valmiit jäämään Thaimaahan ja palaamaan sinnepäin maailmaa uudelleenkin. Minä NIIN tykkäsin kun oli lämmintä ja valoisaa.

Nyt ei ole pokkaa alkaa suunnitella kaukomatkaa tämän vuoden puolelle. Siippa tosin täyttää pyöreitä, ja avasin neljä vuotta sitten säästötilin, että alkaisin säästämään Route 66 matkaa varten, synttäreiksi. Rahat on tuhlattu muihin reissuihin , valitettavasti. Aina uudestaan. Tavoitteena onkin, että ajellaan USAssa seuraavilla pyöreillä kymmenillä sitten.

Kaupunkilomia on pohdittu, Lontoo, Pariisi, Praha? Barcelona? Entäs jos ensi kesä on yhtä syvältä kuin viime vuonna? Koko kesä meni sitä odottaessa, onneksi meillä oli kesä Thaimaassa.
Ehdottelin tässä jo viikon matkaa Kreikkaan, Kroatiaan tai manner-Espanjaan. Toisaalta reissuun pitäisi sisällyttää jo enemmän kuin edellisiin lomiin, toisaalta viikko on niin lyhyt aika, että sen voi rauhassa viettää vedessä. Kaupunkilomassa mietityttää se, jaksaako kukaan jonottaa museoihin tai muihin nähtävyyksiin. Kaupunkiloma vaatii aikamoista tallailua, jaksaako nuoriso kun me istahdamme oluelle katselemaan vilinää? Kaupungeissa on myös kallista, ainakin Pariisissa ja Lontoossa.

Pitänee testauttaa perhe viettämällä Helsingissä pari paivää, ravata Suomenlinna, Korkeasaari, Kansallismuseo ja Linnanmäki, istua satamatorilla ja kirkonrappusilla sekä penkoa Roban putiikkeja. Siinähän sen näkee sitten, että mennäänkö kuitenkin Kreikkaan.

On minulla eräs kierohko kikka, jolla saan siippaa myötämieliseksi reissua kohtaan. Sitä kutsutaan sisustamiseksi. Keittiökin pitäisi rempata, kaikenlaista laittoa olisi. Tässä kotona pyöriessä tulee kaikenlaista mieleen, mutta jos reissu on varattuna, tai edes suunnitteilla, asiat priorisoidaan niin, että joutavanpäiväiset sisustusideat jäävät toiseksi. Ikeastakin ostetaan vain kynttilöitä.   

Afrikkakin on siellä haaveissa. Ehkä odotan vielä muutamia vuosia, perhe tuskin innostuu vapaaehtoistyöstä . Tai jos saisi siipan vuorotteluvapaalle, jäätäisiin yhdessä ja lähdettäisiin reppureissulle vaikka Uuteen-Seelantiin.

Tai jos tilaisi pari keittiökuvastoa?