Tätä aihetta kannattaa lähestyä useammastakin näkökulmasta. Nelikymppisen naisen näkökulma aiheeseen on kapea. Hyvin kapea. Sen voisi tiivistää oletukseen, että kaverilla, joka purkaa auton osiin ja kokoaa sen sitten takaisin ( kaikki tietänevät ettei prosessi ole noin yksinkertainen- minä vain kärjistän ) ei ole ollut riittävästi legoja, mekanoja tai niitä koottavia lentokoneita ja aluksia, joten hommaa pitää harjoittaa vielä aikuisuudessakin?
No siellä pudistellaan päätä. Eipä ihme, että mies pakenee autotalliin, kun on noin kapeakatseinen ja suvaitsematon eukko. Toki autossa pitää olla loimukoivuinen vaihdekeppi, ja käsinsorvatut mersunmerkit renkaissa. Sisusta alkuperäinen- kyllä kelpaa ajella, kun on maalattukin vasta. Tasan kaksi kertaa olen ajelulle päässyt tänä kesänä. Aurinkolasit päähän ja kyynärpää ulos. ( Täytyy myöntää, että auto on hyvännäköinen). Ja lähimarkettiin.
Surullista, että pidän tuunaamista ja autojen laittoa vain tavallisena harrastuksena. Minulla ei ole sitä syvällistä ymmärrystä asiaa kohtaan. Mutta on lohdullista, että mieheni jaksaa jatkaa harrastustaan siitä huolimatta, eikä lannistu.
Hän tässä totesikin, että " on tämä perheellisen elämä rankkaa. Autoja vaan pitää rassata ja välillä vähän akkaakin".
Että tälläinen tämä näkökulma.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti