perjantai 23. joulukuuta 2016

Dinkkunaisen joulu

Siinä se rötköttää, avonainen matkalaukku. Varvassandaalit ja UNO-kortit päällimmäisinä. Huomenna ajamme Helsinkiin yöllä ja joulupäivän aamuna lähtee lento Teneriffalle. Matkaseurueessa minä, tyttäret ja esikoisen kihlattu.Hartaasti odotettu reissu, erorahoilla maksettu. Ja laatua, neljän tähden hotelli all inclusive-palveluilla. Kylpytakit ja kaikki.

Viikon reissu vain, mutta reissu silti. Viikkoon tulee mahtumaan eläinpuisto Loro Parque, vesipuisto sekä Teiden tulivuori. Käppäilyä kujilla, varpaiden kaivautumista hiekkaan. Suolaista vettä ja vähän tyrskyjä.

Mua niin nauratti, kun mahduin bikinien yläosiin vaivatta. Ja huom, tyttärien. Alaosiin mahtuminen teettää vielä vähän työtä ja tuo keskivartalokin. Mutta pakkasin mukaan eri yläosat joka viikonpäivälle. Hahahahaa :)

Hieman huvitti, kun kysyin esikoiselta, millä kengillä aikoo taaplailla. Lenkkareilla. Okei, pakkaan sit mukaan yhdet ylimääräiset läpsyttimet, sillä aivan varmaan hän ei jaksa lenkkareita sitoa ja on kohta lainaamassa minulta kenkiä. Kuopus ei ole vielä edes aloittanut pakkaamista. Sen verran ollaan jo reissattu, että osaan varautua. Et siten pakannut pitkähihaista, vaikka sanoin? Mitenniin kaikki alushousut ovat jo likaisia? Monetko pakkasit? Ai, kolmet???

Joulua en siis vietä. Tytöt menevät isänsä luo, joka on valmistellut heille joulun. Kuusenkin kuulema laittanut. Minutkin on kutsuttu mukaan, mutta en mene, sillä en vaan voi. Tähän täytyy vaan oppia, että emme ole enää perhe. Minä säästän itseäni skippaamalla koko joulun. Eikä siinä ole mitään pahaa.

Olen minä vähän koristeita laitellut. Mutta toisaalta niin hienoa, ettei tarvitse miettiä. Ei ole mitään jännitteitä, lähinnähän ne johtuivat minusta itsestäni aiemminkin. Tein hirveän numeron siitä, etten saanut lahjaa. Ostin itse, mutta vaikka se huumorin piikkiin menikin, ei se ollut kivaa. Toisaalta, kuinka moni nainen saa jouluna paketteja Johnny Deppiltä, Richard Gereltä tai Harrison Fordilta?( No, olen saanut lahjan ainakin seitsemänä jouluna joten ei tämä ihan jokajouluinen tilanne ollut )

Koululaisten joulukirkko oli leppoisa, ehkäpä joskus menen myös toisenlaiseen joulukirkkoon. Sellaiseen, jossa on sellainen pappi, joka saarnaa itsensä minun sydämeeni. Lausuun " Isä meidän"-rukouksen sellaisella tempolla ja hartaudella, johon on helppo yhtyä.

Huomenna vielä kauppaan, mutta ehdottomasti ennen joulurauhan julistusta. Aamusta telkkari päälle ja joulupukin kuumalinja. Onkohan jossain myös dinkkunaisten kuumalinja?  Ajatelkaa, että olen soitellut jopa joululauluja pianolla ? En minä ihan hukassa ole.

lauantai 12. marraskuuta 2016

Dinkkunaisen elämää. Uusi alku?

On niin outo olo. Tuntuu kuin olisi viimeiset kaksikymmentä vuotta elämästä pyyhkäisty pois. Samassa tilanteessa kuin silloin, edellisen suhteen päättyessä. Muutin Helsinkiin, hommasin asunnon ja työpaikan.

Tähän väliin mahtuivat raskaudet ja lasten kasvu. Vauva-aika, pikkulapsivuodet ja koululaisten kasvu nuoriksi. Nyt on kotona enää kuopus ja hänkin täyttää ensi viikolla 17 vuotta. Tosin suurimman osan ajasta hänkin asustelee Jyväskylässä, joten olen pääosin yksin.

Ostettiin aikoinaan talo, remontoitiin se ja laajennettiin omaksi kodiksi. Laitoin pihaa tunteella, rakastin kasvihuonetta ja pionipenkkejä. Sitten jouduin tempaisemaan itseni sieltä irti ja muuttamaan pois, asuntoon, joka on samassa pihapiirissä kuin se, johon aikoinaan muutimme Muuramesta.

Jälleen joudun aloittamaan alusta. Ihmiset kyselevät, joko olen harkinnut oman asunnon ostamista, onhan vuokra tosi korkea. No en ole. Olin jo totuttautunut ajatukseen, että vajaan kymmenen vuoden päästä olisimme olleet velattoman omakotitalon omistajia. En helvetti haluaisi aloittaa tuota kitkutusta uudelleen, ei kai tässä iässä enää tarvitsisi? Sitäpaitsi rivitalot ovat tälläkin seudulla suhteellisen korkeassa kurssissa.

Mutta tässä sitä ollaan. Kuten silloin reilut 20 vuotta sitten, itsellisenä ja ilman suurempia velvoitteita. Henkisesti tunnen oloni todella epäkypsäksi ja epäonnistuneeksi. En voi kuvitellakaan, että tähän asuntoon tulisi joku vieras. Tuntuisi todella kummalliselta. Tuskin osaisin edes keskustella tai seurustella kenenkään kanssa, käyttäytyisin kuten aikoinani kun sellaista harrastin ja sehän ei sovi vajaalle viiskymppiselle ( huom. vajaalle :) Eivätkös tämänikäiset tapaa bingossa tai päivätansseissa? Seurakunnan retkillä?

Puhuttiin kuopuksen kanssa asiasta, tuttava erosi ja muutti yhteen miehen kanssa, jolla oli samanikäinen poika kuin tuttavalla tytär. Kuopus kavahti ja sanoi,että mä en sitten ainakaan muuta mihinkään, jossa asuu 17-vuotias poika, eihän silloin voisi mennä edes vessaan rauhassa.
Sanoin, että todellakaan ei ole pelkoa. En usko, että minusta enää olisi moiseen.

Tämä on niin outoa, elän takaumissa. Mulla on yhtäkkiä ihan hirveästi aikaa, varailen illaksi jumppia ja sitten kuitenkin perun. Samalla tavoin kuin nuorena sinkkuna, ravasin jumpissa ja iltakävelyillä. En oikein jaksa keskittyä lukemaan, pianoakaan ei huvita soittaa vaikka nyt sitä saisi takoa ilman että kukaan valittaa. ( naapurit ehkä). Hassua, kun 20 vuotta elää muille ja muiden tarpeille, on nyt ihan tyhjän päällä kun ei olekaan ketään, josta huolehtia. Tyttäret palauttavat pikaisesti maan pinnalle, jos yrittää.

Yritän tässä ravistautua irti muiden näkemyksistä ja miettiä itse, millaisia ratkaisuja teen loppuelämäni suhteen. Otanko pankista lainaa , jos saan, ja ostan osakkeen? Kyttäänkö kenties edullisempaa vuokra-asuntoa, rivitalo sen toistaiseksi olla pitää, ja kolmio. Onhan tämä toisaalta ihan pirun helppoa tämä vuokralla asuminen.

Liitynkö nettideittisivustoille muiden elämänkoululaisten joukkoon?

No, onhan mulla suunnitelmia loppuelämän varalle. Kuten:

-kirjoittaa menestysromaani, tv-sarjan käsikirjoitus tai parisuhdeopas miehille.
-matkustaa maapallon ympäri, uida kaikissa valtamerissä, työskennellä ulkomailla
-asua ulkomailla, kenties Francesca Mayesin tavoin, Toscanassa? Tai Kreikassa?

Nyt tällä hetkellä elän välietappien mukaan, reissusta reissuun. Lokakuussa oli Berliini, nyt joulukuussa Teneriffa. Kesällä ehkä Italia, ehkä Lontoo. Ehkä molemmat. Matkaseuraa onneksi löytyy omista tyttäristä, kun kyllästyvät, reissaan yksin.

Joo, enkä lähde viiskymppisten kiertoajelulle Viipuriin. Otan rinkan selkään ja annan kiskojen viedä.



  


torstai 27. lokakuuta 2016

Dinkkunaisen elämää, osa 3. Seesteinen elämä on utopiaa.

Sisäinen rauha.
Se on asia, jota ihmisissä ihailen ja kadehdin. Olla sinut itsensä ja ulkomaailman kanssa.
Olen saattanut kirjoitella tästä asiasta aiemminkin, sillä sisäinen rauha on ollut tavoitteenani jo vuosien ajan.
Olette varmaan tavanneet joskus ihmisiä, joista sellainen säteilee ympäristöön? Varmuus, olemuksen rentous ja rauhallinen hengitys. Joku voisi puhua aurasta. Näiden ihmisten kanssa on helppo olla, he kutsuvat luokseen ja heistä aistii sellaisen voimaannuttavan tunteen.

Olen joskus kohdannut tälläisiä pariskuntiakin. Että se rauha vaan näkyy ja säteilee sitä ympärilleenkin.

Luin joskus nuorena Kathryn Hulmen " Nunnan tarinan" ja katsoin sen leffankin , jossa Audrey Hepburn esitti pääosaa. Itse asiassa olen lukenut kirjan useasti ja katsonut elokuvankin moneen kertaan. Halusin nunnaksi. Mieluiten Audreyn näköiseksi. Vaikka kyseisen nunnan elämä oli sisäisesti kaaottista, välillä, ulospäin välittyi tyyneys, rauhallisuus.

Ruuhkavuosien ( niitten , kun oli leikki-ikäisiä lapsia ja remontti kesken) keskellä mietin joskus muutaman päivän retriittiä. Olisin mennyt Heinäveden luostariin hengittelemään. Jotenkin sitä sitten menin eteenpäin, tosin koskaan en epäillyt etteikö oikea paikkani olisi ollut lasteni lähellä. Jos sisäinen rauha olikin hukassa ja pää täynnä perkeleitä, lapset palauttivat sen omalla rakkaudellaan.

Sitten jos. Olen tässä useamman vuoden ajan elänyt välitavoitteesta toiseen ja miettinyt että sitten kun ja silloin varmaan ja niin pois päin ,sitten on aikaa ja kaikki hyvin.

En nyt toista itseäni pitkään, parisuhteen kulta-ajan
  piti alkaman viime kesänä kun 20 vuotta tuli mittariin.
Vitut. Puoliso toisteli aina mantraa, että kyllä myö keretään. Meillä on aikaa hautaan saakka. Meillä se ei sitten ehtinyt edes alkaa.

Eronneet tuttavat sanoivat, että jossain vaiheessa mies oikeasti alkaa katua ja laitella ex-puolisolle ihailevia viestejä ja haluaa korjata virheensä. Näin muilla.Tässä alan tajuta senkin, että ei kai kannata ootella. Vaikka olishan sellainen puolittainen vastaantulo ollut ihan mellevää, hei kuule mä oon tässä aatellu, että ehkä ihan kaikki ei ollutkaan sun syytäs....

On muuten paljon muitakin asioita, jotka meillä oli eri tavoin kuin muissa parisuhteissa.

Mutta siitä seesteisyydestä. Sisäisestä rauhasta. Voisi ajatella, että niin makaa kuin petaa. Nöyrempänä ja hiljaisempana , vaatimattomampana voisitko elää kenties tyytyväisemmin?
Argh, en.
Joku duudsonismi kai muakin vaivaa, kun en elämässäni kovin helpolla pääse. Tosin tälläiset vesivahingot ja muovitetussa keittiössä elämiset ja kaikki muut shaisset, niihin mun sisäisellä rauhattomuudella tai muullakaan
luonteenomaisuudella ei ole mitään osaa eikä arpaa. Ne ovat vain kohtalon ivaa.

Pyrin seesteiseen, turvalliseen ja tasapainoiseen elämään. Sen kaikilla osa-alueilla. Olen kuitenkin jo sen ikäinen että pysyviä luonteenpiirteitä tuskin enää pystyy jalostamaan.

Elikkä jos tapaatte minut, ja minusta huokuu sellainen pyhimysmäinen rauhallisuus ja olemukseni on tyyni, harmoninen ja lempeä, oikea olettamus lienee se, että lääkitys on vihdoinkin kohillaan. Tai mulle on tehty lobotomia.

    

torstai 6. lokakuuta 2016

Dinkkunaisen elämää osa 2. Arki alkaa rullata

Tai mikä arki, kun olen sairaslomalla. Mutta hienot kelit ovat olleet toipua leikkauksesta, ja sieniä on piisannut.

Reilut kolme kuukautta The Siipan päätöksestä ja omassa asunnossa asuttu puolitoista kuukautta. Helppoahan tämä on kuin mikä, ei tarvitse lämmittää, siivotakin pitää ihan vain koska on siihen tottunut. Pyykkiäkin niin vähän. Vaikka lakanat eivät pölisseet entisessäkään kodissa, nyt ne suorastaan pysyvät sileinä viikosta toiseen.Ruuanlaitto se vasta helppoa on, kun olen yksin, en sitä edes laita. Kun Emma on kotona, laitetaan jotain kevyttä. Jos ei olisi noita kissanpentuja, ei tarvitsisi oikeasti tehdä paljon mitään.

Mikähän siinä sitten oikein on? Tuskin kaikki selittyy sillä, että neliöt puolittuivat, ei ole pihaa eikä puolisoa? Tai, selittyyhän se.Vaikka puoliso ei omien sanojensa mukaan koskaan sotkenut ( oli aina töissä ), ei tuottanut pyykkiä ja ei vaatinut gourmet-aterioita.

No jaa. Tuli työpaitaa, sukkia, kalsareita päivittäin. Onneksi hän kuului siihen joukkoon, joka niitä vaihtoi. Lavuaari piti yleensä pestä käytön jälkeen ja komentaa laittamaan työkalut jne paikoilleen. ( Joo, nalkutin. Kauhea bitch. )Ruuaksikin kelpasi tavallinen perusruoka, liha ja peruna. Ruisleipä. Vaatimaton mies.

Saa nähdä, milloin iskee ikävä puutarhaan, olihan meillä komea, miehen rakentama kasvihuone, jota oikeasti rakastin. Kukkapenkit olin laittanut huolella ja tavernakin oli mukava, silloin kun siellä mahtui istuskelemaan. Mutta ajattelen, että onhan mulla tuossa pieni takapiha, jos silta tuntuu. Ruukkupuutarha on helppo laittaa.

Eilen olisi ollut 20v hääpäivä. En ajautunut sitä miettimään, nykyään pystyn sulkemaan tietyt asiat mielestäni. Kolme kuukautta olen niitä murehtinut, jättänyt hyvästejä kodilleni ja avioliitolleni. Nyt tuntuu, etten edes tuntenut puolisoani .En ole nähnyt häntä viikkokausiin.

Onneksi on ystävät. Olen hakenut ja saanut apua ja tukea. Nekin ystävät, joihin en ole säännöllisesti pitänyt yhteyttä, ovat soitelleet. Suku on aina tukena. Siis omani.

Tuntuu niin oudolle, välillä. Kuin 20 vuotta olisi pyyhkiytynyt pois. Kuin olisin taas se nuori Hannele, joka muutti Helsinkiin ja alkoi uuden elämän. Ihan sama fiilis, kun laittoi tästä vuokra-asunnosta kotia. Ja kuitenkin olen elänyt avioliitossa ja olemme olleet perhe. Nyt tytöt ovat aikuisia, ainakin melkein, ja puolison kanssa ei ole enää mitään. Hädintuskin puhevälejä.

Mutta nyt on tavallaan mahdollisuus asettaa itsensä etusijalle, omat tavoitteet ja haaveet. Toki tytöt kulkevat edelleen edellä, mutta esikoisella on jo oma, hieno elämänsä ja kuopuskin hiihtää perässä. Menee vuosi, kaksi, niin hänelläkin on omat kuvionsa. Olenkin sanonut, etten aio mummoutua täällä kahden kissan kanssa, vaan aion antaa unelmille tilaa.

Esimerkiksi: sovin Tinderissä treffit Richard Geren kanssa Manhattanille.
Menen Tansaniaan ( tai Keniaan ) kehitysyhteistyöhön. Thaimaakin käy.
Otan vuorotteluvapaata voitettuani Eurojackpotissa parikymmentä miljoonaa, teen maailmanympärysmatkan ja kirjoitan bestsellerin.
Ostan talon Kreikasta.

Ja jos noi nyt löi jotenkin yli, niin matalalla profiililla rehellisesti tuo kansainvälinen urakokeilu ei ole mahdotonta.  Eikä kirjoittaminenkaan. Eikä Kreikkaan muuttaminen, katottiin Emman kanssa erilaisia taloja Rodoksella. Sitäpaitsi hän lupasi ostaa sen mulle, kunhan saa rahaa.

Ja jos Gere on liian vanha, onhan aina nuorempia tilalle.  Eikös Madonnallakin ollut joku Toy-Boy?
Sen vakavampaan en todellakaan aio koskaan ryhtyä, ellei sitten kyseessä ole joku tosi tosi tosi ylimaallinen tyyppi. Sen vois ehkä ottaa reissuun mukaan.

lauantai 24. syyskuuta 2016

Dinkkunaisen elämää, osa 1. Kuolemanpelko

Sinkku-sana ei istu minuun, ei mitenkään. Sinkkuhan johtuu sanasta single, mutta en koe oloani sellaiseksi. Dinkku viittaa taas sanaan divorced, ja se istuu tähän paremmin.

Minulla on kuitenkin takanani kaksikymmentä vuotta avioelämää, kaksi tytärtä ja kissojakin kolme. Tosin vanhin heistä jäi Kotimäkeen, sillä kissat kiintyvät paikkoihin. Kaksi nuorinta pentua, jotka otimme kesän alussa, muuttivat meille ja roikkuvat lahkeissani koko ajan.

En siis todellakaan ole sinkku.
Mutta otsikkoon palatakseni-
Vajaan vuoden kesti prosessi, joka päättyi rintojen pienennysleikkaukseen. Uskomatonta, miten se pelotti. Ei olisi pelottanut, jos olisin ollut naimisissa ( teknisesti ottaen olen edelleen naimisissa, odotan että the Siippa hakee lopullisen eron harkinta-ajan jälkeen ). Mutta ihan itkua väänsin, kun mietin, että entä jos en herää nukutuksesta?

Kohtasin pelkoni ja kirjasin ylös toimenpiteet, jotka tulisi tehdä, jos en heräisikään. Varmistin ystävältä ja siskolta, että hoitavat tyttöjen tukemisen ja hautajaisjärjestelyt. Kirjasin ylös "viimeisen tahtoni". Ketä hautajaisiin saa tulla ja ketä ei. Kovin yksityiskohtaisesti en jaksanut asioita miettiä, pääpiirteittäin vain.

Kukaan ei minulle nauranut, vaan lupasivat huolehtia asioista. Sellaisia nuo rakkaat ystävät ja sisko ovat.

Leikkauspöydällä, kun kirurgia odoteltiin, sanoin hoitajille, että by the way, repun sivutaskussa on sitten paperilla asioita, jos sattuu niin, etten herääkään. Hekään eivät naureskelleet, vaan sanoivat että ok.

Jännä, etten tuollaisia olisi miettinyt, jos olisi ollut mies tukena. Ja varsin tiedän, ettei tukea olisi sen kummemmin tullut, tuskin olisi sairaalaan tullut vaikka ei oltaisi erottukaan. Mutta joku henkinen juttu siinä oli kuitenkin. Olisin ollut yksin, mutta nyt olin enemmin yksin.

Sairaalat ovat yksinäisiä paikkoja. Olen viimeeksi ollut potilaana, kun synnytin Emmaa. Mutta muistan niin vahvasti, kun pienenä sairastin aivokalvontulehduksen ( joo joo, ei se selitä mitään) ja makasin yksin huoneessa ja miten kova ikävä minulla oli äitiä. Yövuorossa oleva hoitaja toi minulle jostain nallen ja lauloi unilaulua minulle.

Mutta ne yövalot, hiljainen hurina.

Tällä kertaa oli bonuksena vielä verhon takana olevan potilaan spontaanit rukoukset. Tosin siinä ei ole mitään naurettavaa, hän oli rintasyöpäpotilas.

Heräsin ja olin onnellinen siitä. Valvoin kuitenkin yön, torkahdellen välillä. Ja miten iso ikävä sairaalassa voi syntyäkään. Mietin, että jos minulla olisi ollut puoliso, joka rakastaisi, hän olisi varmaan istunut vieressäni ja pitänyt kädestä.

Eikö niin tapahdu, ainakin elokuvissa? Vai olisinko minä sanonut, että no ei sun nyt todellakaan tartte tulla kattomaan, kyllä mä pärjään? Onhan mut opetettu pärjäämään ja meidän kulttuuriinkin kuuluu että pärjätään eikä herkistellä. Joo ja kyllä mä voin tehdä ruuat kun pääsen kotiin ja lämmittääkin, jos sä vaan  viittisit kantaa ne puut valmiiks, kun mä en saa nostaa mitään. Joo ja älä pelkää, en mä tee nyt tästä toipumisesta mitään numeroo, et silleen. No kai mä ne puut voin kantaa.


   


perjantai 23. syyskuuta 2016

Huumorikin on defenssi

Kolme kuukautta siitä, kun mies ilmoitti erosta. Oli varattu 20-vuotis häämatka Berliiniin, puolison ehdotuksesta ja mielenkiinnosta . Oli vietetty esikoisen ylppärit, kunnostettu kasvihuone, maalattu keittiön seinät vaahtokarkin väriseksi. Sitten juhannusaattona riita paisui niin suureksi ja dramaattiseksi, että mies lähti.

Toki edeltäviin  vuosikymmeniin on mahtunut niin hyviä kuin huonojakin aikoja. Asiat ovat kuitenkin edenneet niin, että puoliso lunasti kartanomme tiluksineen ja minä asun nyt vuokralla. Sen verran velkaa oli, etten tässä kovin rikas ole.

Mutta. Kolmen kuukauden " tää ei oo totta, tää ei oikeesti voi tapahtua"-vaiheen jälkeen alan ehkä hieman oivaltaa, että ero on tulossa. Lukuisista keskustelunavauksista ja äärimmäisen rankasta vittuilustani huolimatta the Siippa ei ole suostunut puhumaan asiasta. Eli ole siirtynyt seuraavaan vaiheeseen, " okei, tää tapahtuu, en voi asialle enää mitään"-vaiheeseen. Miten tästä eteenpäin?

Viimeiset kolme kuukautta ovat olleet ristiriitaisia. Hyvinkin. Ehkä näistä asioita ripottelen tässä juttujeni lomassa, todennäköisesti. Minulle on kuitenkin tässä eroprosessin aikana tapahtunut myös yksi aivan mahtava asia, joka on nostanut itsetuntoni hetkellisesti todella korkeisiin sfääreihin.

Okei, se ei ollut" Haluatko miljonääriksi -kisa". Yli 3000 hakijaa sinne oli, ja monivaiheisen valintaprosessin jälkeen olin kisaamassa. Mutta en selvinnyt alkukarsinnoista. Kokemus oli hieno, ja niinhän se menee. Aina ei voi voittaa.

Pääsin nimittäin rintojen pienennysleikkaukseen. Toisesta lähti 630g, toisesta 430g. Jestas, miten tyttömäinen olo. Ehkä juoksen vielä kerran maratoonin, jos saan tuon vaivaisenluun korjattua.
Mutta vuosia haitannut vaiva on nyt korjattu, näytän hyvältä ja tunnen oloni hyväksi. Maltan tuskin odottaa, että pääsen juoksemaan ilman tuplavuorausta ja pomppivia hinkkejä.

Elämäntilanteeni on kuitenkin sellainen, että esikoinen asuu omillaan ja kuopuskin suurimman osan ajasta Jyväskylässä. Tästä päästäänkin tuohon otsikkoon, nimittäin siihen, kuinka käsitellä tämänikäisen, eronneen naisen problematiikkaa huumorin avulla.

Tästä tulee juttusarja, ja otan ensimmäiseksi aiheeksi kodinkoneet. The Siippa nimittäin sai pitää paukuttavan pesukoneen ja teipatun imurin. Minä menin paikalliseen liikkeeseen ja ilmoitin ovella, että moikka, tarviin pesukoneen, imurin , kahvinkeittimen ja pikkuisen radion.

Pesukone asennettiin, ja falskasi vettä ensimmäisen käytön jälkeen. Korjaaja kävi, ja halusi että oikein näytän, kuinka olen koneen käynnistänyt ( eronneet keski-ikäiset naiset saattavat olla pikkuisen tyhmiä ). Joo, ihan oikein oot käynnistänyt. No, vettä tihkui. Säädettiin ja homman piti toimia.

Ei sit toiminut. Seuraavana päivänä sama juttu ja korjaaja jo vitsailikin, että naapurit varmaan luulee että meillä on suhde.

Just tää asenne. Eronneet varmaan tunnistaa. Meinasin vetää sitä äijää turpaan. Vaihtoi kuitenkin jonkin kiristimen tms ja kone on toiminut eikä falskaa.Mutta piti perustella tämä myös sinne liikkeeseen, kun eivät meinanneet uskoa.

Siis pesukone vuotaa vettä näkyvästi, mutta mun piti näyttää että osaan käyttää sitä ja sit vielä selvittää erikseen, että kyllä se näin oli.

Sitten ne muut kodinkoneet. Piti olla hyvä imuri. Tuntuu kyllä lelulta entiseen verrattuna. Kahvinkeitin on tosi perseestä, siellä on vesisäiliössä se kohta, josta näkee, paljonko vettä ja paljonko pitää laittaa puruja. Meni vittu viikko ennen kuin keksin sen.Ja pitää nousta tuolille, että näkee sen mittarajan.

Ja radio on ihan lelu. Ei löydy muita kanavia kuin Nova. Olisin halunnut kuunnella Helmiä.


perjantai 4. maaliskuuta 2016

Jumalauta!

Tässä hiihtolomaviikon viimeisenä iltana päätin tykittää hieman ajatuksiani. Ihan sama lukeeko niitä kukaan. Pakko purkautua.

"Havaintoja parisuhteesta" on blogi, joka on saanut seuraajia ja jopa poikinut kirjankin. Hienoa, olen lukenut joitain juttuja ja tykännytkin. Ei siinä mitään.

Itse olen ajatellut, että pitäisi varmaan perustaa uusi blogi, tällä kertaa anonyyminä, jotta voisi kirjoittaa ihan rehellisesti, kaunistelematta ja suoraan ajatuksiaan. Kaikesta. Jopa parisuhteesta, perheestä ja työelämästä.

No perkele avioero ja potkuthan siitä seuraisi, ja välit menisivät sukulaisiin ja ystäviin. Ei taida kannattaa.Varsinkaan jälkikasvuun liittyviä asioita ei saa julkisesti repostella, vaikka kuinka hyvä kirjoittaja olisikin.

