Syyslomalla Lontoossa

Perhe halusi kokeilla kaupunkilomailua ja yhdessä kohteeksi päätettiin Lontoo. Varasin ensimmäisen kerran itse sekä lennot että hotellin Norwegianin / Travellinkin kautta ja se jännitti minua hiukan, olimmehan aina ennen  reissanneet Aurinkomatkojen tms kautta. Samoin varasin vierailun Warner Brossin studioille netin kautta ja sekin aiheutti jännitystä.

Mutta hyvin meni. Lennot ja hotelli vastasivat hyvin ainakin omia odotuksiani, hotelli Prince William oli juuri sellainen, kuin kahden ja puolen tähden hotellilta odotinkin. Laitoin hotelliin meiliä etukäteen, ja kaikki toivomuksemme otettiin huomioon: saimme rauhalliset huoneet, vierekkäiset, huoneissa oli toimivat vessat ja suihkut ja niissä ei ollut tupakoitu. Huoneet olivat pieniä, niissä ei ollut ilmastointia eikä ikkunoita saanut auki. Lattiat olivat paikoin kaltevat ja seinässä laasti kupruili. Neljänteen kerrokseen pääsi hissilläkin, tosin kapea portaikko epätasaisine askelmineen antoi toivottua treeniä pakaralihaksille. Aamiainenkin tarjottiin, ja jopa pyynnöstämme aamiaisaikaa aikaisemmin. Ei siis valittamista.Pyyhkeet vaihdettiin päivittäin ja sängyt olivat ok. Vaatekaapista jäi ovi käteen, kun sen avasi ja siippa kiroili kun ei ollut työkaluja mukana.

Jos on hahmottamisessa ongelmia, kuten minulla, suuret paikat aiheuttavat mielekästä aivojumppaa rapautuville aivosoluilleni. Gatwickin kentältä menimme National Expressin bussilla Victorian asemalle, meno kesti 1,5 h ja maksoi neljältä 28 puntaa. Victorialta ostin Travel Cardit ja menimme sitten metrolla Paddingtonin asemalle, josta oli viiden minuutin kävelymatka hotelliin. Toki olin etukäteen jo katsonut, mille tielle pitäisi asemalta suunnistaa. Oikea tie löytyi helposti, ja sitten vain reilusti kysyin lehdenmyyjältä, kumpaan suuntaan pitäisi lähteä.

Metroverkosto toimi hienosti, ja ainoa asia, mikä hankaloitti, oli metrokartan pieni koko. Aina piti kaivaa lasit laukusta ja niilläkään ei tahtonut nähdä. Onneksi mukana oli nuoria silmiä. Metrossakin on omat haasteensa, on täysin mahdollista, että hyppäät väärään suuntaan kulkevaan junaan. No eihän siinäkään olisi ongelmaa, mutta me onnistuimme olemaan eksymättä kertaakaan.

Kuopus oli siitä jopa hämmästynyt. Minä tunsin salaista ylpeyttä.

Ensimmäisenä päivänä menimme kävellen Madame Tussaudin vahakabinettiin, tsekkasimme matkalla pysäkin, josta nousisimme seuraavana aamuna studioille vievään bussiin. Jotenkin olin niin onnellinen, kun bussipysäkki oli juuri siinä, missä sen kartan mukaan piti ollakin. Ja vahakabinettikin. Minä olen nimittäin eksynyt kahden kilometrin päässä kotoani, joten ymmärtänette liikutukseni ja onnistumisen kokemukseni. Vahakabinetista menimme metrolla Kings Crossin asemalle, jossa jokainen vannoutunut Potteristi kuvautti itsensä laiturilla 9 ja 3/4. Jonottaa piti.

Ja sitten alkoi mennä vähän pieleen. Ehdotin, että mennään metrolla Westminsteriin, katsotaan Big Ben ja Westminster Abbey ja käydään syömässä.

