Kuudes maraton takana. Hienon hienossa sateen vihneessä viiden tunnin tavoiteajalla. Tavoite onnistui hiuksenhienosti, virallinen aikani oli 5.o7, joten chip-aika ( lasketaan siitä, kun ylittää lähtöviivan ) jäänee juuri alle viiden tunnin. Ehkä minuutin, mutta mitäs siitä.
Olen kuullut puhuttavan maratonin " seinästä ", ja minä törmäsin siihen 34 km:n kohdalla. Nilkat olivat älyttömän kipeät, polviin sattui ja lapojen välissä oli kipupiste. Muuten olisinkin jaksanut JUOSTA. Nyt oli vaihdettava eräänlaiseen rullaamisetenemiseen, joka muistutti varmaan enemmin kävelyä. Henkisellä pääomalla rullasin sitten ne viimeiset kahdeksan kilometriä.
Liikavarvas oli sitten älyttömän kipeä seuraavana päivänä, eikä käynti ollut muutenkaan kovin joustavaa. Vuoristorata varmisti vielä sen, että venäytin olkapäänikin, kun niin pelkäsin putoavani. Kaikkeen sitä ihminen MAKSAA- ensin siitä, että jolkottaa 42, 195 km ja sitten vielä vapaaehtoisesti menee kaikenmaailman härveleihin.
Olenko nyt parempi ihminen, kun juoksin tämän matkan? Mitä siitä jäi käteen?
No, jos työterveyslääkäri kettuilee epäterveellisistä elämäntavoista ( liikaa bisseä , rouva hyvä ?)
ja kehoittaa huolehtimaan kunnostaan, voin aina sanoa, että juoksin tuossa äsken maratoonin. Kai sitä voi muutaman bissen saunassa ottaa? Ja että lihakset ne painavat, painoindeksi ei kerro sitä, että meikäläisen massa koostuu lihaksista, ei läskistä ...
Jotain tämmöistä.
Mutta viiden tunnin koitos on etupäässä henkinen. Kolmessa tunnissa matkan juoksevat tosi urheilijat.
Joka tapauksessa olen todella iloinen, kun pääsin maaliin. Kyllä tässä oli ekstriimiä kerrakseen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti