Dinkkunainen pyrkii seurapiireihin

Viisikymppiset on juhlittu, ja hauskat juhlat olivatkin. Ystävät ja sukulaiset tekivät juhlasta Juhlan, ja vaikka Dinkkunaisella menikin pari päivää toipua bileistä, asenne oli se, että kerrankos sitä. Edellisiä synttäreitäni juhlin, kun olin 9-vuotias. Seuraavia tuskin juhlitaan, joten nämä taisivat olla Dinkkunaisen viimeiset bileet, joissa olen keskipisteenä. Että kannatti!

Mummous vielä odotuttaa. Samoin kesäloma, mutta sitä ennen pistäydynkin Pariisissa Miesystäväni kanssa. Ja tästähän riemu repeää. Kolmekymmentä vuotta sitten , köyhinä reilaajina, päätimme ystäväni kanssa, että viisikymppisinä sitten uudestaan Pariisiin, kun meillä on rikkaat miehet, joilla on varaa ostaa alusvaatteita Galleries Lafayetteltä. Tai miten se nyt kirjoitetaankaan. Silloin ei nimittäin ollut varaa. Ystävälle reissuajankohta ei käynyt, joten Dinkkunainen lähtee sitten Miesystävän seuraksi, joka tosin ei ole aviomies eikä niin kamalan rikaskaan, että sillä kehtaisi ostatuttaa alusvaatteita, eihän niitä hänen kanssaan edes pahemmin tarvitse.

Dinkkunainen pääsee seuralaiseksi Unescon pääkonttoriin, jossa juhlistetaan kansainvälistä Valon päivää. Sinne Nobel-puhujien joukkoon pätemään. Onneksi on Haloselta ostettu musta kotelomekko. Olen varmasti tyylikäs. Sitten olisi kiva päästä Eiffel-tornin ylimpään kerrokseen, mutta jos vanhat merkit yhtään pitävät paikkaansa, Dinkkunainen istuu tyytyväisenä Bois de Boulognen puiston penkillä kuohuviiniä nauttien. Hotellimme sijaitsee Montmarten kaupunginosassa, ja kattoterassilta on näköala Sacre Coeurin katedraaliin. Siellä liikkui kolmekymmentä vuotta sitten veikeää porukkaa, näin silloin elämäni ensimmäistä kertaa transvestiitin. Meikatun naisen, jolla kaula-aukosta rönsyili rintakarvoja. Siihen joukkoon minäkin sovin mainiosti, vaikka meinasinkin ajella sääreni sekä leukani ennen reissua. 

Taidegalleriaankin on kutsuttu, illallistamaan ja grillaamaan ja valotaidetta ihailemaan. Saa kuulemma pukeutu normaalisti, sillä taiteilijat pukeutuvat normaalisti . Pitääkin välttää ylilyöntejä, jätän siis baskerini ja mustan poolopaidan kotiin.

Muutamaan päivään Pariisissa ei paljoa mahdu, mutta riittävästi kuitenkin. Haluan istua katukahviloissa, kurkistaa johonkin katedraaliin, virittää korvani kielikylvylle. Ranskattaret ovat niin kauniita ja elegantteja, että leveäharteinen Dinkkunainen persjalkoineen ei oikein istu joukkoon, mutta pitäisikö yrittää päteä jotenkin muuten?  Tai olla vaan yrittämättä. Dinkkunainenhan on rotunainen, anyway, ja jos joku ranskatar yrittää ylenkatsoa, voi Dinkkunainen todeta kauniisti hymyillen, että " sun persii lemuaa", kauniilla kurkkuärrällä ranskalaisittain ääntäen. Onnistuu varmasti.

En tiedä, mutta jotenkin olen vähän ollut aistivinani Miesystävältä pientä jännitystä reissua kohtaan. Hänhän jo tuntee minut ja omalaatuisen huumorintajuni. Ehkä hän pelkää, että en osaa käyttäytyä kyllin arvokkaasti , haukottelen tai sanon tapani mukaan että nyt on pakko lähteä, en jaksa. Kun viime reissullakin hyppäsin vain taksiin ja ajoin hotelliin, ja sitten ihmettelin että mihin se Mies oikein jäi. Ei pysynyt mukana liikkeissäni.

