Surullisen totta. Perheemme hajoaa. Rakas kusiruiskuni Pate on nyt viimeiset ruiskuttelunsa tehnyt olohuoneeseen, ja saa huomenna uuden kodin. Tällä kertaa emme hae häntä takaisin, vaikka pissisi mihin.
Tytöt ovat itkeneet silmänsä kipeiksi ja minullakin on outo tunne mahan pohjassa. Kun lemmikin ottaa, niin siitä täytyy kantaa vastuu.
Missä menee raja inhimillisellä kestolla ja eläimellisellä käytöksellä? Nurkkiin ruikkiminen ei liene normaalia käytöstä. Eläimeltäkään. Kaikki hormonihoidot on kokeiltu, ja välillä onkin ollut taukoja. Nyt mahdollisesti tontillamme vaeltavat muut kissat ovat taas saaneet meidän eunukkimme sekaisin.
Minun oli tehtävä tämä inhottava ja lopullinen päätös. En jaksa ensimmäiseksi aamulla pestä olohuoneen nurkkaa, ja ensimmäiseksi töistä tultuani pestä toista nurkkaa. Haisen Ajaxilta ja etikalta ja koko päivän nenäkarvoissani tuoksuu kissanpissa. Ei enää. Ei auttanut edes väliaikainen kusenestoseinämä, josta jokin aika sitten innostuin. Olivat saaneet sen irti ja pissineet sen taakse.
Niin, monikkomuoto. Meillehän jää vielä Manteli, todella kissojen kissa. Kehrää kuin rukki, ja tulee aina tyttären sänkyyn kuuntelemaan iltasatua. Hänkin kyllä taitaa ruikkimisen taidon, mutta luovumme nyt Patesta. Mitä teen, jos ruikkiminen jatkuu?
Oletteko ennen kuulleet vaippoja käyttävästä kissasta?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti