Mokkula

Perheemme tietotekniikka- ynnä muuta vastaava päätti säästää aikaa ja rahaa vaihtamalla nettiyhteyden mokkulaan. Näin ollen vain yksi henkilö kerrallaan voi käyttää tietokonetta. Tämä selittääkin sen, miksi esimerkiksi blogini päivittäminen ei aina onnistu. En pääse koneelle.

Miten niin en muka pääse? Asenteestahan se on kiinni, herään vaan ajoissa niin varmaan kone on vapaa...eikä sillä kukaan yölläkään roiku. Kone on siis käytettävissä ainakin 17 tuntia vuorokaudessa, kyllä pitäisi ehtiä kirjoittaa vaikka romaani.

Minkä takia sitten usen käy niin, että viikonloppuisin, jolloin luovaa kirjoitusta saattaisi syntyä kevyemmin (kun on nauttinut tilkkasen tai pari), koneelle ei pääse? Näin se nimittäin menee:

Tuusailen lauantai aamupäivän, käyn asioilla, teen ruokaa, ja koko ajan siinä pörrätessä ajattelen, että ruuan jälkeen istahdan vähän surffailemaan ja nautin rauhassa jälkiruokalasillisen. Kun hommat on tehty, perhe ruokittu ja omaa aikaa .Teini luovuttaakin jo iltapäivällä mokkulan ja siirtyy sohvalle voicea katsomaan. Kirjaudun koneelle muistamatta sitä, että se on siipan puolella auki. Kirjaudun siis ulos ja siirryn siipan puolelle. Koneen tuumaillessa menen lastaamaan astianpesukoneen. Yritän klikata mozillaa. Internet ei aukea. Klikkailen viisi kertaa, soitan vähän pianoa. Nettiyhteys avautuu, mutta on törkeän hidas. Yhteys katkeaa, kone runksuttaa.
Täydennän lasini ja soittelen vähän pianoa. Vihdoin ja viimein raksutus loppuu, ilmeisesti meneillään oli jokin päivitys. Istun koneelle, päätän käväistä ensin facebookissa. Kirjaudun. Etusivu aukeaa samalla hetkellä, kun puoliso tulee pihahommista posket punaisina ja nenäkin vähän.
" hei, nyt taitaa olla jo mun vuoro! "

Luovaa tekstiä ei todellakaan synny tälläisessä tilanteessa. Niinpä siirryn suvereenisti soittelemaan pianoa.

Mukavaa museossa

Syyslomareissumme aloittajaisiksi ajoimme Helsinkiin serkkulaan. Matkaohjelmassa oli tarjolla leikin ja yhdessäolon lisäksi isommille neideille shoppailua Kampissa ja pienemmille käynti Kansallismuseossa, toiveiden mukaan. Luonnontieteellisessä museossa kävimme muutama vuosi sitten, Kansallismuseossa on käyty silloin, kun lapset olivat vielä TOOOSSI pieniä, joten uusintakierros oli tarpeen. Kukaan ei nimittäin muistanut edes nähneensä museota aiemmin.

Paras kerros oli ehdottomasti se ylin, johon oli tehty Suomen historian vaiheet " kokeilemalla"-näyttely. Sai tehdä palapelejä, pyörittää hallitsijoiden kuvat palikoista, arvailla sekä puu-että kangaslajeja, jauhaa jauhoja, kirnuta, rakentaa tiili- sekä hirsitaloa. Liukuhihnatyön kokeilu oli niin hauskaa, että neidit päättivät heittää haaveet akateemisesta urasta sikseen. Oli myös mukavaa leikkiä -50-luvun toimistossa ja naputella sellaiseen jännään juttuun . ( kirjoituskoneeseen siis. )

Pitkälti toista tuntia hurahti ylimmässä kerroksessa, ja siitä pienellä painostuksella laskeuduttiin alemmas. Kun neitejä kehoitettiin hieman hillitsemaan liikunnallista riemuaan portaikossa, ( ollaanhan sentään museossa ) tuli vastaukseksi toteamus " kai täällä saa silti hauskaa pitää? "

Museossa on hienosti vastattu ajan vaatimuksiin. Nykylapsikin huomasi ensimmäisenä näyttöpäätteen, jolla sai vaihtaa taustakuvia seinälle, kuvat vaihtelivat kalastuksesta kaskenpolttoon. Savupirtti oli tylsä, koska sinne ei saanut mennä sisälle.Maalaukset kirvoittivat mietteitä: " Tuo herra on aika väsyneen näköinen. " Niin, ehkäpä mallina oli on ollut väsyttävää? " No, tarkasti se väsymys on ainakin kuvattu..."
Meitä aikuisia nauratti ehkä liikaakin tyttärien eläytymiskyky, sillä he marssivat äärimmäisen juhlallisina sen salin läpi, jossa kuvattiin ristiretkiä ja taustalla soi harras kirkkomusiikki. Tosin piispa Henrikin puuveistoksen kohdalla he hiljenivät.
" Katso", kuiskasi Helsingin serkku.
" Se näyttää keskaria. "