Joka tapauksessa, ihana pikkureissu tulossa ja Dinkkunainen varmasti valloittaa Pariisin, ainakin Montmarten. La vie est belle!  

Menestyvä Dinkkunainen ?

Tässä yhteen aikaan seurasin tiukkana tv-sarjoja kuten Dicte, Hiljainen todistaja tms, joissa kaikissa oli yhteisenä nimittäjänä pätevä, erittäin pätevä naissankari. Kaikille naissankareille oli ominaista työlleen sitoutuminen, töistä palattiin kotiin keskiyöllä, otettiin drinkki ja käytiin söpössä pyjamassa sänkyyn todistusaineiston ja läppärin kanssa. Aamulla oltiin tyylikkäänä töissä, joku jakkupuvussa ja joku vähän rennommin farkuissa ja paitapuserossa. Ai niin, Helen Mirren " Epäilyksen polttopisteessä" jopa lenkkeili yöllä, koska päivällä ei ehtinyt työkiireiltään.

Kaikilla oli pääsääntöisesti tyylikkäät kodit, Dicte muutti erottuaan ihanaan maalaistaloon . Välit ex-puolisoon olivat kunnossa ja pian löytyi nuori rakastajakin. Yhtään pulleaa tai rumaa supernaista ei ollut joukossa, ellei lasketa Vera Stanhopea, joka onkin ihan omanlaisensa ja johon minä en nyt aio samaistua.

Vaikka olisihan se coolia kutsua kaikkia sanalla " love", pukeutua trenssiin, kumppareihin  ja lierihattuun. Ja asustaa navetassa, lähestulkoon.

Joskus, kun autossa soi kunnon poppi ja varsinkin pimeällä, kuvittelin olevani tuollainen naissankari. Pysähdyin Hipalle ostamaan lennossa juustohampurilaisen ja jätin siitä puolet syömättä, kuten telkkarissakin. Kävelin määrätietoisesti ja vastasin puhelimeen tehokkaasti, jep, kyllä olen, eilen pesin ne, ne löytyy sieltä urheiluvaatehyllystä. Ei, en ostanut juustoa, sori.

Herkuttelin roolissani, kun tulin kotiin työpäivän jälkeen. Onhan mullakin neliöitä, tosin vuokralla. Mutta samalla tyhjäkäytöllä kuin telkkarin naisillakin. Heitin reppuni eteiseen, potkaisin kengät jalastani ja tein drinkin. Tosin minä kotiudun yleensä iltapäivällä, niin tuo ensimmäinen drinkki on alkoholiton. Suomessa on syksyisin helppoa kuvitella, että kello on jo yksitoista illalla, vaikka todellisuudessa kello on viisi.

Pyjama siis päälle ja sisustusvalot, sitten sohvalle läppärin kanssa niin pätevänä.

Näille naisille oli yhteistä myös se, etteivät he kaivanneet parisuhdetta, vaan omistautuivat työlleen ja haksahtivat satunnaisesti peuhaamaan jonkin seminaarituttavuuden kanssa. Joka osoittautui sitten jonkin yläjaoston pomoksi ja seuraava kohtaaminen työn merkeissä aiheutti nolon tilanteen ja sitten , kun siitä oltiin selvitty, pöllytettiin petivaatteita uudestaan. Tai oltiin yleisessä vessassa, whatever.

Niin minäkin kuvittelin, kun vajaat kaksi vuotta sitten tähän vuokrakolmioon muutin ja sain vielä rintojenpienennyksen bonuksena. Ryhti koheni ja mieliala samoin. Nyt olisi aika menestyä.

Olisi joskus hauskaa pitää opekokoukset Hill Street Bluesin tyyliin, tosin joskus olen joutunut oikeasti toteamaan että " Let's be careful out there ". Tai siirrellyt paperipinoja kansliassa tyyliin " Eihän sitä muuten erityisopettajaksi pääsisikään".
Mihin Dinkkunaisen ammatillinen kehitys johtaakaan, tuskin telkkarisarjojen sankarittarien tyyliseen elämään. En oikeasti edes haluaisikaan. Vaikka kyllä tässä ammatissa olisi ainesta useampaankin tv-sarjaan, uskokaa tai älkää.
Pohjimmiltaan minäkään en halua olla elämässäni sooloilija, vaikka niin kaksi vuotta sitten ajattelin. Lähden maailmalle, Afrikkaan, elän just niinkuin huvittaa. Potkaisen korkkarit kattoon ja pesen hampaani viskillä.
Ehkä se Vera Stanhope on minua kuitenkin lähinnä, vaikken navetassa halua asuakaan.
Enkä yksin.

Dinkkunainen vanhenee

Hampaat tippuvat, niskat jumittavat, silmät vuotavat...hermotkin välillä niin pinnassa. Silti elämä on mukavaa ja paljon ihania asioita edessäpäin.Näin haaveilen.

Lähitulevaisuuden, tai sanotaanko niin, että seuraavien vuosien haaveista en uskalla kirjoittaa, niin harppaankin suoraan siihen ihanaan aikaan, kun olen jäänyt varhaiseläkkeelle voitettuani muutaman miljoonan Kenossa.

Kesät vietän tietenkin ihanan puolisoni kanssa Pohjois-Karjalassa, mutta loka-marraskuun sateiset päivät , sienestyskauden jälkeen tietenkin, istun Etelä-Espanjassa, siemaillen sangriaa huvilamme terassilla. Tämän talon olen remontoinut ( tai siis teettänyt remontin) juuri sellaiseksi, kun olen halunnut.

Talo on lämpimän okran välinen, rapattu kivitalo. Se on kaksikerroksinen, yläkerrassa on kolme viehättävää makuuhuonetta parvekkeineen ja kylpyhuoneineen. Meidän kammarimme sijaitsee alakerrassa, jossa on sen lisäksi valtava olohuone avotakkoineen ja keittiö. Lattiat ovat kivestä, mutta talossa ei ole kosteaa kylmyyttä, vaan se on lämmin.Meidän makuuhuoneemme kruunaamaton , jopa ehkä hiukan vulgääri, yksityiskohta on vanha, tummasta parrusta rakennettu pylvässänky, jossa on pellavaiset sivuverhot.  Makuuhuoneen ikkunat avautuvat merelle ja sieltä pääsee suoraan terassille.

Muutenkin talon sisustus on pelkistetty, mutta kodikas. Kivilattioiden ja tumman puun lisäksi olen kalustanut talon vaaleilla sohvilla ja valkoiset, lähes läpinäkyvät ikkunaverhot ovat kuin aamukasteinen seitti kehystämässä ikkunoita. Ulkopuolella on ikkunaluukut, sillä talvi on talvi Espanjassakin.

Keittiö on kodin sydän. Keskellä huonetta on valtava liesi ja saareke, jonka yläpuolella roikkuvat padat ja kattilat. Kuivattuja yrttejä roikkuu katossa ja  keittiönkin nurkassa on kamina, jossa on lasiset luukut. Valtava ruokapöytä, jonka ympärille mahtuu tusina ihmisiä, on olohuoneen yhteydessä olevassa ruokailutilassa. Keittiön saarekkeen ympärillä on korkeita jakkaroita, jossa laiska emäntä voi tehdä ruokaa istualleen tai juoda kupposen kahvia. Tai viiniä.

Sekä meidän makuuhuoneestamme että olohuoneesta pääsee terassille, joka avautuu suljetulle piha-alueelle ja rantaan. Keittiöön on sisäänkäynti kadun puolelta, lisäksi keittiöstä pääsee ihanaan yrttitarhaan. Talo ei sijaitse tietenkään ihan kadun varressa, vaan sinne on oma, yksityinen pihatiensä. Bougainvillan ympäröimä, luonnollisesti.