Mutta voinhan vähän raottaa? Melkein kaksikymmentä vuotta avioliittoa takana eikä mies vieläkään osaa sanoa mitään kaunista? Siis minulle? Aikoinaan sanoi, että olet kaunis kuin vasta leivottu rusinapulla, mutta huomasin, että oli käyttänyt samaa fraasia työkaverinsa facebook-kuvaan. Joten eipä sillä enää merkitystä, onneksi työkaveri oli kaunis nuori nainen eikä parrakas vanhus. Vaikka vituttihan se silti.

Emme ole enää puolison kanssa Facebook-kavereita, joten en tiedä, kuinka kauniisti hän muita rekkamiehiä ihailee.Tai naisia.

Lapset ovat kasvaneet ja oman tiensä edessä. Kaikkeni teen jotta turhat mutkat suoristuisivat. Toisaalta omat mutkansa tekevät ja niinhän sen kuuluu mennä. Olen ylpeä molemmista tyttäristäni, hienosti ovat elämänsä kolhuista selvinneet ja edelleen koen, että välimme ovat hyvät. Ja se onkin se tärkein juttu! Rakkaus ei saa koskaan olla ehdollista.

Minua on viime päivina ( joo, en lataa tähän tekstiin kaikkea ) raivostuttanut mm. se, että minä joudun aina tyhjentämään biojäteastian.  Vaihtamaan lakanat ja imuroimaan. Käymään kaupassa ja laittamaan ruokaa. Minkä hiton takia kaupassa soivat ne "vain elämää" -versiot, joissa joku nasaalinainen nyyhkii että " lähtisitkö kanssani keskipenkille? "

Mutta niin makaa kuin petaa? Mitä mieltä oikesti olette? Onko niin, että kun on kaksikymmentä vuotta sitten päättänyt jotain, se päätös pitää yhä? Mitähän hittoa silloin tuli luvattua?

Ehkä kyseessä on keski-iän kriisi. Täytän toukokuussa 48-vuotta ja olen oppilaittenikin mittapuun mukaan aika vanha. Olen silti ihan älytön idealisti ja kuvittelen, että saisin vuosikaudet mättäneet epäkohdat toiminaan. Olen naiivi ja jonkin verran typeräkin. Mikä saa minut roikkumaan nykyisyydessä, kun siitä irroittautumalla voisin päätyä vaikka Richard Geren *syleilyyn?

*Richard Gere on kuvitteellinen hahmo. Vastaa todellisuudessa ketä tahansa älykästä, kiinteää ja komeaa nuorukaista.  

Ja vaikka allekirjoittanut onkin jo keski-ikäinen rupsahtanut möykky, kieltäytyy hän tästälähin kuuntelemasta vielä keski-ikäisemmän ja rupsahtaneemman möykkypuolisonsa moitteita, ja jatkavansa omaa elämäänsä.

Vaikka olenkin innostunut marjastamisesta ja sienestämisestä, se ei tarkoita etä olisin täysin seniili.

Perkele.

tiistai 5. tammikuuta 2016

Joulu Puerto Ricossa

Julmetun kauan on kestänyt tämä tauko kirjoittamisessa. Nyt yleisön pyynnöstä kirjoittelen lomamatkastamme Puerto Ricoon, Gran Canarialle.

Hotellimme oli Tjäreborgin Sun Connect Servatur Puerto Azul ja meillä oli all inclusive. Huoneemme olivat niitä ei-remontoituja kaksioita rajoitetulla merinäköalalla, mutta rajoitus koski pientä tasannetta ja vesisäiliöitä. Terassit olivat isot , huoneistot vierekkäin , siistejä ja näköalakin tosiaan mainio.

Mainitsen heti alkuun pari mukavaa yksityiskohtaa: lentomme oli illalla perillä ja menomatka hotelliin kesti, sillä olimme melkein viimeisiä, jotka bussista poistuivat. Emme olleet syöneet koneessa, ja olimme nälkäisiä. Hotellin minimarket oli kiinni eikä ollut tietoa missä olisi seuraava market. Hotellilla oli kuitenkin tarjolla leipää, leikkeleitä, hedelmiä ja mehua/ teetä iltapalaksi. Samoin huoneiston jääkaappeihin oli varattu vesipullot.
Kuvassa näköala terassiltamme.

Hotelli sijäitsi lähestulkoon hemmetin korkealla. Sieltä lähtivät kuitenkin rappuset rannalle, rappusia oli 700. Niiden kipuaminen tuntui reisissä ja pakaroissa, mutta oli tervetullutta vastapainoa hotellin ruuille. Niitä nimittäin tuli nautittua.

Aamupala oli klo 8-.10.30. Oli lettuja, jugurtteja, munakkaita, makkaroita, erilaisia leipiä, sämpylöitä, muroja , leikkeleitä, hedelmiä...allasbaarin hanat aukesivat klo 10. Viinejä, mehuja, limppareita, olutta, valikoituja drinkkejä. Jos ehti tulla nälkä ennen lounasta, klo 13-15.30, snack-baari aukesi klo 12 ( -klo 17 ). Siellä oli tarjolla hampurilaisia, kolmioleipiä, paellaa ja hedelmiä. Illallisella oli kaksi kattausta, klo 18.45 ja klo 20. Myöhäisempi oli meille ehdottomasti parempi, tultiin päivän reissuilta ja oli ehtinyt tulla jo ehkä vähän , pikkuisen nälkäkin.

Kuvassa muutama yksityiskohta illalliselta.

Hotellissa oli pelihuone, iso allasalue ja aikuisille varattu allasalue, jossa oli ihana jacuzzi.
Allasalue oli hyvä lapsiperheille. Siellä oli kolme allasta, yksi lasten, yksi lämmitetty ja yksi ei-lämmitetty. Ne olivat mielestämme vähän liian pieniä piimään ja pallohippaan, joita olemme aikaisemmilla reissuilla altaissa harrastaneet. Lämmittämätön vesi tuntui kylmältä, mutta jacuzzin vesi oli sopivaa.

Puerto Ricosta on helppo retkeillä, ja kahteen viikkoon mahtuu tosiaan muutakin kuin löhöilyä. Kävimme bussilla Las Palmasissa, ( noin 1h40min, 7,55e /hlö), Puerto Moganin markkinoilla , vesipuisto Aqualandiassa ja kauppakeskus Atlanticossa. Sinne menimme vain pilvisen sään vuoksi, eikä tosiaan kannata mennä bussilla nro 1. Matka kesti saman verran kuin Las Palmasiin. Bussi nro 90 menee suoraan, muttei liikennöinyt viikonloppuna .

Meriretki olisi kiinnostanut minua, samoin tutustuminen saaren sisäosiin, mutta jäi sitten väliin. Tosin mikään ei olisi estänyt minua lähtemästä kiertoajelulle yksinään, sillä mukaan ei ollut tunkua. Meriretki olisi taas ollut aika kallis ja päätimme ihan taloudellisista syistä skipata sen. Sitäpaitsi olen melko varma että ei ole Punaisen meren voittanutta, joten snorklailen siellä sitten taas joskus...

Playa Amoderasin ranta oli meistä houkuttelevampi kuin Puerto Ricon. Merivesi oli siedettävää ja yhtenä päivänä, keltaisen lipun liehuessa, ihan makeita aaltojakin. Ranta syveni mielkestäni aika nopeasti, joten pienten lasten kanssa olisin kyllä ollut aika tarkkana.

Ylemmässä kuvassa maisemia kävelymatkan varrelta Playa Amoderasille ja alemmassa niitä mukavia aaltoja.

Minigolffia kokeilimme Europe-ostoskeskuksen läheisyydessä, tosi kiva ja helppo rata.

Las Palmasiin olisin voinut perehtyä hieman enemmin etukäteen. Lisäksi harmitti, kun emme paikan päällä löytäneet kaupungin karttaa mistään. Onneksi sitä osaa lukea tienviittoja ja on niin loistava suunnistustaito, että löysimme bussiasemalle takaisinkin. ( haha , siis the Siipalla )
Santa Anan katedraali Las Palmasissa. Minä ja the Siippa kävimme sisälläkin.

Kertakaikkiaan mukava lomareissu, jos olisin hieman urheilullisempi olisin käynyt ravaamassa niitä portaita ja siistejä rantabulevardeja ihan juostenkin. Pikkuisen jopa teki mieleni, mutta hillitsin itseni kuitenkin. Shoppailtuakin tuli hillitysti, kaikkea sellaista tarpeellista kuten hajuvettä, kengät, huiveja, korvikset ja tietty uusi gekko. Ja kolme jääkaappimagneettia!

Hintatasosta sen verran vielä, että ostokset olivat edullisia. All inclusive ainakin kyseisessä hotellissa aivan loistava. Jos Puerto Ricon keskustassa ostimme drinkit , maksoivat ne 9-25e viideltä. Toki riippui siitä, mitä tilattiin. Siksikin all inclusive tuli edullisemmaksi. Ruokailut olisivat nimittäin maksaneet rutkasti enemmin.

Iso tuoppi olutta maksoi n. 2,5e.

No siinä ne tärkeimmät :)
( Perheen sisäinen vitsi liittyy noihin skoudeihin tuolla takana. Että näkihän ne .)



Paluulennolla miehistö tarjosi vielä ilmaiset skumpat uuden vuoden kunniaksi. Volkkari käynnistyi Lentoparkissa ja kissakin oli hyvin hoidettuna ottamassa vastaan.