Dinkkunaisen elämää, osa 1. Kuolemanpelko

Sinkku-sana ei istu minuun, ei mitenkään. Sinkkuhan johtuu sanasta single, mutta en koe oloani sellaiseksi. Dinkku viittaa taas sanaan divorced, ja se istuu tähän paremmin.

Minulla on kuitenkin takanani kaksikymmentä vuotta avioelämää, kaksi tytärtä ja kissojakin kolme. Tosin vanhin heistä jäi Kotimäkeen, sillä kissat kiintyvät paikkoihin. Kaksi nuorinta pentua, jotka otimme kesän alussa, muuttivat meille ja roikkuvat lahkeissani koko ajan.

En siis todellakaan ole sinkku.
Mutta otsikkoon palatakseni-
Vajaan vuoden kesti prosessi, joka päättyi rintojen pienennysleikkaukseen. Uskomatonta, miten se pelotti. Ei olisi pelottanut, jos olisin ollut naimisissa ( teknisesti ottaen olen edelleen naimisissa, odotan että the Siippa hakee lopullisen eron harkinta-ajan jälkeen ). Mutta ihan itkua väänsin, kun mietin, että entä jos en herää nukutuksesta?

Kohtasin pelkoni ja kirjasin ylös toimenpiteet, jotka tulisi tehdä, jos en heräisikään. Varmistin ystävältä ja siskolta, että hoitavat tyttöjen tukemisen ja hautajaisjärjestelyt. Kirjasin ylös "viimeisen tahtoni". Ketä hautajaisiin saa tulla ja ketä ei. Kovin yksityiskohtaisesti en jaksanut asioita miettiä, pääpiirteittäin vain.

Kukaan ei minulle nauranut, vaan lupasivat huolehtia asioista. Sellaisia nuo rakkaat ystävät ja sisko ovat.

Leikkauspöydällä, kun kirurgia odoteltiin, sanoin hoitajille, että by the way, repun sivutaskussa on sitten paperilla asioita, jos sattuu niin, etten herääkään. Hekään eivät naureskelleet, vaan sanoivat että ok.

Jännä, etten tuollaisia olisi miettinyt, jos olisi ollut mies tukena. Ja varsin tiedän, ettei tukea olisi sen kummemmin tullut, tuskin olisi sairaalaan tullut vaikka ei oltaisi erottukaan. Mutta joku henkinen juttu siinä oli kuitenkin. Olisin ollut yksin, mutta nyt olin enemmin yksin.

Sairaalat ovat yksinäisiä paikkoja. Olen viimeeksi ollut potilaana, kun synnytin Emmaa. Mutta muistan niin vahvasti, kun pienenä sairastin aivokalvontulehduksen ( joo joo, ei se selitä mitään) ja makasin yksin huoneessa ja miten kova ikävä minulla oli äitiä. Yövuorossa oleva hoitaja toi minulle jostain nallen ja lauloi unilaulua minulle.

Mutta ne yövalot, hiljainen hurina.

Tällä kertaa oli bonuksena vielä verhon takana olevan potilaan spontaanit rukoukset. Tosin siinä ei ole mitään naurettavaa, hän oli rintasyöpäpotilas.

Heräsin ja olin onnellinen siitä. Valvoin kuitenkin yön, torkahdellen välillä. Ja miten iso ikävä sairaalassa voi syntyäkään. Mietin, että jos minulla olisi ollut puoliso, joka rakastaisi, hän olisi varmaan istunut vieressäni ja pitänyt kädestä.

Eikö niin tapahdu, ainakin elokuvissa? Vai olisinko minä sanonut, että no ei sun nyt todellakaan tartte tulla kattomaan, kyllä mä pärjään? Onhan mut opetettu pärjäämään ja meidän kulttuuriinkin kuuluu että pärjätään eikä herkistellä. Joo ja kyllä mä voin tehdä ruuat kun pääsen kotiin ja lämmittääkin, jos sä vaan  viittisit kantaa ne puut valmiiks, kun mä en saa nostaa mitään. Joo ja älä pelkää, en mä tee nyt tästä toipumisesta mitään numeroo, et silleen. No kai mä ne puut voin kantaa.


   

Huumorikin on defenssi

Kolme kuukautta siitä, kun mies ilmoitti erosta. Oli varattu 20-vuotis häämatka Berliiniin, puolison ehdotuksesta ja mielenkiinnosta . Oli vietetty esikoisen ylppärit, kunnostettu kasvihuone, maalattu keittiön seinät vaahtokarkin väriseksi. Sitten juhannusaattona riita paisui niin suureksi ja dramaattiseksi, että mies lähti.

Toki edeltäviin  vuosikymmeniin on mahtunut niin hyviä kuin huonojakin aikoja. Asiat ovat kuitenkin edenneet niin, että puoliso lunasti kartanomme tiluksineen ja minä asun nyt vuokralla. Sen verran velkaa oli, etten tässä kovin rikas ole.

Mutta. Kolmen kuukauden " tää ei oo totta, tää ei oikeesti voi tapahtua"-vaiheen jälkeen alan ehkä hieman oivaltaa, että ero on tulossa. Lukuisista keskustelunavauksista ja äärimmäisen rankasta vittuilustani huolimatta the Siippa ei ole suostunut puhumaan asiasta. Eli ole siirtynyt seuraavaan vaiheeseen, " okei, tää tapahtuu, en voi asialle enää mitään"-vaiheeseen. Miten tästä eteenpäin?

Viimeiset kolme kuukautta ovat olleet ristiriitaisia. Hyvinkin. Ehkä näistä asioita ripottelen tässä juttujeni lomassa, todennäköisesti. Minulle on kuitenkin tässä eroprosessin aikana tapahtunut myös yksi aivan mahtava asia, joka on nostanut itsetuntoni hetkellisesti todella korkeisiin sfääreihin.

Okei, se ei ollut" Haluatko miljonääriksi -kisa". Yli 3000 hakijaa sinne oli, ja monivaiheisen valintaprosessin jälkeen olin kisaamassa. Mutta en selvinnyt alkukarsinnoista. Kokemus oli hieno, ja niinhän se menee. Aina ei voi voittaa.

Pääsin nimittäin rintojen pienennysleikkaukseen. Toisesta lähti 630g, toisesta 430g. Jestas, miten tyttömäinen olo. Ehkä juoksen vielä kerran maratoonin, jos saan tuon vaivaisenluun korjattua.
Mutta vuosia haitannut vaiva on nyt korjattu, näytän hyvältä ja tunnen oloni hyväksi. Maltan tuskin odottaa, että pääsen juoksemaan ilman tuplavuorausta ja pomppivia hinkkejä.

Elämäntilanteeni on kuitenkin sellainen, että esikoinen asuu omillaan ja kuopuskin suurimman osan ajasta Jyväskylässä. Tästä päästäänkin tuohon otsikkoon, nimittäin siihen, kuinka käsitellä tämänikäisen, eronneen naisen problematiikkaa huumorin avulla.

Tästä tulee juttusarja, ja otan ensimmäiseksi aiheeksi kodinkoneet. The Siippa nimittäin sai pitää paukuttavan pesukoneen ja teipatun imurin. Minä menin paikalliseen liikkeeseen ja ilmoitin ovella, että moikka, tarviin pesukoneen, imurin , kahvinkeittimen ja pikkuisen radion.

Pesukone asennettiin, ja falskasi vettä ensimmäisen käytön jälkeen. Korjaaja kävi, ja halusi että oikein näytän, kuinka olen koneen käynnistänyt ( eronneet keski-ikäiset naiset saattavat olla pikkuisen tyhmiä ). Joo, ihan oikein oot käynnistänyt. No, vettä tihkui. Säädettiin ja homman piti toimia.

Ei sit toiminut. Seuraavana päivänä sama juttu ja korjaaja jo vitsailikin, että naapurit varmaan luulee että meillä on suhde.

Just tää asenne. Eronneet varmaan tunnistaa. Meinasin vetää sitä äijää turpaan. Vaihtoi kuitenkin jonkin kiristimen tms ja kone on toiminut eikä falskaa.Mutta piti perustella tämä myös sinne liikkeeseen, kun eivät meinanneet uskoa.

Siis pesukone vuotaa vettä näkyvästi, mutta mun piti näyttää että osaan käyttää sitä ja sit vielä selvittää erikseen, että kyllä se näin oli.

Sitten ne muut kodinkoneet. Piti olla hyvä imuri. Tuntuu kyllä lelulta entiseen verrattuna. Kahvinkeitin on tosi perseestä, siellä on vesisäiliössä se kohta, josta näkee, paljonko vettä ja paljonko pitää laittaa puruja. Meni vittu viikko ennen kuin keksin sen.Ja pitää nousta tuolille, että näkee sen mittarajan.

Ja radio on ihan lelu. Ei löydy muita kanavia kuin Nova. Olisin halunnut kuunnella Helmiä.