Terassin läheisyydessa on pergola, jonka yllä riippuvat viiniköynnösten raskaat lehvistöt. Köynnösruusu on valloittanut osan talon seinustaa, yksi puolivarjoinen nurkka on sille täydellinen kasvualusta. Terassilta noin kaksikymmentä metriä loivasti alas rinnettä on tasanne, jossa on ihana jacuzzi ja lepotuolit. Tasanteelta viettävät portaat omaan poukamaan, josta hieno hiekka ja smaragdinvihreä vesi tekevät vastustamattoman.

Mietin pitkään, laittaisinko saunan tontille, mutta tulin sitten siihen tulokseen, että koska Pohjois-Karjalaan niitä on Keno-voiton jälkeen rakennettu jo viisi, Espanjan reissulla voimme liottaa itseämme vain merivedessä tai jacuzzissa.

Siinä sitä sitten istutaan ja katsellaan, kun laskeva aurinko värjää taivaanrannan oranssinpunaiseen hehkuun. Kovasti jo odottelemme vieraita Suomesta, omat tyttäreni pääsevät yhteiselle lomalle. Kuopus pystyi ottamaan vähän lomaa kesken kuvausten, pääsi Dwayne Johnsonin ja Will Smithin kanssa samaan elokuvaan ! Tosin nuo vanhukset ovat vain sivurooleissa, mutta kyllä meitä nauratti tyttären kanssa, kun mietittiin hänen nuoruusvuosiensa leffaidoleita. Esikoinen tulee miehensä ja lastensa kanssa, herranjumala, niitäkin on jo viisi. Onneksi sentään koiransa jättivät kotiin.
Puolisonkin poika on saanut järjestettyä lomaa, vaikka salibandyn kansainvälinen valmennusjohto ja Olympiakomitea  olisivatkin halunneet pitää hänet vielä kuukauden verran valmennusleirillä, sillä hänen oppinsa ovat vertaansa vailla.

Kaskaitten siritys, kyyhkysten kujerrus ja pehmeä samettinen pimeys ympäröi meidät. Auringon viimeinen säde osuu lasiini, ja saa sangrian hehkumaan verenpunaisena. Kyllä tätä tämän talvikauden jaksaa, kevättalvella palaamme taas kotisuomeen.

Ai niin, vaikka olenkin jo eläkeläinen ja ikäni alkaa kuutosella, olen vietävän hyvännäköinen. Ja niin rakastunut :)

Dinkkunainen pohtii

Liikaa. Aivan ehdottomasti. Sen lisäksi, että pohdin tulevaisuutta valveillaollessani, alitajuntani työstää sitä nukkuessani. Kaikki klassiset unisymbolit kotiliedestä vesiputouksiin ja saarelle purjehtimisineen, morsiuspuvut ja helmikorut, vaaleanpunaiset liljat...painajaisia tai freudilaisia falloksia ei ole unissani esiintynyt, mutta viimeaikoina olen uneksinut paljon tyttäristäni. Ovat unissa pieniä..

Ehkä tämä aika, vuosi ja noin kahdeksan kuukautta erosta ( juu, olen mennyt eteenpäin :) ja tietoisuus tulevasta lapsenlapsesta sekä myös siitä, että pian kuopuskin lähtee maailmalle, saa minut hiukan herkäksi. Tyhjän pesän syndrooma on terminä tuttu, muttei vielä ihan konkreettisena. Mitäs sitten ?

Käsittämätöntä. Suurin osa ihmisistä varmaan toteaa,että nauti nyt hyvä ihminen, tee juuri sitä mitä haluat. Itseasiassa olen eron jälkeen niin toiminutkin, opetellut elämään myös itseäni varten.

