Varaosaliikkeessä

Voisitko ostaa volkkariin litran vaihdelaatikkoöljyä ?

Yksinkertaista. Tietenkin voin , varaosaliike kun sattuu sijaitsemaan vielä sisustusliikkeen läheisyydessä. Helppo nakki. Vai onko?

Minun on äärimmäisen vaikea muistaa asioita, jotka eivät oikeastaan liikuta minua yhtään. Olen itkua tuhertamassa Ale- makasiinin hyllyjen välissä, kun minun pitäisi ostaa saumausvaahtoa. Osaanko valita juuri sen oikean pötkylän? Ehkäpä miehet ahdistuvat samalla tavoin alusvaateliikkeessä. Kaarituelliset, topatut vai natural?

Soitin vielä varmistaakseni asian. " Olihan se volkkariin, siis transportteriin, vuosimallia -92 diesel koneöljy? Vai mitä se oli? "

Liikkeeseen kävelin määrätietoisesti, heilautin kiharoitani ja kohensin ryhtiäni. Puristin tiukasti käsilaukkuani ja tervehdin myyjää .
" No hei, kuule tarvitsisin litran vaihdelaatikkoöljyä joka tulee volkkariin joka on vuosimallia -92 siis transportteriin ja se on diesel..."

Myyjä täräytti tiskille kanisterin. " Joo, miehesi soittikin juuri ja sanoi, että tätä tullaan hakemaan. " " Ei jumalauta", minulta pääsi. " Se ei sen vertaa uskonut että mä osaan tuon ostaa! "
No, heilautin sitten kiharoitani uudemman kerran ja kävelin ulos myymälästä. Laita vaimo asialle, joopa joo.

Kokoustamisesta

Ajattelin tänään, kun istuin yhdessä kokouksessa, että entäs jos söisi kokouksen ajan pelkkää pullaa. Tässäkin kokouksessa oli tarjolla neljää eri sorttia; suolaista ja makeaa. Aloittaisi syömisen heti kahvin saatuaan ja taukoamatta mättäisi suuhunsa vuorotellen suolaista ja sitten makeaa. Ilmehtien osoittaisi, että kahvia saisi olla lisää, kiitos. Maitoa myös tännepäin. Ja kurottelisi tarjottimilta lisää syötävää.

Ei käyttäisi yhtään puheenvuoroa, hymyilisi vaan ja pyyhkisi murusia suupielestään. Ja ottaisi lisää.
Kokouksen päätyttyä käärisi pokkana loput paakkelsit servettiin ja pakkaisi laukkuun. Jos ihmiset kohauttelisivat kulmakarvojaan kummastuneina mokomasta röyhkeydestä, toteaisi vaan tyynesti että ompa hyvää pullaa. Tai röyhtäisisi tyytyväisenä.

Helsingistä

Helsinki on Suomen pääkaupunki. Isäni on syntynyt siellä, ja kertonut poikavuosiensa tarinoita Käpylän Olympiakylästä- rottajahdit yhteisessä käytössä olevissa käymälöissä jäivät mieleeni elävinä. Äitini opiskeli Kätilöopistolla, ja pienestä pitäen Helsingin reissut kuuluivat kesääni.

Suomenlinna, Linnanmäki, Kansallismuseo ja Luonnontieteellinen museo. Nuorena tyttönä vietin viikkoja mummun luona Kuninkaanmäessä. Luulin aina, että paikka oli saanut nimensä siitä, että joku kuningas oli asunut siellä. Mahtavilla kallioilla oli upeaa seikkailla serkkupoikien kanssa.

Aikuisena muutin välillisesti asumaan Helsinkiin. Pukinmäessä sitten seurustelin puolisoni kanssa, ja paikalliset pubit tulivat tutuiksi.

Mutta Helsinki on ainutlaatuinen. Aina kun käyn siellä, ja hengitän Helsingin ilmaa, saan jollain tavalla uutta virtaa ja energiaa. Olisin voinut tallailla pitempäänkin Helsingin katuja- itse asiassa pohdin jopa kaupunkilomaa puolison kanssa. Hittoako sitä kiertää maailmalla ennenkuin oma maa on tutkittu?

Synttäreistä

Huomenna. Kuopus täyttää 9 vuotta.

Valmisteluthan aloitettiin reilusti aikaisemmin,viime viikonloppuna tehtiin kutsukortit. Niitä varten hain Tiimarista korttipohjia, tarroja ja kultahileliimaa. Se se on minun lempparituotteeni. Tiedättehän - kaikki paikat hileessä ja lopuksi kortit menivät pilalle kun hileliima tuhriintui ja mistään ei saanut enää mitään selvää. Tehtiin sitten uudet kutsut. Ilman kultahilettä.

Tänään kävin sitten ostamassa herkkuja. Eikös joskus sata vuotta sitten synttäreillä ollut se kakku, jossa palavat kynttilät sankari puhalsi, ja sitten vieraat saivat palan kakkua? Ja se oli hyvää eikä muuta kaivattu.
Tänä päivänä kukaan ei oikeastaan syö kakkua. Ainakaan meidän synttäreillä, koska meidän kakku on sellainen tavis-kakku. Kermakakku banaanimansikkapersikkatäytteellä. Ei veturi- tai prinsessakakku.

Nyt korvaamme kakun mokkapaloilla. Koska minä olen onneton leipuri ( vrt. kirjoitukseni " uusavuton kokki" ), uhrautui isä kyökkiin pikku leipurin apulaiseksi. Kuinkahan monta pakettia heiltä menee tomusokeria , ennenkuin kuorrutus on valmis?

Mokkapalojen lisäksi neitokainen tilasi ilmapalloja. Ilmapalloja marraskuussa. Onneksi paikallinen kauppaketju oli varautunut tälläiseenkin tarpeeseen, ja palloja löytyi. Ja mehupilleja ja coctailtikkuja. Kertakäyttöastioita en osta.

Lidlistä hain nallekarkkeja ja muita karkkeja. Sipsejä ja limsaa. Ja siinä se. Ohjelmakin on suunniteltu: on tuolileikkiä, tietokilpailua, pullonpyöritystä...

Aamulla sitten viemme aamupalan sankarittarelle sänkyyn, ja hän saa kaksi lahjaa. Laulamme onnittelulaulun, ja katselemme, kun neitokainen avaa paketit. Sisko ja synttärivieraat eivät meillä saa oheislahjoja- heillä on sitten omat juhlapäivänsä.

Täytän toukokuussa neljäkymmentäyksi. Mitäköhän tilaisi? Nallekarkkeja ja aamupalan sänkyyn...

Talenttia

Lauantai- iltana raikuu. Ystävätär on yökylässä ja kolmella tytöllä riittää vipinää. Ehditään herkutella ja leikkiä, kummitusjutuista puhumattakaan. Yläkerran lelukomero käännetään ylösalaisin ja alakerran olohuoneeseen perustetaan yhtäaikaa kauppa, lääkäri ja televisiostudio.
Kyseessä on tietenkin Talent-show. Jatkoon vai ei?
Ensimmäinen hörheltäjä ei pääse jatkoon. Seuraava yrittäjä pehmo-koiransa kanssa pääsee. Paras osuus seuraa kuitenkin siitä, kun yövieras bongaa perheen isän, joka yrittää pysyä näkymättömänä netti-auton sivuilla.
"Sinä siellä! Tule mukaan seuraavaan juttuun! "
Äiti saa olla tuomarin roolissa. Yläkerrasta kuuluu naurunpyrskähdyksiä ja otteita keskustelusta.
" Tän nimi on " Stupid". Se tarkoittaa englaniksi jotain tyhmää tai jotain".
" Eiks sille löydy sopivan kokoista hametta? "

Lupaavaa. Maltan tuskin odottaa.

Koska perheen isä joutuu sekä tv-kokin rooliin että lappalaisen noidan asuun, on hänen suosionsa myös äidin silmissä ilmiömäinen. Jatkoon. Ehdottomasti.

Mieskö ei muka siivoa?

