Höyrypesuri

Saimme anopilta lainaksi höyrypesurin. Entä sitten?

Tämä asia vaatii hieman taustatietoa.

Opiskeluajan ystäväni vieraili luonamme taannoin. Sanoi, että viisitoista vuotta ( onko siitä muka niin kauan?? ) sitten hän ei olisi voinut uskoa että minun talouteeni kuuluu kaksi kissaa( puhumattakaan miehestä ja lapsista..). Sen verran neuroottinen siivoaja olin. Matot suorassa ja verhojen laskokset symmetrisesti. Muovimatot kiilsivät. Ei pölyä missään.

Oppia ikä kaikki. Puolison ja lapset saa vielä pidettyä puhtaana ja taloudenkin järjestyksessä. Mutta kissat? Kaksi kissaa?

Asuttuaan kahdeksan kuukautta kahdessa huoneessa keskellä homeisen talon remonttia paranee pahinkin siivousneurootikko. Tuijotettuaan aamuviiden aikaan röyhkeää hiirtä silmiin( kaveri vaan kiersi nakin tyynesti ja pujahti seinänrakoon ), ja seurattuaan muutamaan muun eliminointia, alkaa kaivata perheenjäseneksi PETOA, joka huolehtii siitä, ettei siimahäntiä tule sisälle.

Otettiin sitten kerralla kaksi. Tavallaan toinen yläkertaan ja toinen alakertaan?

Mutta siihen höyrypesuriin. No, kissoillahan on reviirit. Ja vaikka ovat kuinka leikattuja, joskus täytyy jotain merkkailla. Ja siitä jää hajujälki. ( olen ainut joka sen haistaa ). Jota pesen pesuaineilla ja etikalla. Ja vaan haisee.
Tasan kolme viikkoa on lomaa jäljellä, ja höyrypesuri lainassa. Mies höyryttelee autonpenkkejä. Minä höyryttelen: lattiat, ikkunat, saunan, pesuhuoneen, sohvat ja jos vielä jotain muuta keksin niin annan palaa. AAh!

Miten niin neuroottista?