Koen sen vain niin dramaattisena, lähipiirissä syntyy vauvoja harva se kuukausi ja minä saan viisikymppislahjaksi lapsenlapsen. En edes ymmärrä, miksi se on muka niin käsiteltävä asia, että nuo vauvahommelit ovat minulta jo ohi. Olenhan saanut kaksi ihanaa tytärtä , elänyt vauva-ajasta ylioppilasjuhliin , tukenut murrosiässä ja leikkinyt aikanani poneilla ja barbeilla. Lisäksi pääsen pian nuuskuttelemaan tyttärenpoikaa, ja mikä parasta, mummon roolissa.

Minulla on siis ikäkriisi ja tyhjän pesän syndrooma. Mitä tekisi tosinainen tälläisessä paikassa? Lähtisi Balille itseään etsimään , kuten Julia Roberts East, prey and love elokuvassa?  Joogailisi Anthony Banderasin kanssa jossain vesiputouksessa?

Jotenkin on välillä tyhjä ja tyytymätön olo. Ne asiat, joista sain ennen tyydytystä, eivät enää houkuttele. Kirjaan jaksaa tarttua entistä harvemmin, kuntoilu ja urheilu eivät jaksa motivoida. Ajatelkaa, että joskus treenasin jopa seitsemän tuntia viikossa ihan kunnolla, vähintään neljä. Nyt vääntäydyn kävelylle kaksi-kolme kertaa viikossa. Kotityöt ja kodin laittokaan eivät innosta, sillä tiedän, että tämä asunto on väliaikainen. Minun ei kannata enää kovin pitkään tätä 80 neliön kolmiota ylläpitää, sillä olen täällä pääosin yksin ja vuokra on kova. Muuten täällä on riittävän viihtyisää ja mukavaa asua.

Seurustelukuvio jatkuu ja hämmentää aika ajoin sekin. Taitaa tämä aikuisiän seurustelu olla erilaista kuin nuorena, mutta jos on niin teinin tunne-elämä kuin minulla, ei osaa nauttia tästäkään olotilasta. Kun asutaan eri osoitteissa ja eri paikkakunnalla, seurustelu tapahtuu viikonloppuisin. Silloin ajan kasseineni miehen luo ja vietämme yhdessä laatuaikaa. Sunnuntaina tapahtuu taas siirtyminen arkeen ja siihen omaan elämään, jota me molemmat elämme tahollamme. Mutta se ei ole täysipainoista seurustelua, tuollainen, että kohdataan hetki ja sitten ei taas kuule toisesta mitään, korkeintaan hätäisen puhelun ja watsapp-viestejen verran. Voisi siis todeta, että tämä on sellaista part-time-seurustelua.

Mikä sinällään ei tietenkään ole huono asia, kun ollaan aikuisia ja kuitenkin vastarakastuneita. Minähän niin vannoin, etten ikinä miestä ota arkeani jakamaan, kun nyt on niin ihanaa, ei tarvitse toisten likavaatteita keräillä pyykkiin tai neuvotella siitä, mitä ruokaa milloinkin laitetaan. Silti kaipaisin sitä säännöllisyyttä ja turvallista olotilaa, että ollaan yhdessä ja eletään tätä elämäämme yhdessä. Mistä näkökulmasta teen ratkaisuja tulevaisuuttani ajatellen, siitäkö että ollaan yhdessä vai siitä, että olen itsellinen, viisikymppinen nainen, jonka alaikäiset lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ( ainakin melkein ) ja pärjäävät ilman äidin jatkuvaa huolenpitoa?

Niinpä niin, aivan liikaa pohdintaa. Lisätään tähän vielä jatkuva hellyydentarpeeni ja epävarmuuteni, niin  soppa on valmis. Oppisiko sitä vielä tässä iässä nauttimaan hetkestä, ilman sitä jatkuvaa analyysiä että tykkääköhän tuo nyt ja tykkääkö enemmän kuin eilen vai alkaakohan se vetäytyä ja ei enää tykkääkään?

Itse asiassa se Bali ei taitaisikaan olla huonompi ratkaisu...