Näin isänpäivän lähestyessä on hyvä mietiskellä miehen asemaa perheessä. Sen sorttinen pohdintahan on julkisuudessakin harvinaisempaa. Meillä tuntuu olevan käytäntö sellainen, että minä hoitelen arkiaskareet ja muut pääsääntöisesti, mutta mies tekee sitten kerralla kaiken . Ja viimeisen päälle puhtaaksi. Tosin pitkässä juoksussa minun näkökulmasta liian harvoin, sillä MINÄhän täällä siivoan ja nuohoan paikat JOKA viikko.

Pitäisiköhän nyt pysähtyä. Viikkosiivous työpäivän jatkeeksi ei ole kuin pintaraapaisu. Minä tiedän. Ja pari vuotta pintaraapaisuja niin jo on nurkat täynnä pinttynyttä paskaa. Mutta minkäs teet- voimat eivät riitä perusteelliseen siivoukseen.

Tänään tapahtui taas se ihana asia, että tulin töistä siivottuun kotiin. Seikkaperäisesti mies asiaa selvittikin.
" Olin hämmästynyt kun imuroin yläkerran sohvantyynyjen välejä. Siellä ei ollut mitään! Ei poppareita, ei omenankotia, ei karkkipapereita..."
" No ei kai. MÄHÄN imuroin sieltä JOKA viikko. "
" Mutta sitten. Kun mä siirsin sen sohvan, niin sen alla oli ihan törkeästi moskaa. Ja se lappu."
" Mikä lappu? "
" No se, jonka mä jätin sinne kun mä viimeeksi sieltä imuroin. Se oli 14.7."

Valokuva

Taas se aika vuodesta, jolloin opettajilla on mahdollisuus saada ilmainen koulukuva. Tällä kertaa käytin tilaisuutta hyväkseni. Kuvaaja otti kolme kuvaa, joista ensimmäisessä hymyilin oikeaa pepsodent-hymyä. Kaksi seuraavaa olivat asiallisia hymyjä. Olisihan se pitänyt arvata. Ensimmäinen versio tuli valituksi.
Katsoin kuviani järkyttyneenä. Näytin pyöreäposkiselta ikäiseltäni. Hymykuoppa toisessa poskessa. " Ihan kuin Anne Sällylä", ajattelin. " Paitsi että hän on kauniimpi."

Säikyttelin sitten perhettäni laittamalla kuviani kaikkiin yllättäviin paikkoihin. Vessan peilikaapin kun avasi hammasharjaa hakeakseen- äippähän se siellä HYMYILI. Ja niin pois päin.

Mieheni kommentoi kuvaani järkytyksestään selvittyään. " Tästä tulee mieleen joku julkkis, en saa vaan mieleen että kuka. "
( varmaan Anne Sällylä, ajattelin)
" Eikujoo. Nyt mä tiedän! ", mieheni iloitsi. " Stephanie Forrester! "

Voi jumalauta.

Talvilevolle

Olisipa se ihanaa. Viettää tämä seuraava kahden kuukauden harmaa ajanjakso omassa pesässä vällyihin kääriytyneena. Vararavintoakin on jo valmiiksi vyötäröllä. Joulun aikoihin voisi muutamaksi päiväksi herätä kinkkua syömään, ja sitten torkkua helmikuulle, jolloin upea aurinkoinen järvenselkä kutsuisi hiihtämään. Hiihdellen sitten kevääseen, joka on mielestäni vuoden parasta aikaa. Silloin raaputan jäisiä lehtiä kukkapenkeistä ja lasken niiden alta pilkottavia kukkasipuleita. Multakin tuoksuu niin keväälle.

Mutta vielä ei ihan riitä kevään odotus. Nyt vaaditaan vaan sitä selkärankaa, jotta jaksaa. Minua ihmetyttää oma rauhallisuuteni. Tiedän, että illat täyttyvät menoista ja töitäkin on paljon. Sateinen harmaus ei kutsu lenkkeilemään, vaan mielummin syömään suklaata. Joulukin tulossa.
Mutta työt eivät tekemällä lopu, ja joulukin on osa elämää. Kynttilänvalossa eivät pölypallot näy, ja kaupasta saa lähes kaikki jouluruuat.

Kyllä se tästä. Kello alkaakin olla jo sen verran, että taidan vaihtaa pyjaman päälle. Ihania tälläiset laiskottelupäivät.