Metroajelu kesti ja kesti, Circle Line oli kuitenkin aika hidas. Oli tullut jo hämärää ja ravintoloita ei noin vain löytynytkään. Porukka alkoi olla jo nälissään ja joku taisi janoakin tuntea. Koska muilla ei ollut ideoita, ehdotin jälleen, että mitäs jos mennään Paddingtoniin hotellin lähelle ja syömään jotain.

Matkalla pitää aina muistaa, että ainakin miesmatkustajien vatsa tulee olla täynnä ja promillejakin ilmeisesti jonkin verran. Silloin jaksaa.

Perhe oli tietoinen siitä, että kaupunkiloma vaatii pohjelihaksilta paljon ja että silloin vaan mennään, ei loikoilla altaalla. Todellisuus oli kuitenkin liian raju ja vaikka kaikki oli etukäteen tiedossa, meno oli väsyttävää. Tiistain studiovierailu oli huikea kokemus, vaikka perheemme ainoa jästi ei siitä varsinaisia kiksejä saanutkaan. Huolehdin kuitenkin hänen nesteytyksestään ja siitä, että maha pysyi hiljaisena. Peli oli kuitenkin jo menetetty, siippa mökötti minulle ja asettui hiljaisen laukunkantajan rooliin . Koska hän kommentoi kaikkeen " kaikki käy, minä tulen perässä ", aloimme kutsua häntä Yesmaniksi.

Keskiviikkona, joka oli viimein varsinainen lomapäivämme, menimme sateen saattelemina shoppailemaan Oxford Streetille. Esikoinen tietenkin pongasi tutun ja turvallisen H&M :n ja viihtyi siellä lähes tunnin. Meidän täytyi liikkua ryhmänä ja se tarkoitti sitä, että myös minä olin Yesmanin roolissa. Sain tosin johdettua porukan Primarkin tavarataloon, jossa oli kauheasti kaikkea ja helvetin halvalla. Siellä tosin oli pirusti porukkaakin.

Halusin ehdottomasti nähdä Westminster Abbeyn tai St. Paulin katedraalin. Westminsteriin menimme kahdesti ja aina väärään aikaan ja katsoinkin sitten oppaasta, että St Pauliin pääsee sisälle aina puoli neljään asti. Mutta mutta, kun menimme sinne niin paikka olikin suljettu jo klo 12 yksityisen tilaisuuden takia. Paska.Suuntasimme sitten metrolla Towerin linnalle ja Tower Bridgelle.

Kaiken kaikkiaan matka meni suunnitellusti ja jokainen sai sitä, mitä oli ainakin sanonut haluavansa nähdä. Mies halusi käydä pubeissa ja juoda tummaa olutta, se onnistui. Olut tosin oli ylihintaista ja lämmintä, mutta kuitenkin. Tytöt halusivat käydä vahakabinetissa, studiolla ja shoppailla. London Dungeonkin olisi kiinnostanut, mutta siinä vaiheessa aloin pihtaamaan. Minä halusin käydä studioilla ja katedraaleissa, missasin katedraalit mutta ajattelin, että onhan niitä Euroopassa muuallakin.

Norwegianin lennot toimivat hienosti ja Gatwick Express oli helppo tapa päästä kentälle. Ihmiset olivat ystävällisiä ja yhtään negatiivista kokemusta ei tullut vastaan , ainoastaan oman perheen sisäiset kemiat olivat hakusassa. On tietenkin helvetin typerää lähteä ulkomaille kinastelemaan, ja sillä suosittelenkin, että kaupunkilomaa kannattaa oikeasti harkita. Kaupungeissa on paljon nähtävää ja koettavaa, mutta se on väsyttävää. Huonossa hotellihuoneessa ei paljon viitsi voimia keräillä ja hyvä hotelli maksaa taas maltaita . Meidän perheen kohdalla tulimme siihen johtopäätöseen, että seuraavaa lomakohdetta tulee pohtia . Samoin kuin sitä, ketkä sinne oikeasti haluavat matkustaa.