Draamaa sen olla pitää

Olen hurahtanut nyt ihan virallisesti. Osallistuin parin päivän draamakasvatuskoulutukseen ja kouluttajana oli oikea alan virtuoosi. Opin kahdessa päivässä aivan huikeasti, itsestänikin. Niin paljon jäi vielä oppimatta, että olen päättänyt jatkokouluttautua alalle, tosin vain täydentääkseni omaa osaamistani. Hollywoodiin ei ole tarkoitus mennä, alkaa Richard Gerekin olla niin iäkäs että olkoot rauhassa.

Harjoittelimme tilan hahmottamista, erilaista liikehdintää ryhmässä ja yksin, kokeilimme tempon ja eleiden suuruuden/ pienuuden vaikutusta. Ketjunäytelmiä, äänenkäyttöä. Äänen resonanssia, lämmittelyharjoituksia, havainnointia. Mietimme palautteenannon tärkeyttä, kuinka äitelän yleiskiitoksen sijaan lapsi tarvitsisi sitä " feedforewardia", kouluttajan sanoin "seuraavan majakan" valojen sytyttämistä.

Tässä onkin mainio sauma kokeilla opitttua käytännössä, sillä koulussamme on tekeillä laulunäytelmä, jossa tällä kertaa vuorosanat ja näytelmät eivät ole niin hallitsevassa osassa, vaan kertomus soljuu erilaisten kohtausten ja musiikkikappaleiden mukaan . Äänentoistoa käytetään minimaalisesti, ja tänään kokeilimmekin näyttelijöiden kanssa äänen voimakkuuksia ja sitä, mistä se ääni oikein lähtee. Eräs oppilas kysyikin, tarkoittaako tämä sitä, että minun täytyy huutaa ne vuorosanani.

Ei missään nimessä, minä sanoin. Sinusta kyllä lähtee ääni, ja se lähtee vaivatta,ponnistelematta, kevyesti.

Kylmät väreet sai aikaan eräs poika, joka näytelmäharjoituksissa keskeytti hetkeksi pallonpotkimisen ja sanoi, että ääni jännästi värisee rintakehässä. Ja kun sitä ääntä sitten houkuteltiin ulos, sai poika aikaan nin kauniin äänen, että ei voi auttaa. Soololaulua taitaa pukata kaverille. Huikeaa!