torstai 10. toukokuuta 2018

Dinkkunainen pyrkii seurapiireihin

Viisikymppiset on juhlittu, ja hauskat juhlat olivatkin. Ystävät ja sukulaiset tekivät juhlasta Juhlan, ja vaikka Dinkkunaisella menikin pari päivää toipua bileistä, asenne oli se, että kerrankos sitä. Edellisiä synttäreitäni juhlin, kun olin 9-vuotias. Seuraavia tuskin juhlitaan, joten nämä taisivat olla Dinkkunaisen viimeiset bileet, joissa olen keskipisteenä. Että kannatti!

Mummous vielä odotuttaa. Samoin kesäloma, mutta sitä ennen pistäydynkin Pariisissa Miesystäväni kanssa. Ja tästähän riemu repeää. Kolmekymmentä vuotta sitten , köyhinä reilaajina, päätimme ystäväni kanssa, että viisikymppisinä sitten uudestaan Pariisiin, kun meillä on rikkaat miehet, joilla on varaa ostaa alusvaatteita Galleries Lafayetteltä. Tai miten se nyt kirjoitetaankaan. Silloin ei nimittäin ollut varaa. Ystävälle reissuajankohta ei käynyt, joten Dinkkunainen lähtee sitten Miesystävän seuraksi, joka tosin ei ole aviomies eikä niin kamalan rikaskaan, että sillä kehtaisi ostatuttaa alusvaatteita, eihän niitä hänen kanssaan edes pahemmin tarvitse.

Dinkkunainen pääsee seuralaiseksi Unescon pääkonttoriin, jossa juhlistetaan kansainvälistä Valon päivää. Sinne Nobel-puhujien joukkoon pätemään. Onneksi on Haloselta ostettu musta kotelomekko. Olen varmasti tyylikäs. Sitten olisi kiva päästä Eiffel-tornin ylimpään kerrokseen, mutta jos vanhat merkit yhtään pitävät paikkaansa, Dinkkunainen istuu tyytyväisenä Bois de Boulognen puiston penkillä kuohuviiniä nauttien. Hotellimme sijaitsee Montmarten kaupunginosassa, ja kattoterassilta on näköala Sacre Coeurin katedraaliin. Siellä liikkui kolmekymmentä vuotta sitten veikeää porukkaa, näin silloin elämäni ensimmäistä kertaa transvestiitin. Meikatun naisen, jolla kaula-aukosta rönsyili rintakarvoja. Siihen joukkoon minäkin sovin mainiosti, vaikka meinasinkin ajella sääreni sekä leukani ennen reissua. 

Taidegalleriaankin on kutsuttu, illallistamaan ja grillaamaan ja valotaidetta ihailemaan. Saa kuulemma pukeutu normaalisti, sillä taiteilijat pukeutuvat normaalisti . Pitääkin välttää ylilyöntejä, jätän siis baskerini ja mustan poolopaidan kotiin.

Muutamaan päivään Pariisissa ei paljoa mahdu, mutta riittävästi kuitenkin. Haluan istua katukahviloissa, kurkistaa johonkin katedraaliin, virittää korvani kielikylvylle. Ranskattaret ovat niin kauniita ja elegantteja, että leveäharteinen Dinkkunainen persjalkoineen ei oikein istu joukkoon, mutta pitäisikö yrittää päteä jotenkin muuten?  Tai olla vaan yrittämättä. Dinkkunainenhan on rotunainen, anyway, ja jos joku ranskatar yrittää ylenkatsoa, voi Dinkkunainen todeta kauniisti hymyillen, että " sun persii lemuaa", kauniilla kurkkuärrällä ranskalaisittain ääntäen. Onnistuu varmasti.

En tiedä, mutta jotenkin olen vähän ollut aistivinani Miesystävältä pientä jännitystä reissua kohtaan. Hänhän jo tuntee minut ja omalaatuisen huumorintajuni. Ehkä hän pelkää, että en osaa käyttäytyä kyllin arvokkaasti , haukottelen tai sanon tapani mukaan että nyt on pakko lähteä, en jaksa. Kun viime reissullakin hyppäsin vain taksiin ja ajoin hotelliin, ja sitten ihmettelin että mihin se Mies oikein jäi. Ei pysynyt mukana liikkeissäni.

Joka tapauksessa, ihana pikkureissu tulossa ja Dinkkunainen varmasti valloittaa Pariisin, ainakin Montmarten. La vie est belle!  


torstai 12. huhtikuuta 2018

Menestyvä Dinkkunainen ?

Tässä yhteen aikaan seurasin tiukkana tv-sarjoja kuten Dicte, Hiljainen todistaja tms, joissa kaikissa oli yhteisenä nimittäjänä pätevä, erittäin pätevä naissankari. Kaikille naissankareille oli ominaista työlleen sitoutuminen, töistä palattiin kotiin keskiyöllä, otettiin drinkki ja käytiin söpössä pyjamassa sänkyyn todistusaineiston ja läppärin kanssa. Aamulla oltiin tyylikkäänä töissä, joku jakkupuvussa ja joku vähän rennommin farkuissa ja paitapuserossa. Ai niin, Helen Mirren " Epäilyksen polttopisteessä" jopa lenkkeili yöllä, koska päivällä ei ehtinyt työkiireiltään.

Kaikilla oli pääsääntöisesti tyylikkäät kodit, Dicte muutti erottuaan ihanaan maalaistaloon . Välit ex-puolisoon olivat kunnossa ja pian löytyi nuori rakastajakin. Yhtään pulleaa tai rumaa supernaista ei ollut joukossa, ellei lasketa Vera Stanhopea, joka onkin ihan omanlaisensa ja johon minä en nyt aio samaistua.

Vaikka olisihan se coolia kutsua kaikkia sanalla " love", pukeutua trenssiin, kumppareihin  ja lierihattuun. Ja asustaa navetassa, lähestulkoon.

Joskus, kun autossa soi kunnon poppi ja varsinkin pimeällä, kuvittelin olevani tuollainen naissankari. Pysähdyin Hipalle ostamaan lennossa juustohampurilaisen ja jätin siitä puolet syömättä, kuten telkkarissakin. Kävelin määrätietoisesti ja vastasin puhelimeen tehokkaasti, jep, kyllä olen, eilen pesin ne, ne löytyy sieltä urheiluvaatehyllystä. Ei, en ostanut juustoa, sori.

Herkuttelin roolissani, kun tulin kotiin työpäivän jälkeen. Onhan mullakin neliöitä, tosin vuokralla. Mutta samalla tyhjäkäytöllä kuin telkkarin naisillakin. Heitin reppuni eteiseen, potkaisin kengät jalastani ja tein drinkin. Tosin minä kotiudun yleensä iltapäivällä, niin tuo ensimmäinen drinkki on alkoholiton. Suomessa on syksyisin helppoa kuvitella, että kello on jo yksitoista illalla, vaikka todellisuudessa kello on viisi.

Pyjama siis päälle ja sisustusvalot, sitten sohvalle läppärin kanssa niin pätevänä.

Näille naisille oli yhteistä myös se, etteivät he kaivanneet parisuhdetta, vaan omistautuivat työlleen ja haksahtivat satunnaisesti peuhaamaan jonkin seminaarituttavuuden kanssa. Joka osoittautui sitten jonkin yläjaoston pomoksi ja seuraava kohtaaminen työn merkeissä aiheutti nolon tilanteen ja sitten , kun siitä oltiin selvitty, pöllytettiin petivaatteita uudestaan. Tai oltiin yleisessä vessassa, whatever.

Niin minäkin kuvittelin, kun vajaat kaksi vuotta sitten tähän vuokrakolmioon muutin ja sain vielä rintojenpienennyksen bonuksena. Ryhti koheni ja mieliala samoin. Nyt olisi aika menestyä.

Olisi joskus hauskaa pitää opekokoukset Hill Street Bluesin tyyliin, tosin joskus olen joutunut oikeasti toteamaan että " Let's be careful out there ". Tai siirrellyt paperipinoja kansliassa tyyliin " Eihän sitä muuten erityisopettajaksi pääsisikään".
Mihin Dinkkunaisen ammatillinen kehitys johtaakaan, tuskin telkkarisarjojen sankarittarien tyyliseen elämään. En oikeasti edes haluaisikaan. Vaikka kyllä tässä ammatissa olisi ainesta useampaankin tv-sarjaan, uskokaa tai älkää.
Pohjimmiltaan minäkään en halua olla elämässäni sooloilija, vaikka niin kaksi vuotta sitten ajattelin. Lähden maailmalle, Afrikkaan, elän just niinkuin huvittaa. Potkaisen korkkarit kattoon ja pesen hampaani viskillä.
Ehkä se Vera Stanhope on minua kuitenkin lähinnä, vaikken navetassa halua asuakaan.
Enkä yksin.

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Dinkkunainen vanhenee

Hampaat tippuvat, niskat jumittavat, silmät vuotavat...hermotkin välillä niin pinnassa. Silti elämä on mukavaa ja paljon ihania asioita edessäpäin.Näin haaveilen.

Lähitulevaisuuden, tai sanotaanko niin, että seuraavien vuosien haaveista en uskalla kirjoittaa, niin harppaankin suoraan siihen ihanaan aikaan, kun olen jäänyt varhaiseläkkeelle voitettuani muutaman miljoonan Kenossa.

Kesät vietän tietenkin ihanan puolisoni kanssa Pohjois-Karjalassa, mutta loka-marraskuun sateiset päivät , sienestyskauden jälkeen tietenkin, istun Etelä-Espanjassa, siemaillen sangriaa huvilamme terassilla. Tämän talon olen remontoinut ( tai siis teettänyt remontin) juuri sellaiseksi, kun olen halunnut.

Talo on lämpimän okran välinen, rapattu kivitalo. Se on kaksikerroksinen, yläkerrassa on kolme viehättävää makuuhuonetta parvekkeineen ja kylpyhuoneineen. Meidän kammarimme sijaitsee alakerrassa, jossa on sen lisäksi valtava olohuone avotakkoineen ja keittiö. Lattiat ovat kivestä, mutta talossa ei ole kosteaa kylmyyttä, vaan se on lämmin.Meidän makuuhuoneemme kruunaamaton , jopa ehkä hiukan vulgääri, yksityiskohta on vanha, tummasta parrusta rakennettu pylvässänky, jossa on pellavaiset sivuverhot.  Makuuhuoneen ikkunat avautuvat merelle ja sieltä pääsee suoraan terassille.

Muutenkin talon sisustus on pelkistetty, mutta kodikas. Kivilattioiden ja tumman puun lisäksi olen kalustanut talon vaaleilla sohvilla ja valkoiset, lähes läpinäkyvät ikkunaverhot ovat kuin aamukasteinen seitti kehystämässä ikkunoita. Ulkopuolella on ikkunaluukut, sillä talvi on talvi Espanjassakin.

Keittiö on kodin sydän. Keskellä huonetta on valtava liesi ja saareke, jonka yläpuolella roikkuvat padat ja kattilat. Kuivattuja yrttejä roikkuu katossa ja  keittiönkin nurkassa on kamina, jossa on lasiset luukut. Valtava ruokapöytä, jonka ympärille mahtuu tusina ihmisiä, on olohuoneen yhteydessä olevassa ruokailutilassa. Keittiön saarekkeen ympärillä on korkeita jakkaroita, jossa laiska emäntä voi tehdä ruokaa istualleen tai juoda kupposen kahvia. Tai viiniä.

Sekä meidän makuuhuoneestamme että olohuoneesta pääsee terassille, joka avautuu suljetulle piha-alueelle ja rantaan. Keittiöön on sisäänkäynti kadun puolelta, lisäksi keittiöstä pääsee ihanaan yrttitarhaan. Talo ei sijaitse tietenkään ihan kadun varressa, vaan sinne on oma, yksityinen pihatiensä. Bougainvillan ympäröimä, luonnollisesti.

Terassin läheisyydessa on pergola, jonka yllä riippuvat viiniköynnösten raskaat lehvistöt. Köynnösruusu on valloittanut osan talon seinustaa, yksi puolivarjoinen nurkka on sille täydellinen kasvualusta. Terassilta noin kaksikymmentä metriä loivasti alas rinnettä on tasanne, jossa on ihana jacuzzi ja lepotuolit. Tasanteelta viettävät portaat omaan poukamaan, josta hieno hiekka ja smaragdinvihreä vesi tekevät vastustamattoman.

Mietin pitkään, laittaisinko saunan tontille, mutta tulin sitten siihen tulokseen, että koska Pohjois-Karjalaan niitä on Keno-voiton jälkeen rakennettu jo viisi, Espanjan reissulla voimme liottaa itseämme vain merivedessä tai jacuzzissa.

Siinä sitä sitten istutaan ja katsellaan, kun laskeva aurinko värjää taivaanrannan oranssinpunaiseen hehkuun. Kovasti jo odottelemme vieraita Suomesta, omat tyttäreni pääsevät yhteiselle lomalle. Kuopus pystyi ottamaan vähän lomaa kesken kuvausten, pääsi Dwayne Johnsonin ja Will Smithin kanssa samaan elokuvaan ! Tosin nuo vanhukset ovat vain sivurooleissa, mutta kyllä meitä nauratti tyttären kanssa, kun mietittiin hänen nuoruusvuosiensa leffaidoleita. Esikoinen tulee miehensä ja lastensa kanssa, herranjumala, niitäkin on jo viisi. Onneksi sentään koiransa jättivät kotiin.
Puolisonkin poika on saanut järjestettyä lomaa, vaikka salibandyn kansainvälinen valmennusjohto ja Olympiakomitea  olisivatkin halunneet pitää hänet vielä kuukauden verran valmennusleirillä, sillä hänen oppinsa ovat vertaansa vailla.

Kaskaitten siritys, kyyhkysten kujerrus ja pehmeä samettinen pimeys ympäröi meidät. Auringon viimeinen säde osuu lasiini, ja saa sangrian hehkumaan verenpunaisena. Kyllä tätä tämän talvikauden jaksaa, kevättalvella palaamme taas kotisuomeen.

Ai niin, vaikka olenkin jo eläkeläinen ja ikäni alkaa kuutosella, olen vietävän hyvännäköinen. Ja niin rakastunut :)

maanantai 12. helmikuuta 2018

Dinkkunainen pohtii

Liikaa. Aivan ehdottomasti. Sen lisäksi, että pohdin tulevaisuutta valveillaollessani, alitajuntani työstää sitä nukkuessani. Kaikki klassiset unisymbolit kotiliedestä vesiputouksiin ja saarelle purjehtimisineen, morsiuspuvut ja helmikorut, vaaleanpunaiset liljat...painajaisia tai freudilaisia falloksia ei ole unissani esiintynyt, mutta viimeaikoina olen uneksinut paljon tyttäristäni. Ovat unissa pieniä..

Ehkä tämä aika, vuosi ja noin kahdeksan kuukautta erosta ( juu, olen mennyt eteenpäin :) ja tietoisuus tulevasta lapsenlapsesta sekä myös siitä, että pian kuopuskin lähtee maailmalle, saa minut hiukan herkäksi. Tyhjän pesän syndrooma on terminä tuttu, muttei vielä ihan konkreettisena. Mitäs sitten ?

Käsittämätöntä. Suurin osa ihmisistä varmaan toteaa,että nauti nyt hyvä ihminen, tee juuri sitä mitä haluat. Itseasiassa olen eron jälkeen niin toiminutkin, opetellut elämään myös itseäni varten.

Koen sen vain niin dramaattisena, lähipiirissä syntyy vauvoja harva se kuukausi ja minä saan viisikymppislahjaksi lapsenlapsen. En edes ymmärrä, miksi se on muka niin käsiteltävä asia, että nuo vauvahommelit ovat minulta jo ohi. Olenhan saanut kaksi ihanaa tytärtä , elänyt vauva-ajasta ylioppilasjuhliin , tukenut murrosiässä ja leikkinyt aikanani poneilla ja barbeilla. Lisäksi pääsen pian nuuskuttelemaan tyttärenpoikaa, ja mikä parasta, mummon roolissa.

Minulla on siis ikäkriisi ja tyhjän pesän syndrooma. Mitä tekisi tosinainen tälläisessä paikassa? Lähtisi Balille itseään etsimään , kuten Julia Roberts East, prey and love elokuvassa?  Joogailisi Anthony Banderasin kanssa jossain vesiputouksessa?

Jotenkin on välillä tyhjä ja tyytymätön olo. Ne asiat, joista sain ennen tyydytystä, eivät enää houkuttele. Kirjaan jaksaa tarttua entistä harvemmin, kuntoilu ja urheilu eivät jaksa motivoida. Ajatelkaa, että joskus treenasin jopa seitsemän tuntia viikossa ihan kunnolla, vähintään neljä. Nyt vääntäydyn kävelylle kaksi-kolme kertaa viikossa. Kotityöt ja kodin laittokaan eivät innosta, sillä tiedän, että tämä asunto on väliaikainen. Minun ei kannata enää kovin pitkään tätä 80 neliön kolmiota ylläpitää, sillä olen täällä pääosin yksin ja vuokra on kova. Muuten täällä on riittävän viihtyisää ja mukavaa asua.

Seurustelukuvio jatkuu ja hämmentää aika ajoin sekin. Taitaa tämä aikuisiän seurustelu olla erilaista kuin nuorena, mutta jos on niin teinin tunne-elämä kuin minulla, ei osaa nauttia tästäkään olotilasta. Kun asutaan eri osoitteissa ja eri paikkakunnalla, seurustelu tapahtuu viikonloppuisin. Silloin ajan kasseineni miehen luo ja vietämme yhdessä laatuaikaa. Sunnuntaina tapahtuu taas siirtyminen arkeen ja siihen omaan elämään, jota me molemmat elämme tahollamme. Mutta se ei ole täysipainoista seurustelua, tuollainen, että kohdataan hetki ja sitten ei taas kuule toisesta mitään, korkeintaan hätäisen puhelun ja watsapp-viestejen verran. Voisi siis todeta, että tämä on sellaista part-time-seurustelua.

Mikä sinällään ei tietenkään ole huono asia, kun ollaan aikuisia ja kuitenkin vastarakastuneita. Minähän niin vannoin, etten ikinä miestä ota arkeani jakamaan, kun nyt on niin ihanaa, ei tarvitse toisten likavaatteita keräillä pyykkiin tai neuvotella siitä, mitä ruokaa milloinkin laitetaan. Silti kaipaisin sitä säännöllisyyttä ja turvallista olotilaa, että ollaan yhdessä ja eletään tätä elämäämme yhdessä. Mistä näkökulmasta teen ratkaisuja tulevaisuuttani ajatellen, siitäkö että ollaan yhdessä vai siitä, että olen itsellinen, viisikymppinen nainen, jonka alaikäiset lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ( ainakin melkein ) ja pärjäävät ilman äidin jatkuvaa huolenpitoa?

Niinpä niin, aivan liikaa pohdintaa. Lisätään tähän vielä jatkuva hellyydentarpeeni ja epävarmuuteni, niin  soppa on valmis. Oppisiko sitä vielä tässä iässä nauttimaan hetkestä, ilman sitä jatkuvaa analyysiä että tykkääköhän tuo nyt ja tykkääkö enemmän kuin eilen vai alkaakohan se vetäytyä ja ei enää tykkääkään?

Itse asiassa se Bali ei taitaisikaan olla huonompi ratkaisu...

tiistai 19. joulukuuta 2017

Dinkkunainen valmistautuu jouluun

Hei ystävät, en olekaan kirjoitellut aikoihin. Syksy on mennyt nääs seurustellessa. Aivan, dinkkunainen ei olekaan enää rehellisesti dinkku tahi sinkku, vaan tapailee ahkerasti toista sukupuolta olevaa henkilöä.

Itse asiassa tämä henkilö oli ensimmäinen, jonka tapasin vähemmän virallisilla treffeillä eron jälkeen. Niinkin romanttisessa paikassa kuin keittiössä, ja mies tarjosi kalaa. Yäh. No, eihän hän voinut tietää, että en pidä siitä ja tämänkin asian yli päästiin. Sitäpaitsi hän halusi tavata minut uudestaan, vaikka satuin röyhtäisemään parikin kertaa tämän tapaamisen aikana, joten tasoissa olimme.

Hitaasti olemme edenneet ja loppukesästä lausuimme toisillemme sanat " alaksä olee mun kanssa". Kyllä, joo, toki. Mielelläni. Ihanaa.

Viisikymppisenä seurustelu eroaa himpun verran siitä, mitä se oli silloin kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin viimeeksi seurustelin. Tähän aiheeseen palaan myöhemmin, ehkä kirjoitan viisikymppisen naisen seurusteluoppaan. Katsokaas kun on elämänkokemusta ja mukaviisautta , on tieto siitä mitä EI halua, ei tietoa siitä mitä haluaa ja tunne-elämä kuin teinillä. Opaskirja olisi tarpeen.

 Mutta aiheeseen palatakseni, joulu on tulossa.  Monena vuotena olen viettänyt joulun ulkomailla, nyt reissuun lähtö osuu vasta vuoden vaihteen jälkeen. Kävin kuopuksen kanssa jouluostoksilla, neuloin pari lahjaa, paskartelin kortit lahjohin. Tytär leipoi pipareita ja torttuja ystävänsä kanssa ja koti tuoksui ihanalta monta päivää. Oman tyttäret viettävät joulua isänsä kanssa, joka laittaa kuusen ja ruuat. Minä saan hautautua uuden kumppanini kanssa ja viettää erilaista joulua.

Jaa-a, ja mitähän siitäkin tulee?  Menemme mökille, joka toki on jo tuttu paikka minulle. Siellä ei ole vettä, ei sähköä. Umpihankeen luomme polun ulkohuussiin sekä liiteriin. Singolla ammun rotat ja hiiret, isompiin otuksiin ei ole asetta ja juoksen karkuun. En aio kylpeä avannossa, onneksi lähellä on kylpylä. En tosin tiedä, onko se auki joulunpyhinä, mutta onhan mulla savetteja.

Mutta näin kiireisen ja nuhaisen syksyn jälkeen on aivan huikeaa hiljentyä hetkeksi, unohtaa sähköposti ja kaikki, unohtaa kello, elää valon mukaisesti ja olla vain. Hämärän tullen sytytämme kynttilät ja pimeän tullen tuijotamme tähtiä. Ei tarvitse puhua, ollaan vain.

Kuulostaako äitelältä? Tai jotenkin epä-Hansumaiselta? Ei, olette väärässä. Seuraavan joulun haluan viettää perheeni kanssa, joka kasvaa tässä keväällä. Haluan, että kaikki rakkaat ovat yhdessä ja meillä on hyvä, lämmin , hellä.  Olen kuitenkin perhekeskeinen ja omalla tavallani jouluihminen. Nyt vain omaksun uusia kokemuksia ja haluan kokea niitä ihmisen kanssa, joka on astunut elämääni ja jonka toivon siinä myös viipyvän. 

Olen todella iloinen tulevasta joulusta, toivon että saan nollattua ajatukseni ja unohdettua kiireen. Arktisen joulun jälkeen onkin mukavaa elpyä ylellisessä all inclusive hotellissa Cran Canarialla ja siemailla altaalla sangriaa. Toki laatukirjalisuutta lukien.

Ihanaa joulunaikaa kaikille ja parempaa uutta vuotta !

  

tiistai 29. elokuuta 2017

Dinkkunainen festareilla

Haha. Kuvittelette varmaan, että nyt tulee k-18-tekstiä. Ei tule. Kävin nimittäin elämäni ensimmäisillä festareilla kuopuksen kanssa, eikä aloitettukaan vaatimattomimmasta päästä vaan suuntasimme Lontoon lähistöllä olevaan Readingiin, Reading Festivaleille.Because of Eminem.
( joka on siis kuuluisa räp-artisti johon kuopus on viehättynyt, tai tarkemmin sanottuna kai hänen musiikkiinsa, jota minä olen oppinut kuuntelemaan ).

Varasin liput ja lennot ja hotellin jo huhtikuussa. Festarilippuja ei saatu sähköpostitse, vaan tuli tieto, että ne saa noutaa sitten box-officesta paikan päällä. Se jännitti. Jännitti myös liikkuminen Lontoosta   Readingiin, mutta nettisivuilta bongasin coach-bussin, ja varasin siitä meille meno-paluun, mikä osoittautuikin todella toimivaksi ratkaisuksi.

Autoilijana olen varsin herkkä ja olen traumatisoitunut kaikenlaisista vilkkuvista valoista. Audi kävi ex-puolison Pyräkorjaamossa huollossa ennen reissua,mutta oranssi öljypolttimon"server" valo ei suostunut sammumaan. Ei pitäisi vaikuttaa ajoon ja huollettaisiin myöhemmin. Kollegoilla oli pulmaan naisellisen järkeviä neuvoja, mm. peittää valo maalarinteipillä. Näin se ei häiritsisi ajoa. ( Testattu käytännössä ). No kerrottakon, että Audi kulki hyvin sekä meno- että paluumatkan Oli hyvä, että se rengasrikkokin sattui alkuviikosta, eikä yöllisellä taipaleella Suolahdestä Helsinkiin.

Ensimmäinen ja onneksi viimeinen takaisku sattui hotellissa, jonne olimme osanneet suunnistaa Victoria-stationilta. Vaikka minulla oli kirjallinen voycher jo maksetusta huoneesta, ei heillä ollut varausta, sillä eivät tee enää yhteistyötä Norwegianin kanssa. Pari puhelua, 45 minuuttia odottelua. Saimme uuden hotellin Norwegianin järjestämänä. Kävelimme sinne, mutta siellä ei tiedetty asiasta. Odottelua. Muutama puhelu. Kävelimme toiseen, saman ketjun hotelliin. Siellä tiedettiin vähän asiasta, mutta varaus ei näkynyt vielä järjestelmässä. Odottelimme ja minulla alkoi otsasuoni tykyttää. Viimein varaus näkyi ja saimme jättää laukut ja lähteä Lontoon vilinään.

Oli muuten helle. Kävelimme muka pikkumatkan Victorista Westminsteriin, jossa pääsin Westminster Abbeyhin. Emmaakin ihmetti, millä nopeudella hiihtelin sen läpi. Nauttisit nyt äiti näistä holveista kun kerran tänne halusit. Mutta minkäs teet, kun olet kierroksilla. Samoilla lämpimillä sitten London Dungeoniin, jossa säädin sitten puhelimen koska se ei saanut aiheuttaa häiriötä.

Liekö se säätö ( ilman silmälaseja pimeässä ) tai joku muu, mutta puhelin ei toiminut kunnolla sen jälkeen. Wifi oli syvältä, puheluita ei voinut soittaa. En tiedä ketä syyttäisi, itseäänkö vai liitymän tarjonnutta yhtiötä. Paska homma joka tapauksessa.

Kävelimme sitten tyrmäkeikan jälkeen takaisin hotellille ja olimme ihan puhki. Ostin ruusuntuoksuista vaahtokylpysaippuaa ja kuopus meni ammeeseen. Minä lähdin Victoria Coach Stationille selvittämään, mistä seuraavan aamun kyyti lähtisi.

Eihän siellä perkele ollut henkilökuntaa. Missään infossa ei ollut mainintaa Reading Festivaleista ja ajattelin, että pakko tämä on kuitenkin selvittää. Vetäisin poliisia hihasta. Hän pääsi huoneeseen ( minä mukana ), jossa oli oikea ihminen, virkailija. Tämä kertoi, etä paikka oli oikea ja aamulla selviäisi laituri.

Selvisi, aamulla informaatio oli todella selkeää. Bussiin vaan ja kohti Readingia. Keli oli helteinen. Nyt pitäisi vain noutaa liput Readingin keskustassa olevasta teatterista, jonne oli pikku matka festivaalialueelta.

No, onneksi tuon kymmenen minuutin bussimatkan sai taittaa punnalla , bussilla. Teatterikin löytyi ja liput saatiin., silloin Emma uskalsi huokaista. Oli kuulemma jännittänyt siihen asti.

Festarialue oli järisyttävän suuri, se veti kuulemma satatuhatta ihmistä. Oli vaikka mitä ruokaa ja juomaa tarjolla. Aivan käsittämätöntä. Ja se ilmapiiri, miten rento. Meillekin juteltiin ohimennen useaan otteeseen, minunkin aksenttini oli erään nuorukaisen ( by the way, I'm Colin ) mielestä todella hurmaava.

Meillä meni hyvin, sillä en todellakaan ollut tullut festareille paheksumaan mitään. Levitimme kertakäyttösadetakin nurtsille, Emma torkkui ja minä siemailin omenasiideriä. Päivä kului niin leppoisasti ja vessatkin olivat supersiistejä. Eminem oli odottamisen arvoinen, paluumatka sujui torkkuen.

Täytyy tähän loppuun koota ne pienet mokat, joita onnistuin kuitenkin tekemään,. Tilasin lennolla kahvin sujuvalla englanninkielelllä, ja Emma pyöritteli silmiään. Ärähdin, ettei tästä matkasta tule mitään, jos hän reagoi noin kaikkeen englanninkieliseen puheeseeni . Hän totesi, että lentoemäntä oli suomalainen.

Yleisessä vessassa konttasin sellaisen heilurioven ali, koska en osannut avata sitä. Emma painoi coolisti nappia, jossa luki "press" ja käveli sieltä ulos.

En myöskään osannut asettaa  passia oikeinpäin skanneriin, en millään kerralla. Ja mitähän muuta, en muista.

Niin, piti päästä Oxford Streetille shoppailemaan, katsoin, että Notting Hillissä vaihdetaan metrolinjaa. Kyseinen asema olikin suljettu festarien takia, joten jälleen käveltiin vähän. Primark oli täynnä väkeä ja halusimme pois, otimme taksin ja menimme hotellille kylpemään. Viimeinen päivä sujuikin leppoisasti hop on-hop off bussilla ajellen ja Gatwick expressillä lentokentälle hurutellen.

Kertakaikkiaan hyvä reissu ja odotankin, mitä kuopus seuravaksi keksii.Richard Gereä ei festareilla näkynyt ja Eminemkin aika kaukaa. 

 

torstai 1. kesäkuuta 2017

Dinkkunainen terapiassa

Olen moniuloitteinen ihminen. Kahdenkymmenen vuoden avioliitosta ei selviä ilman tunteitten ja tapahtumien perusteellista ruodintaa, ja sitähän ihminen ei voi tehdä yksinään. Ystäviäkään ei voi loputtomiin rasittaa, joten on syytä kääntyä ammattilaisten puoleen, sillä heillä on paitsi alan koulutus niin palkkaetu. He saavat siitä rahaa, että kuuntelevat ja tekevät hyviä kysymyksiä. Auttavat eteenpäin.

Lähinnä minä haluaisin jättää taakseni virheelliset, ei-toivotut mallit käyttäytymisessäni ja kasvaa ihmisenä. Minua hieman pelottaa, sillä oltuani pari vuosikymmentä arjen pyöritysvastuussa ja energiansaantivastaavana ( = ruuanlaitto ), olen nyt oppinut hemmetin helpolle. Luontainen laiskuuteni ja viehtymys helppoon elämään on päässyt valloilleen. Luojalle kiitos minulla ei ole enää alaikäisiä lapsia huollettavana kovin kauaa, sillä kuopuskin täyttää puolen vuoden päästä 18. Hän osaa ostaa pinaattilettunsa ja nuudelinsa itse.

Millainen ihminen minusta on tulossa? Miten itsekkääksi tässä kasvankaan, kun ei tarvitse huomioida kotioloissa kuin itsensä? Koska vain minä sotken, minä myös siivoan. Kissankarva tosiaan ärsyttää joskus, olenko muuttumassa pikkusieluiseksi ? Kun ei tarvitse tehdä kuin vähän, ei viitsisi tehdä sitä vähääkään? Aiemmin kuitenkin huolehdin pihasta ja kodista ja kyllä yleensä oli aika siistiä ja pyykit pesty, lakanat vaihdettu ja ruokaakin tarjolla. Nyt tarjoan kuopukselle muroja ja itse korvaan iltaruuan mikropoppareilla.

No, ammattiauttajan puheille menin heti, kun erokriisi räjähti. Nyt olen siirtymässä pitkäkestoisempaan, ihan oikeaan kognitiiviseen terapiaan. Ehkä. Pitäisi vielä mietiskellä terapian tavoitteet , mutta se lienee selkeää, sanoin sen jo ensimmäisessä kappaleessa. En halua juuttua entiseen vaan haluan kehittyä ja kasvaa ihmisenä. Haluan, että olen ehjä ja saan kauniin loppuelämän.

Kuinka paljon olen siihen valmis satsaamaan? Nyt juuri tuntuu, että elän sellaista vaihetta, että olen vaan onnellinen, kun voin ostella uusia vaatteita, matkoja ja sijoittaa kampaajaan. Ihan hurjaa itsekkyyttä ja oman itsen hemmottelua. On niin mukavaa, kun ei tarvitse miettiä, mitä ruokaa laittaa ja ylipäätään ei tarvitse huomioida muiden tarpeita. Kuulostaa rumalta jopa omissa korvissani, mutta entäs jos tämä vaihe jää päälle? Miten siihen mahtuu toinen ihminen?

Omat lapsethan ovat luonnollisesti tämän pohdinnan ulkopuolella, samoin verisukulaiset. Tosin olen jo muutaman kerran asettanut omat menoni kuopuksen treenikuskauksen edelle, tosin toinen menoista liittyi työhön. Mutta se toinen ei. Olen siis oppimassa myös sitä, että joskus voi oman menonsa asettaa kuskin hommien edelle ja ajatella, että ehkä se toinen vanhempi voi viedä.

Mutta palatakseni siihen moniulotteisuuteen, olen leikilläni löytänyt itsestäni useamman persoonan ja nyt me menemme kuvitteellisen terapeutin istunnolle. Sen verran psykologiaa , että jakautunut persoonallisuus on erittäin harvinaista ja silloinkaan persoonat eivät tiedä toisistaan, ihmisellä on vain syviä muistikatkoksia jne. Siis kukaan älköön nyt ottako tosissaan , mutta minun sivupersoonani ovat Riikka, joka on hurja, sähäkkä ja seksikäs. Hannele on  peruspersoonani, aika tavallinen. Hannelella on kuitenkin vinoutunut huumorintaju. Martta on se äitihahmo, joka ajattelee muita ennen itseään ja on valmis uhrautumaan. Kerttu on käytännöllinen, hoitaa mattojen pesun ja pakastaa marjat ja laittaa evässämpylät reppuun.  Kalevi on se, joka ei sylje lasiin ja on valmis ottamaan härkää sarvista, Kalevi on se, joka joskus pieraisee. ( Kaikki persoonat röyhtäilevät, joten sen perusteella ei voi päätellä, kuka milloinkin on vallassa ). Pikkuanalyytikko on mietiskelijä, saivartelija ja pohdiskelija.

Terapeutti: No niin, nyt olemme siis tässä ensimmäisessä tapaamisessa. Olet eronnut, mitä sinä haluat loppuelämältä?

Hannele: On vaikeaa tietää sitä, ehkä haluaisin vain tasaisen rauhallista elämää.
Riikka: olipa pliisua, mä haluan ainakin elää, kokea olevani rakastettu ja Nainen, haluan rakastaa syvästi ja nauttia rakastettuna olosta.
Martta: No minä toivoisin, että saisin nähdä lasteni saavuttavan hyvän ja onnellisen elämän, hoitaa joskus lapsenlapsia ja olla osallisena lasteni elämässä aina.
Kerttu: no vähän samoilla linjoilla kuin Martta, haluaisin tukea lasteni elämää.
Martta: Niin, auttaa ja olla paikalla aina kun tarvitaan, ja ettei olisi koskaan liian suuri kynnys pyytää apua.
Kerttu: Juurikin niin, mä voisin kyllä hoitaa lapsenlapsia ja antaa rahaakin, jos tarvitsee.
Riikka: Jaa-a, mä kyllä tuhlaisin itseeni, voisin käydä rasvaimussa mielummin kuin annan rahat muille. Ja reissata ympäri maailmaa. Kyllä mä jonkun miehenkin voisin napata
Hannele, Kerttu, Martta: jos sille ei tarviis kokata
Pikkuanalyytikko: niin, sen pitäis kyllä osata huolehtia itsestään
Riikka: Ja sillä pitäis olla rahaa.
Hannele: Mut sen pitäis kyllä tykätä musta, että mä saisin niinku olla oma itseni eikä tarviis yrittää olla mitään muuta
Riikka, Martta, Kerttu, Pikkuanalyytikko: Siis meistä?
Kalevi: Hei, unohdatte nyt minut. Mä pärjään itse, putsaan pesukoneen nukkasuodattimenkinkin, kunhan selvitän ensin, missä se on. Osaan lisätä autoon öljyäkin.
Riikka: toki mäkin pärjään, varsinkin Kale sun kanssa. Mut sen mäkin ymmärrän, että ihminen on kokonaisuus. Ja sosiaalinen eläin.
Pikkuanalyytikko: Anteeksi, mutta voisitko perustella? Hannele on kuitenkin se meidän emopersoonamme, eikö pitäisi kuunnella häntä?
Riikka: Hannele on nössö
Martta: Hannele on hukassa, hän on aina kuunnellut minua ja Kerttua ja nyt hän on alkanut olla enemmin itsekäs
Riikka: Se johtuu minusta
Kalevi: Ja minusta
Hannele: Minä rakastan lapsiani ja haluan heille vain hyvää. En voi olla onnellinen, jos heillä ei mene hyvin. Näin tulee aina olemaan. Haluan myös elää itse, olla vähän niinkuin Riikka. Haluan pärjätä kuten Kalevi. Pikkuanalyytikko, sinä voisit painut vittuun, koska en jaksa sinun saivartelujasi.
Pikkuanalyytikko: Ei sinun tarvitse tahallasi loukata, mutta ehkä et koskaan tule saavuttamaan onnellista parisuhdetta tuollaisella käytökselläsi
Riikka:Kuka sellaista haluaa, jumalauta. Rusinat pullasta, sanon minä!
Kalevi: Samoilla linjoilla, vielä punaviinillä marinoituina.
Martta: Mutta eikö olisi ihanaa jakaa loppuelämä ihmisen kanssa,joka jakaisi harrastukset, mielenkiinnon samoihin asoihin, tykkäisi suppilovahveroista ja osaisi kokatakin ?
Kerttu: Niin, ja joka vaihteeksi tekisi ne eväät ja silittäisi pyykit?
Riikka: Hohhoijaa, ettekö te nyt tajua, että Hannele on nainen parhaassa iässä, nyt pitää elää!
Hannele: joo, sitähän mä. Mä haluan elää seesteistä elämää
Riikka: Tsiisus
Kalevi: Otan viiniä
Pikkuanalyytikko: Et edes osaa määritellä tuota sanaa " seesteinen"
Martta: on mentävä nukkumaan, huomenna on työpäivä
Kerttu: Pesen hampaat ensin, hyvää yötä

Terapeutti: Jooooooo, noohh, näyttääkin tuo varauskirja olevan täynnä, mutta voisin suositella toista terapeuttia. Että valitettavasti tämä oli nyt tässä. En todellakaan voi auttaa. Pahus.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Dinkkunainen edistyy

Kohta kymmenen kuukautta, lähes kahdeksan omassa asunnossa. Tai siis vuokralla, omaa en ehkä osta koskaan. Tämäkin on turhan kallis, mutta aion asua tässä niin kauan kunnes kuopus lähtee maailmalle. Mitä sitten, en tiedä,
komppaan vaan  Frodo Reppulia:

" Tie vain jatkuu jatkumistaan,
ovelta mistä sen alkavan näin.
Nyt se on kaukana edessäpäin,
jos voin, sitä joudun seuraamaan.
Jaloin uupunein vaeltaen,
kunnes se tien
suuremman kohtaa,
johon moni polku johtaa.
Mihin sitten, tiedä en.
Mihin sitten,
tiedä en. "

Olen kuitenkin tyytyväinen, onnellinenkin. Elämä on helppoa, kun ei olekaan muitten tarpeita huollettavana. Toki lapset, niitä ei lasketa. Mutta olen niin paljon yksin, ja minun pitää kuunnella vain itseäni. Voin olla töissä mihin asti huvittaa, tarkoittaa nimenomaan sitä tässä yhteydessä, että minun ei tarvitse enää kiirehtiä tekemään ruokaa kotiin. Yleensä en sitä edes tee, syön vaikka kourallisen pähkinöitä jos huomaan vatsan murisevan.

Uuden, itsekkään elämän opettelu ei ole helppoa. On vaikeaa asettaa omia tarpeitaan tai mielihalujaan ykköstilalle, kun on kuitenkin parikymmentä vuotta peilannut niitä muitten tarpeisiin ja tinkinyt. En väitä, että olisin ollut alistettu tai jotenkin kieltänyt tarpeeni, ei, en ole uhrautuja. Mutta juoksulenkkini ja muut menoni sovitin aina niin, että ruoka oli uunissa, pyykit pesty ja koti siivottu.

Minua vähän pelottaa, josko tähän tilanteeseen jämähdän, enkä koskaan halua jakaa arkeani kenenkään kanssa- En kuitenkaan halua vanheta yksin, vaan sellaisen kumppanin kanssa, jonka kanssa arjen jakaminen olisi yhtä helppoa kuin tämä elo nyt on.( Tarkoittanee, että hän kokkaa itselleen ja pesee pyykkinsä. )

Kun on taasen lähtöpisteessä, lähes viisikymppisenä, arvottaa asioita eri tavoin kuin nuorempana. Välillä kirvelee, ja pelkään että se lisääntyy nyt keväällä, kun ei ole enää sitä puutarhaa. Ei ole omaa kotia, jonne saisi itse valita tapetit. Tästä maallisesta ajattelusta on vain kasvettava irti, ajateltava, että en ole yhtään sen huonompi ihminen, vaikkei minulla olekaan sitä omistusasuntoa ja omenapuita taikka marjapensaita.

Hämmentävää ajatella, että uuden suhteen solmiminen lähtee siltä pohjalta, ettei nyt perustetakaan perhettä. Ei suunnitella lapsia, sillä se aika on minulta ohi. Jos nyt tulisin raskaaksi, olisin n. 56-vuotias, kun lapsi menisi ensimmäiselle luokalle koulussa. Kun jäisin eläkkeelle 65-vuotiaana, lapseni olisi noin 16-vuotias. Härreguud.

Uuden mahdollisuuden ajatteleminen lähtee siis ihan itsekkäistä syistä.

Eroprosessi etenee vaiheittain, ja olen ollut siitä koko ajan tietoinen. Vaan minkäs sille, kaikki vaiheet on läpikäytävä, jos meinaa jatkaa elämäänsä jotakuinkin ehyenä ihmisenä. Nyt en ole katkera, se se vasta kuluttaa ihmistä ja on täysin tarpeton tunne. Mennyt elämä oli paljolti hyvää, mutta olen nyt kiitollinen ex-puolisolle, että vei prosessin jääräpäisesti maaliin. Nyt on hyvä.

Mitäpä sitten? Olen elänyt vähän tuhlaavaisesti, sisustanut tätä asuntoa kodiksi ja tulossa on Kööpenhaminan, Italian ja Lontoon reissu. Jostainhan sitä pitää syyllisyyttä potea. Olen käynyt myös kaksi kertaa tämän vuoden puolella kampaajalla. Ja kosmetologilla kerran.

Ja Dinkkunaisella on niin paljon hyvää elämässään, on antoisa ja palkitseva työ, rakkaat oppilaat ( ihan oikeasti, minulla on etuoikeus tuntea heidät kaikki nimeltä ja tykätä heistä sellaisina kuin ovat , ihan paras asia tässä duunissa ), upeat työkaverit, ihanat ja rakkaat ystävät ja sukulaiset. On sienimetsät, on lenkkipolut. On koko avara maailma valloitettavana.

Vielä pitäisi uskaltautua heittäytyä. Ja olla analysoimatta liikaa. Pitäisi kyetä nauttimaan hetkestä, olemaan onnellinen- kaikki se on sallittua, jos se ei satuta muita lähellä olevia ihmisiä.

No tässä sitä istun sohvalla, ulkona huutaa tuuli. Hieman on haikea olo, olisipa tässä vieressä hän, jonka kainaloon käpertyä ja olla vain hiljaa.

  

   

 

tiistai 28. helmikuuta 2017

Dinkkunainen haaveilee

Kahdeksan kuukautta erosta ja virallinenkin tuomio on kolahtanut postilaatikosta. Oma elämä on muotoutunut aika helpoksi ja selkeäksi, onneksi on hyvä työ ja upeita ystäviä ja sukulaisia. Omaa selviytymistä helpottaa se, että lapset ovat niin aikuisia, ettei tarvitse heidän asioistaan vääntää. Lisäksi koen, että suhteet heihin ovat kunnossa.

Uusi kotikin on viihtyisä, on mahdollista laitella keväällä ruukkupuutarhaa ja metsät ovat tässäkin lähellä. Uusia reissuja on suunnitteilla jo muutama ja lenkkeily tuntuu taivaalliselta rintaleikkauksen jälkeen. Enää ei tule tuijotettua tv-draamaa vaan sitä pystyy keskittymään vaikka lukemiseen.

Unimaailma on herkullista, alitajunta työstää villisti asioita. Jo kahteen otteeseen olen uneksinut olevani katamaraanissa valtamerellä ja nähnyt upeita, majesteettisia valaita laivan alla ja ympärillä. Meri on ollut tyyni, ja vaikka valaat ovat hiponeet laivan kylkiä, laiva ei ole ollut vaarassa kaatua tai upota. Minä huusin viime yönä, että katsokaa, kuinka kaunis se on, kun näin valaan tulevan pintaan ja sukeltavan jälleen. Pidin tyttöjäni sylissä ( olivat pieniä), mutta muistan ajatelleeni, että minulla ei ole hätää, vaikka laiva uppoaisi. Vesi oli kirkasta ja osasinhan uida. 

Unikirjan mukaan valas viittaa feminiinisyyteen. Jaa, olisikohan minun naiseuteni nyt tulossa pinnalle, ja minä pitäisin siitä? Eikä se hukuta minua, vaan on kaunista?

Katsoimme juuri kuopuksen kanssa "Pretty Womanin". Romanttiset elokuvat ovat ehkä vielä liian kovaa kamaa minulle, pitäisi pitäytyä Harry Pottereissa. Azkabanin vanki ei saanut sellaista tunnetta aikaan, kun sai tuo ensin mainittu, vaikka siinä ei oikeasti olekaan mitään , mikä viittaisi realismiin. Mutta ne katseet, miten Edward jumaloi Vivianiaan, en kestä. Kukaan ei ole koskaan katsonut minua niin. Minäkin haluaisin, että minua jumaloitaisiin. ( noo, ehkä just siksi olen eronnut. Onko pikkuisen epärealistista? )

Mutta saahan sitä haaveilla. Olen aina ollut hemmetin hyvä sellaisessa.Ihan jo pienestä pitäen kuvittelin kaikenlaisia tarinoita itsestäni ja suuresta rakkaudesta. Ja kuinka minua ensin koeteltaisiin väärinymmärrysten takia, mutta olisin jalo ja kestäisin ja sitten mies huomaisi, kuinka väärin hän on minua kohdellut ja pyytäisi katuen anteeksi. Ja minun ylimaallinen hyvyyteni ja rakkauteni saisi sädekehäni vain loistamaan kirkkaammin.Myönnän toki, että kyseiset kuvitelmat eivät kuuluneet vain teini-ikään, vaan niiden avulla sinnittelin yli niiden pahimpien mustien öiden, jolloin makasin patjalla olohuoneessa kiroten ja purren tyynyä etten olisi huutanut ääneen.

Minä vähän mietinkin tässä, että jos ei olisi ollut niin hyvä mielikuvitus ja kyky paeta illuusioon ja haavemaailmaan, saattaisin olla ollut dinkkunainen jo vuosia aiemmin, jopa omasta aloitteestani.

Nyt , kevätauringon rinnalla, nuo utopiat taas nostavat päätään ja sitä alkaa kuvitella, josko se suuri rakkaus jossain odottaisi. Vanhaa en enää haikaile. Haaveitten ohella kokemus, järki ja epävarmuus ottavat osaa keskusteluun. Mitä jälkiä 20 vuoden avioliitto on jättänyt minuun? Pääsenkö huonoista jäljistä irti ja onko minussa mitään hyvää? Toistanko itseäni, jos tapaan jonkun mukavan miehen, ja tukehdutanko hänetkin?
Onko ylipäätään mahdollista solmia toimivaa liittoa enää tässä iässä? Kun on niin paljon lastia menneisyydestä. Miten seurustella viisikymppisenä? Voiko viisikymppinen odottaa enää romantiikkaa, vai pitäisikö alkaa vaan hengata jonkun kanssa, jolla on loma-osake Fuengirolassa?   

En ole koskaan ajatellut olevani yksin, vaan mielestäni olen parisuhdeihminen. Olen kyllä toisaalta hyvin itsenäinen , mutta toisaalta hyvin hyvin riippuvainen. Olen riippuvainen halailusta, koskettelusta, hyväksynnästä. Toisaalta en pidä, jos minua yritetään rajoittaa.

Taidan olla aika kompleksinen kokonaisuus. Perkele, ehkä sitä pitää pitäytyä haavemaailmassa ja kirjoittaa niistä romaani. Muuttaa yksinäiselle saarelle, ja se tosimies, joka ui sinne minun luokseni, hampaissaan ruusu ja vedenpitävässä repussaan shampanjaa ja timanttisormus, saa jäädä.

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Dinkkunainen treffeillä. Mikä voi mennä pieleen?

Jälleen kerran muistutus, tämä on kuvitteellista. Mikäli Dinkkunainen treffailisi tosielämässä, ei niitä kokemuksia voisi julkisesti jakaa. Jäisivät varmaan viimeisiksi. Tähän asti kirjoitukseni ovat hieman vähemmin hellineet vastakkaista sukupuolta, jostain kumman syystä. Heitetään nyt asetelma toisinpäin.

Mutta leikisti Dinkkunainen on saanut kutsun Treffeille isolla T:llä, ja tällä kertaa huippumieheltä. Ainakin kuvien ja kirjoitusten perusteella. Mies näyttää ihan Richard Gereltä ja onkin tulossa Hollywoodista Jyväskylään hiihtelemään. Haluaisi kauniin suomalaisnaisen seuraa ladulle ja hiihtolenkin jälkeen olisikin luvassa supisuomalaista saunomista, alastomana lumihangessa kieriskelyä ja perskännit.

Sanomattakin on selvää, että Dinkkunainen on vahvoilla. Laajavuoren ensimmäisessä ylämäessä Gere luistelee keveästi moottoroiduilla suksillaan jättäen Dinkkunaisen rämpimään kauas taakseen . Mäen päällä mies nauraa, sillä Dinkkunaisen irtoripset ovat poskilla ja partakarvat huurteessa. Siitä kuitenkin sujutellaan peräkanaa ja sovitaan, että kohta mennään saunaan. Saunan ovella Gere kääntyy kauhuissaan ympäri. Dinkkunainen on nimittäin ehtinyt vetää ne kännit ja kieriskelee hangessa, juosten sitten saunaan, jossa kompastuu löylykiuluun ja törmää kiukaaseen.

Gere antaa kuitenkin toisen mahdollisuuden, sillä oikeasti Dinkkunainen on aika sievä, krapulaisenakin. Tehdäänkin treffit hienoon ravintolaan, jonka jälkeen mentäisiin vaikkapa tanssimaan. Dinkkunainen valmistautuu huolellisesti, mutta mutta. Mikä voikaan mennä pieleen?

-väärä vaatetus. Dinkkunainen ylipukeutuu. Tai alipukeutuu. Tai sukkahousut repeävät. Tai jännityksestä lirahtaa pikkuisen pöksyyn. Dinkkunainen luulee elehtivänsä viehättävän sensuellisti, mutta näyttää ulospäin aivan aineissaan olevalta elämäntapakouluttajalta.

-liian suuret odotukset. Dinkkunainen on kuvitellut, että nyt ollaan sen suuren, todellisen Tunteen äärellä ja tästä on suora lento Hollywoodiin, edustusvaimoksi. Hän luottaa liikaa naiselliseen viehätysvoimaansa ja on turhankin luonnollinen. Valitettavasti, mitä useampi naurunhörähdys siten, että viini pirskoutuu Geren valkoiselle paidalle tai YKSIKIN hillitön känninen kikatuskohtaus jollekin vanhalle opiskeluajan muistolle, jota Dinkkunainen ei millään kykene artikuloimaan siten, että siitä saisi tolkkua..oi oi. Vain Geren hyvä, vanhanaikainen kasvatus estää häntä lähtemästä samantien pöydästä.

-jostain syystä Dinkkunainen on kuitenkin saanut Geren testosteronitason nousuun ja he päätyvät yökerhoon. Dinkkunainen on liian varma valloituksestaan, ei ikinä pitäisi!

Sillä Dinkkunaisen, ja kaikkien muidenkin , pitäisi muistaa, että:

-ei välttämättä ole hyvä idea, että laulat karaokea. Varsinkaan, kun sitä ei varsinaisesti ole tarjolla.
-et ole " Mamma Mia-" musikaalissa. Siinä taputettiin, kun ikäneito tanssi pöydällä. Yökerhossa ehkä ei.
-  Ei ehkä kannata imeskellä partnerin korvalehteä tanssilattialla. Eikä kravattia. Eikä mitään muutakaan. Olette kuitenkin julkisella paikalla.

Miten treffit päättyivät? No, oletteko nähneet lööppejä, joissa Gere ja Dinkkunainen poseeraavat rakastuneina tai lukeneet naistenlehtien haastatteluja, kuinka onni kohtasi Dinkkunaisen ja niin pois päin. En minäkään.

torstai 26. tammikuuta 2017

Dinkkunainen reissaa

Hitto. Luulin keksineeni uuden ilmaisun eronneelle, kypsään ikään ehtineelle naiselle. Sitten minua valaistiin, että dinkku tarkoittaakin dink-henkilöä ( double income no kids ). No, minun kirjoituksissani se viittaa sanaan divorced and single.


Minä olen puolen vuoden sisällä käväissyt Berliinissä, Rodoksella ja Teneriffalla. Laitan tähän juttuun lyhyet kuvaukset reissuista, muutaman kuvan kera. Lopuksi haaveilen muutamasta uudesta reissusta , jotta saatte nauraa.

Heinäkuussa reissasimme kuopuksen kanssa Rodokselle viikoksi. Ja oli lämmintä. Snorklailimme, bongasimme kissoja, ihastelimme Vanhankaupungin tunnelmaa. Paluulennolla itku nousi kurkkuun, mitä olikaan edessä. 

Kaikenkaikkiaan reissu sujui erinomaisesti ja oli niin helppoa. Kun oli lämmintä, wifi, sipsejä ja äipälle sopivasti viiniä. Kyllä kelpasi kaskaitten konserttia kuunnella.

Seuraava reissu oli se paljon haaveiltu 20-vuotis häämatka, jonka päädyin tekemään sisareni kanssa Berliiniin. Menimme eri lennoilla, mutta onnistuin itse vaihtamaan lentoa Riikassa, ja löytämään hotellille muutaman ylimääräisen kävelykierroksen jälkeen. Me jopa teimme treffit yhdelle terassille Alexanderplatzin läheisyyteen ja sisko löysi sinne suoriltaan. Ravasimme nähtävyyksissä , shoppailimme, hassuttelimme. Peli-ihmisenä sisko jahtasi Pokemoneja ja pelasi Pena-bingoa. Älysin siis lopettaa siipasta puhumisen kun kuului "bingo".
( Lukijoille välihuomautuksena, tuo kuvan lisääminen ylitti ilmeisesti tietoteknisen kapasiteettini, koska tekstiasetukset muuttuivat jotenkin. Yrittäkää kestää, minua  ärsyttää )

Ensikertalaisen silmin Berliini oli rento kaupunki. Sisko oli hyvä opas ja minunkin peruskuntoni riitti hyvin siihen ravaamiseen. Kuva on Check Point Charlielta, ja sisko sanoi kuvasta että hänen asenteensa peittää minut täysin.

Kolmas reissu tehtiin jouluna Teneriffalle, mukana olivat tyttäret ja esikoisen kihlattu. Erorahojenhan oli tarkoitus hyvittää se, että jouduin jättämään kotini ja puutarhani ja avioliittoni, joten surutta maksoin all inclusiven, Teiden reissun, Loro Parquen ja vesipuiston. Lämpöä riitti tälläkin kertaa, vaikka tuulista oli kyllä. Minä vaan niin tykkäsin ja olihan meillä ihan mahtavan mukavaa.


Yläkuva on kauppakeskuksesta, josta tyttäret bongasivat asiaankuuluvan paidan. Oli muuten väärä valinta tuo mekko. Kaikki muut olivat timmeissä leggareissa, korkkareissa ja muuten vaan tyylikkäämpiä. Tuo mekko päälläni tunsin oloni tosiaan ufoksi. Viimeinen kuva on Teideltä, jossa lauloin Sound of Musicia.

Mutta nyt päästään asiaan. Dinkkunainen haluaa reissata ja on bongannut muutaman kelpo uroon,  joiden kanssa on reissuja suunnitteilla. Ja taasen pyydän kiinnittämään huomiota näiden kuvitteellisuuteen.

1. Sienimetsässä dinkkunainen törmää varsinaiseen erä-Jormaan, joka kuitenkin osoittautuu eksyneeksi suunnistajaksi. Tämän kanssa tarinoidessa sammalet pöllyävät ja sovitaan, että katsotaan, josko Välimeren risteilyllä tutustuttaisiin toisiimme paremmin. Dinkkunainen ei ole tyhmä ja maksaa vaan oman osuutensa matkasta. Lähtöpäivänä tulee tekstiviesti, jossa erä-Jorma kertoo eksyneensä ja olevansa Oulun terminaalissa Helsingin sijaan. Dinkkunainen jatkaa matkaansa yksin eikä harmittele. Laivan kapteeni osoittautuu erinomaisen kestäväksi kaveriksi kaikissa suhteissa, joten vaikka Dinkkunainen ei yhtään satamaa näe, risteily on kuitenkin erittäin antoisa.    

2. Hiihtoladulla Dinkkunainen kiinnittää huomiota varsinaiseen Alfa-urokseen, joka kiharat huurteessa hiihtää parikin kertaa Dinkkunaisen ohi vitosen lenkillä. Dinkkunainen kokeilee naisellisuuden vaikutusta ja on kaatuvinaan. Alfa-Uros hiihtää ohi, mutta kolmannella kierroksella hänen on pakko reagoida Dinkkunaisen ulinaan. Mies kantaa naisen laavulle, jossa sytyttää tulet ja huomaakin, kuinka jumalaisen kaunis Dinkkunainen on. Rakkaus syttyy ja jo seuraavalla viikolla Dinkkunainen on ottanut palkatonta vapaata ja lähtenyt Alfa-Uroksen mukana Pohjois-Italiaan, josta tämä oli kotoisin.
Tosin ei mene viikkoakaan, kun Dinkkunainen on palannut kotiinsa erittäin harmistuneena. Mistäpä hän olisi voinut tietää, että Alfa-Uroksella oli kotonaan vaimo ja seitsemän lasta, ja vain kotiapulaisen paikka täytettävänä?

3. Nyt olan varuillani, päättää Dinkkunainen. Haluan tasaveroisen, fiksun miehen, jonka kanssa on kiva reissata. Hän tapaakin kirjastossa miehen, joka selailee karttakirjoja ja matkaoppaita innostuneena. Siitähän juttua syntyy, kirjaston hyllyjen lomassa on seksikästä kuiskailla. Kuinka ollakaan, pian ollaan jo edetty kielisuudelmiin ja muutaman kuukauden päästä seisotaan turvatarkastuksessa käsi kädessä. " Ihanaa", kuiskaa Mies.  "Malediivit ja sinä." 
Sitten Mies rykäisee hermostuneena. " Kulta, ethän pahastu, että kutsuin mukaan äitini? Hän ei ole koskaan päässyt näin pitkälle matkalle. Ja niin, myös lapseni tulevat mukaan, kai sen mainitsin? Tuollahan he tulevatkin, Matti, Maija, Miina ja Manu."
Dinkkunainen on koulunsa käynyt. Tietää, että lisää on tulossa. Tämä olikin liian hyvää ollakseen totta.
" Niin, ja tämä on golf-kaverini Jaska. Hän on pahasti alkoholisoitunut, mutta pelaa ihan saatanan hyvin golfia. "
 
 

 

lauantai 7. tammikuuta 2017

Dinkkunainen deittailee?

Vai deittaileeko?
Kaksikymmentä ja rapiat vuotta sitten olin vähän yli parikymppinen ja vipinää riitti, juhlittiin keskiviikkoisin ja perjantaisin ja lauantaisin ja joskus sunnuntaisinkin.

Nyt joudun tyytymään kuvitteellisiin treffeihin. Lähes viisikymppistä naista ei kutsuta romanttisille treffeille, ei ainakaan Suomessa. Mitenköhän,jos käväisisi Hollywoodissa?

No, tässä tulee. Mielikuvitus siis laukkaa, yksikään tapaus ei perustu todellisuuteen.

1. Dinkkunainen kohtaa kaupan vihannesosastolla tummasilmäisen miehen, joka hyväilee omenoita. Mies näyttää epätoivoiselta, hänellä on puku päällään ja hän löysää kravattiaan, jossa kimaltelee timanttinen solmioneula. Dinkkunainen lähestyy korskuen ja hymyilee rohkaisevasti. Heidän katsensa kohtaavat ja dinkkunainen kiittää Luojaansa siitä, että hänellä on jalassaan Kuomat. Korkkarit olisivat pettäneet.

Mies pyytää apua, ovatkohan omenat varmasti luomuja?  Dinkkunainen vain hymyilee.
Minä sulle luomut näytän. Mies ottaa ohjat käsiinsä, taluttaa varmoin ottein hikoilevan dinkkunaisen autoonsa, suutelee niin että ikkunat huurustuvat. Rakastan sinua, hän kuiskaa kiihkeästi dinkkunaisen korvaan. Viikon kuluttua lööpit hehkuttavat , kuinka kreikkalaisen laivanvarustajasuvun perijä oli haksahtanut keskivertoon suomalaisnaiseen eksyttyään valtatieltä Suolahden markettiin.

2. Dinkkunainen saa treffikutsun vastattuaan nettideitti-sivustolla Miehen viestiin. Sovitaan treffit  lauantai-iltana johonkin ravintolaan. Dinkkunainen on hieman huolissaan, eipä ole tullut käytyä ravintoloissa vuosikymmeniin. Hän tälläytyy parhaimpiinsa, valitsee jopa mustat , syntiset alusvaatteet. Ravintolan ovella alkavat hälytyskellot soida, ei saatana. Ovesta sisään astuttuaan hän ymmärtää olevansa ylipukeutunut.
"Hei mummeli, tarjootsä tuopin", kysyy verkkaressa oleva deitti. " Ja älä viitti sitten kälättää, kun on matsi kesken. Voin panna sua illemmalla, jos maksat taksin kämpille".


3. Dinkkunainen on turhautunut ja päättää, että seuraava deitti on turvallinen ja normaali Mies. Hän bongaa yksinhuoltajaisän, joka vaikuttaakin mukavalta. Mies ehdottaa tapaamista, ja Dinkkunainen suostuu. Hoplopiin? Mikä paikka se on?  Dinkkunainen pukeutuu huolellisesti ja välttää ylilyöntejä tällä kertaa. Hoplopin ovella deittikaveri ( oltuaan 30 min myöhässä ) kurvaa paikalle ruosteisella Opelilla ja sen sisältä purkautuu kolme tappelevaa lasta. Mies hymyilee aseistariisuvasti. " Hei voisitsä kattoo näitä hetken, tuun ihan kohta takaisin? Sähän oot opettaja?  Kato jos sä otat mut, sä otat koko paketin."
Dinkkunainen on kiltti, sillä hänellä ei ole aikaa reagoida tyrmistykseltään. Kolmen tunnin päästä isä tulee paikalle, haisten vahvasti viinalle. " Kuule, voisitsä ajaa? Heität meidät himaan tuonne hevonvitunperäsuoleen ja olis kyllä siistiä jos duunaisit näille jotain ruokaa. Voin sit panna sua jos saat nää nukkumaan ajoissa".

No joo. Keksin näitä jatkossa lisää. Välillä tulee niitä surullisia hetkiä, kun jossain tilanteessa jokin asia muistuttaa entisestä puolisosta. Tulee niin kova ikävä. Miten hitossa tähän ajauduttiin, kun piti vanheta yhdessä ja nauttia elämästä? Jos sama paska pitäisi aloittaa uudestaan, Dinkkunainen kaipaa kyllä glamouria ennen kuin se arki alkaa. Jos ei muuten, niin mielikuvituksessa.

4. Ovikello soi. Dinkkunainen menee avaamaan, kuka helvetti siellä tähän aikaan on? Hän kietoo silkkisen aamutakin tiukemmin ympärilleen, jottei paljastuisi, ettei hänellä ole sen alla mitään.
Hän avaa oven. Oven takana on Richard Gere. Hän myy suudelmia partiolaisten hyväksi.

Good night. Toivottakaa Dinkkunaiselle onnea deittirintamalla :)

perjantai 23. joulukuuta 2016

Dinkkunaisen joulu

Siinä se rötköttää, avonainen matkalaukku. Varvassandaalit ja UNO-kortit päällimmäisinä. Huomenna ajamme Helsinkiin yöllä ja joulupäivän aamuna lähtee lento Teneriffalle. Matkaseurueessa minä, tyttäret ja esikoisen kihlattu.Hartaasti odotettu reissu, erorahoilla maksettu. Ja laatua, neljän tähden hotelli all inclusive-palveluilla. Kylpytakit ja kaikki.

Viikon reissu vain, mutta reissu silti. Viikkoon tulee mahtumaan eläinpuisto Loro Parque, vesipuisto sekä Teiden tulivuori. Käppäilyä kujilla, varpaiden kaivautumista hiekkaan. Suolaista vettä ja vähän tyrskyjä.

Mua niin nauratti, kun mahduin bikinien yläosiin vaivatta. Ja huom, tyttärien. Alaosiin mahtuminen teettää vielä vähän työtä ja tuo keskivartalokin. Mutta pakkasin mukaan eri yläosat joka viikonpäivälle. Hahahahaa :)

Hieman huvitti, kun kysyin esikoiselta, millä kengillä aikoo taaplailla. Lenkkareilla. Okei, pakkaan sit mukaan yhdet ylimääräiset läpsyttimet, sillä aivan varmaan hän ei jaksa lenkkareita sitoa ja on kohta lainaamassa minulta kenkiä. Kuopus ei ole vielä edes aloittanut pakkaamista. Sen verran ollaan jo reissattu, että osaan varautua. Et siten pakannut pitkähihaista, vaikka sanoin? Mitenniin kaikki alushousut ovat jo likaisia? Monetko pakkasit? Ai, kolmet???

Joulua en siis vietä. Tytöt menevät isänsä luo, joka on valmistellut heille joulun. Kuusenkin kuulema laittanut. Minutkin on kutsuttu mukaan, mutta en mene, sillä en vaan voi. Tähän täytyy vaan oppia, että emme ole enää perhe. Minä säästän itseäni skippaamalla koko joulun. Eikä siinä ole mitään pahaa.

Olen minä vähän koristeita laitellut. Mutta toisaalta niin hienoa, ettei tarvitse miettiä. Ei ole mitään jännitteitä, lähinnähän ne johtuivat minusta itsestäni aiemminkin. Tein hirveän numeron siitä, etten saanut lahjaa. Ostin itse, mutta vaikka se huumorin piikkiin menikin, ei se ollut kivaa. Toisaalta, kuinka moni nainen saa jouluna paketteja Johnny Deppiltä, Richard Gereltä tai Harrison Fordilta?( No, olen saanut lahjan ainakin seitsemänä jouluna joten ei tämä ihan jokajouluinen tilanne ollut )

Koululaisten joulukirkko oli leppoisa, ehkäpä joskus menen myös toisenlaiseen joulukirkkoon. Sellaiseen, jossa on sellainen pappi, joka saarnaa itsensä minun sydämeeni. Lausuun " Isä meidän"-rukouksen sellaisella tempolla ja hartaudella, johon on helppo yhtyä.

Huomenna vielä kauppaan, mutta ehdottomasti ennen joulurauhan julistusta. Aamusta telkkari päälle ja joulupukin kuumalinja. Onkohan jossain myös dinkkunaisten kuumalinja?  Ajatelkaa, että olen soitellut jopa joululauluja pianolla ? En minä ihan hukassa ole.

lauantai 12. marraskuuta 2016

Dinkkunaisen elämää. Uusi alku?

On niin outo olo. Tuntuu kuin olisi viimeiset kaksikymmentä vuotta elämästä pyyhkäisty pois. Samassa tilanteessa kuin silloin, edellisen suhteen päättyessä. Muutin Helsinkiin, hommasin asunnon ja työpaikan.

Tähän väliin mahtuivat raskaudet ja lasten kasvu. Vauva-aika, pikkulapsivuodet ja koululaisten kasvu nuoriksi. Nyt on kotona enää kuopus ja hänkin täyttää ensi viikolla 17 vuotta. Tosin suurimman osan ajasta hänkin asustelee Jyväskylässä, joten olen pääosin yksin.

Ostettiin aikoinaan talo, remontoitiin se ja laajennettiin omaksi kodiksi. Laitoin pihaa tunteella, rakastin kasvihuonetta ja pionipenkkejä. Sitten jouduin tempaisemaan itseni sieltä irti ja muuttamaan pois, asuntoon, joka on samassa pihapiirissä kuin se, johon aikoinaan muutimme Muuramesta.

Jälleen joudun aloittamaan alusta. Ihmiset kyselevät, joko olen harkinnut oman asunnon ostamista, onhan vuokra tosi korkea. No en ole. Olin jo totuttautunut ajatukseen, että vajaan kymmenen vuoden päästä olisimme olleet velattoman omakotitalon omistajia. En helvetti haluaisi aloittaa tuota kitkutusta uudelleen, ei kai tässä iässä enää tarvitsisi? Sitäpaitsi rivitalot ovat tälläkin seudulla suhteellisen korkeassa kurssissa.

Mutta tässä sitä ollaan. Kuten silloin reilut 20 vuotta sitten, itsellisenä ja ilman suurempia velvoitteita. Henkisesti tunnen oloni todella epäkypsäksi ja epäonnistuneeksi. En voi kuvitellakaan, että tähän asuntoon tulisi joku vieras. Tuntuisi todella kummalliselta. Tuskin osaisin edes keskustella tai seurustella kenenkään kanssa, käyttäytyisin kuten aikoinani kun sellaista harrastin ja sehän ei sovi vajaalle viiskymppiselle ( huom. vajaalle :) Eivätkös tämänikäiset tapaa bingossa tai päivätansseissa? Seurakunnan retkillä?

Puhuttiin kuopuksen kanssa asiasta, tuttava erosi ja muutti yhteen miehen kanssa, jolla oli samanikäinen poika kuin tuttavalla tytär. Kuopus kavahti ja sanoi,että mä en sitten ainakaan muuta mihinkään, jossa asuu 17-vuotias poika, eihän silloin voisi mennä edes vessaan rauhassa.
Sanoin, että todellakaan ei ole pelkoa. En usko, että minusta enää olisi moiseen.

Tämä on niin outoa, elän takaumissa. Mulla on yhtäkkiä ihan hirveästi aikaa, varailen illaksi jumppia ja sitten kuitenkin perun. Samalla tavoin kuin nuorena sinkkuna, ravasin jumpissa ja iltakävelyillä. En oikein jaksa keskittyä lukemaan, pianoakaan ei huvita soittaa vaikka nyt sitä saisi takoa ilman että kukaan valittaa. ( naapurit ehkä). Hassua, kun 20 vuotta elää muille ja muiden tarpeille, on nyt ihan tyhjän päällä kun ei olekaan ketään, josta huolehtia. Tyttäret palauttavat pikaisesti maan pinnalle, jos yrittää.

Yritän tässä ravistautua irti muiden näkemyksistä ja miettiä itse, millaisia ratkaisuja teen loppuelämäni suhteen. Otanko pankista lainaa , jos saan, ja ostan osakkeen? Kyttäänkö kenties edullisempaa vuokra-asuntoa, rivitalo sen toistaiseksi olla pitää, ja kolmio. Onhan tämä toisaalta ihan pirun helppoa tämä vuokralla asuminen.

Liitynkö nettideittisivustoille muiden elämänkoululaisten joukkoon?

No, onhan mulla suunnitelmia loppuelämän varalle. Kuten:

-kirjoittaa menestysromaani, tv-sarjan käsikirjoitus tai parisuhdeopas miehille.
-matkustaa maapallon ympäri, uida kaikissa valtamerissä, työskennellä ulkomailla
-asua ulkomailla, kenties Francesca Mayesin tavoin, Toscanassa? Tai Kreikassa?

Nyt tällä hetkellä elän välietappien mukaan, reissusta reissuun. Lokakuussa oli Berliini, nyt joulukuussa Teneriffa. Kesällä ehkä Italia, ehkä Lontoo. Ehkä molemmat. Matkaseuraa onneksi löytyy omista tyttäristä, kun kyllästyvät, reissaan yksin.

Joo, enkä lähde viiskymppisten kiertoajelulle Viipuriin. Otan rinkan selkään ja annan kiskojen viedä.



  


torstai 27. lokakuuta 2016

Dinkkunaisen elämää, osa 3. Seesteinen elämä on utopiaa.

Sisäinen rauha.
Se on asia, jota ihmisissä ihailen ja kadehdin. Olla sinut itsensä ja ulkomaailman kanssa.
Olen saattanut kirjoitella tästä asiasta aiemminkin, sillä sisäinen rauha on ollut tavoitteenani jo vuosien ajan.
Olette varmaan tavanneet joskus ihmisiä, joista sellainen säteilee ympäristöön? Varmuus, olemuksen rentous ja rauhallinen hengitys. Joku voisi puhua aurasta. Näiden ihmisten kanssa on helppo olla, he kutsuvat luokseen ja heistä aistii sellaisen voimaannuttavan tunteen.

Olen joskus kohdannut tälläisiä pariskuntiakin. Että se rauha vaan näkyy ja säteilee sitä ympärilleenkin.

Luin joskus nuorena Kathryn Hulmen " Nunnan tarinan" ja katsoin sen leffankin , jossa Audrey Hepburn esitti pääosaa. Itse asiassa olen lukenut kirjan useasti ja katsonut elokuvankin moneen kertaan. Halusin nunnaksi. Mieluiten Audreyn näköiseksi. Vaikka kyseisen nunnan elämä oli sisäisesti kaaottista, välillä, ulospäin välittyi tyyneys, rauhallisuus.

Ruuhkavuosien ( niitten , kun oli leikki-ikäisiä lapsia ja remontti kesken) keskellä mietin joskus muutaman päivän retriittiä. Olisin mennyt Heinäveden luostariin hengittelemään. Jotenkin sitä sitten menin eteenpäin, tosin koskaan en epäillyt etteikö oikea paikkani olisi ollut lasteni lähellä. Jos sisäinen rauha olikin hukassa ja pää täynnä perkeleitä, lapset palauttivat sen omalla rakkaudellaan.

Sitten jos. Olen tässä useamman vuoden ajan elänyt välitavoitteesta toiseen ja miettinyt että sitten kun ja silloin varmaan ja niin pois päin ,sitten on aikaa ja kaikki hyvin.

En nyt toista itseäni pitkään, parisuhteen kulta-ajan
  piti alkaman viime kesänä kun 20 vuotta tuli mittariin.
Vitut. Puoliso toisteli aina mantraa, että kyllä myö keretään. Meillä on aikaa hautaan saakka. Meillä se ei sitten ehtinyt edes alkaa.

Eronneet tuttavat sanoivat, että jossain vaiheessa mies oikeasti alkaa katua ja laitella ex-puolisolle ihailevia viestejä ja haluaa korjata virheensä. Näin muilla.Tässä alan tajuta senkin, että ei kai kannata ootella. Vaikka olishan sellainen puolittainen vastaantulo ollut ihan mellevää, hei kuule mä oon tässä aatellu, että ehkä ihan kaikki ei ollutkaan sun syytäs....

On muuten paljon muitakin asioita, jotka meillä oli eri tavoin kuin muissa parisuhteissa.

Mutta siitä seesteisyydestä. Sisäisestä rauhasta. Voisi ajatella, että niin makaa kuin petaa. Nöyrempänä ja hiljaisempana , vaatimattomampana voisitko elää kenties tyytyväisemmin?
Argh, en.
Joku duudsonismi kai muakin vaivaa, kun en elämässäni kovin helpolla pääse. Tosin tälläiset vesivahingot ja muovitetussa keittiössä elämiset ja kaikki muut shaisset, niihin mun sisäisellä rauhattomuudella tai muullakaan
luonteenomaisuudella ei ole mitään osaa eikä arpaa. Ne ovat vain kohtalon ivaa.

Pyrin seesteiseen, turvalliseen ja tasapainoiseen elämään. Sen kaikilla osa-alueilla. Olen kuitenkin jo sen ikäinen että pysyviä luonteenpiirteitä tuskin enää pystyy jalostamaan.

Elikkä jos tapaatte minut, ja minusta huokuu sellainen pyhimysmäinen rauhallisuus ja olemukseni on tyyni, harmoninen ja lempeä, oikea olettamus lienee se, että lääkitys on vihdoinkin kohillaan. Tai mulle on tehty lobotomia.

    

torstai 6. lokakuuta 2016

Dinkkunaisen elämää osa 2. Arki alkaa rullata

Tai mikä arki, kun olen sairaslomalla. Mutta hienot kelit ovat olleet toipua leikkauksesta, ja sieniä on piisannut.

Reilut kolme kuukautta The Siipan päätöksestä ja omassa asunnossa asuttu puolitoista kuukautta. Helppoahan tämä on kuin mikä, ei tarvitse lämmittää, siivotakin pitää ihan vain koska on siihen tottunut. Pyykkiäkin niin vähän. Vaikka lakanat eivät pölisseet entisessäkään kodissa, nyt ne suorastaan pysyvät sileinä viikosta toiseen.Ruuanlaitto se vasta helppoa on, kun olen yksin, en sitä edes laita. Kun Emma on kotona, laitetaan jotain kevyttä. Jos ei olisi noita kissanpentuja, ei tarvitsisi oikeasti tehdä paljon mitään.

Mikähän siinä sitten oikein on? Tuskin kaikki selittyy sillä, että neliöt puolittuivat, ei ole pihaa eikä puolisoa? Tai, selittyyhän se.Vaikka puoliso ei omien sanojensa mukaan koskaan sotkenut ( oli aina töissä ), ei tuottanut pyykkiä ja ei vaatinut gourmet-aterioita.

No jaa. Tuli työpaitaa, sukkia, kalsareita päivittäin. Onneksi hän kuului siihen joukkoon, joka niitä vaihtoi. Lavuaari piti yleensä pestä käytön jälkeen ja komentaa laittamaan työkalut jne paikoilleen. ( Joo, nalkutin. Kauhea bitch. )Ruuaksikin kelpasi tavallinen perusruoka, liha ja peruna. Ruisleipä. Vaatimaton mies.

Saa nähdä, milloin iskee ikävä puutarhaan, olihan meillä komea, miehen rakentama kasvihuone, jota oikeasti rakastin. Kukkapenkit olin laittanut huolella ja tavernakin oli mukava, silloin kun siellä mahtui istuskelemaan. Mutta ajattelen, että onhan mulla tuossa pieni takapiha, jos silta tuntuu. Ruukkupuutarha on helppo laittaa.

Eilen olisi ollut 20v hääpäivä. En ajautunut sitä miettimään, nykyään pystyn sulkemaan tietyt asiat mielestäni. Kolme kuukautta olen niitä murehtinut, jättänyt hyvästejä kodilleni ja avioliitolleni. Nyt tuntuu, etten edes tuntenut puolisoani .En ole nähnyt häntä viikkokausiin.

Onneksi on ystävät. Olen hakenut ja saanut apua ja tukea. Nekin ystävät, joihin en ole säännöllisesti pitänyt yhteyttä, ovat soitelleet. Suku on aina tukena. Siis omani.

Tuntuu niin oudolle, välillä. Kuin 20 vuotta olisi pyyhkiytynyt pois. Kuin olisin taas se nuori Hannele, joka muutti Helsinkiin ja alkoi uuden elämän. Ihan sama fiilis, kun laittoi tästä vuokra-asunnosta kotia. Ja kuitenkin olen elänyt avioliitossa ja olemme olleet perhe. Nyt tytöt ovat aikuisia, ainakin melkein, ja puolison kanssa ei ole enää mitään. Hädintuskin puhevälejä.

Mutta nyt on tavallaan mahdollisuus asettaa itsensä etusijalle, omat tavoitteet ja haaveet. Toki tytöt kulkevat edelleen edellä, mutta esikoisella on jo oma, hieno elämänsä ja kuopuskin hiihtää perässä. Menee vuosi, kaksi, niin hänelläkin on omat kuvionsa. Olenkin sanonut, etten aio mummoutua täällä kahden kissan kanssa, vaan aion antaa unelmille tilaa.

Esimerkiksi: sovin Tinderissä treffit Richard Geren kanssa Manhattanille.
Menen Tansaniaan ( tai Keniaan ) kehitysyhteistyöhön. Thaimaakin käy.
Otan vuorotteluvapaata voitettuani Eurojackpotissa parikymmentä miljoonaa, teen maailmanympärysmatkan ja kirjoitan bestsellerin.
Ostan talon Kreikasta.

Ja jos noi nyt löi jotenkin yli, niin matalalla profiililla rehellisesti tuo kansainvälinen urakokeilu ei ole mahdotonta.  Eikä kirjoittaminenkaan. Eikä Kreikkaan muuttaminen, katottiin Emman kanssa erilaisia taloja Rodoksella. Sitäpaitsi hän lupasi ostaa sen mulle, kunhan saa rahaa.

Ja jos Gere on liian vanha, onhan aina nuorempia tilalle.  Eikös Madonnallakin ollut joku Toy-Boy?
Sen vakavampaan en todellakaan aio koskaan ryhtyä, ellei sitten kyseessä ole joku tosi tosi tosi ylimaallinen tyyppi. Sen vois ehkä ottaa reissuun mukaan.

lauantai 24. syyskuuta 2016

Dinkkunaisen elämää, osa 1. Kuolemanpelko

Sinkku-sana ei istu minuun, ei mitenkään. Sinkkuhan johtuu sanasta single, mutta en koe oloani sellaiseksi. Dinkku viittaa taas sanaan divorced, ja se istuu tähän paremmin.

Minulla on kuitenkin takanani kaksikymmentä vuotta avioelämää, kaksi tytärtä ja kissojakin kolme. Tosin vanhin heistä jäi Kotimäkeen, sillä kissat kiintyvät paikkoihin. Kaksi nuorinta pentua, jotka otimme kesän alussa, muuttivat meille ja roikkuvat lahkeissani koko ajan.

En siis todellakaan ole sinkku.
Mutta otsikkoon palatakseni-
Vajaan vuoden kesti prosessi, joka päättyi rintojen pienennysleikkaukseen. Uskomatonta, miten se pelotti. Ei olisi pelottanut, jos olisin ollut naimisissa ( teknisesti ottaen olen edelleen naimisissa, odotan että the Siippa hakee lopullisen eron harkinta-ajan jälkeen ). Mutta ihan itkua väänsin, kun mietin, että entä jos en herää nukutuksesta?

Kohtasin pelkoni ja kirjasin ylös toimenpiteet, jotka tulisi tehdä, jos en heräisikään. Varmistin ystävältä ja siskolta, että hoitavat tyttöjen tukemisen ja hautajaisjärjestelyt. Kirjasin ylös "viimeisen tahtoni". Ketä hautajaisiin saa tulla ja ketä ei. Kovin yksityiskohtaisesti en jaksanut asioita miettiä, pääpiirteittäin vain.

Kukaan ei minulle nauranut, vaan lupasivat huolehtia asioista. Sellaisia nuo rakkaat ystävät ja sisko ovat.

Leikkauspöydällä, kun kirurgia odoteltiin, sanoin hoitajille, että by the way, repun sivutaskussa on sitten paperilla asioita, jos sattuu niin, etten herääkään. Hekään eivät naureskelleet, vaan sanoivat että ok.

Jännä, etten tuollaisia olisi miettinyt, jos olisi ollut mies tukena. Ja varsin tiedän, ettei tukea olisi sen kummemmin tullut, tuskin olisi sairaalaan tullut vaikka ei oltaisi erottukaan. Mutta joku henkinen juttu siinä oli kuitenkin. Olisin ollut yksin, mutta nyt olin enemmin yksin.

Sairaalat ovat yksinäisiä paikkoja. Olen viimeeksi ollut potilaana, kun synnytin Emmaa. Mutta muistan niin vahvasti, kun pienenä sairastin aivokalvontulehduksen ( joo joo, ei se selitä mitään) ja makasin yksin huoneessa ja miten kova ikävä minulla oli äitiä. Yövuorossa oleva hoitaja toi minulle jostain nallen ja lauloi unilaulua minulle.

Mutta ne yövalot, hiljainen hurina.

Tällä kertaa oli bonuksena vielä verhon takana olevan potilaan spontaanit rukoukset. Tosin siinä ei ole mitään naurettavaa, hän oli rintasyöpäpotilas.

Heräsin ja olin onnellinen siitä. Valvoin kuitenkin yön, torkahdellen välillä. Ja miten iso ikävä sairaalassa voi syntyäkään. Mietin, että jos minulla olisi ollut puoliso, joka rakastaisi, hän olisi varmaan istunut vieressäni ja pitänyt kädestä.

Eikö niin tapahdu, ainakin elokuvissa? Vai olisinko minä sanonut, että no ei sun nyt todellakaan tartte tulla kattomaan, kyllä mä pärjään? Onhan mut opetettu pärjäämään ja meidän kulttuuriinkin kuuluu että pärjätään eikä herkistellä. Joo ja kyllä mä voin tehdä ruuat kun pääsen kotiin ja lämmittääkin, jos sä vaan  viittisit kantaa ne puut valmiiks, kun mä en saa nostaa mitään. Joo ja älä pelkää, en mä tee nyt tästä toipumisesta mitään numeroo, et silleen. No kai mä ne puut voin kantaa.


   


perjantai 23. syyskuuta 2016

Huumorikin on defenssi

Kolme kuukautta siitä, kun mies ilmoitti erosta. Oli varattu 20-vuotis häämatka Berliiniin, puolison ehdotuksesta ja mielenkiinnosta . Oli vietetty esikoisen ylppärit, kunnostettu kasvihuone, maalattu keittiön seinät vaahtokarkin väriseksi. Sitten juhannusaattona riita paisui niin suureksi ja dramaattiseksi, että mies lähti.

Toki edeltäviin  vuosikymmeniin on mahtunut niin hyviä kuin huonojakin aikoja. Asiat ovat kuitenkin edenneet niin, että puoliso lunasti kartanomme tiluksineen ja minä asun nyt vuokralla. Sen verran velkaa oli, etten tässä kovin rikas ole.

Mutta. Kolmen kuukauden " tää ei oo totta, tää ei oikeesti voi tapahtua"-vaiheen jälkeen alan ehkä hieman oivaltaa, että ero on tulossa. Lukuisista keskustelunavauksista ja äärimmäisen rankasta vittuilustani huolimatta the Siippa ei ole suostunut puhumaan asiasta. Eli ole siirtynyt seuraavaan vaiheeseen, " okei, tää tapahtuu, en voi asialle enää mitään"-vaiheeseen. Miten tästä eteenpäin?

Viimeiset kolme kuukautta ovat olleet ristiriitaisia. Hyvinkin. Ehkä näistä asioita ripottelen tässä juttujeni lomassa, todennäköisesti. Minulle on kuitenkin tässä eroprosessin aikana tapahtunut myös yksi aivan mahtava asia, joka on nostanut itsetuntoni hetkellisesti todella korkeisiin sfääreihin.

Okei, se ei ollut" Haluatko miljonääriksi -kisa". Yli 3000 hakijaa sinne oli, ja monivaiheisen valintaprosessin jälkeen olin kisaamassa. Mutta en selvinnyt alkukarsinnoista. Kokemus oli hieno, ja niinhän se menee. Aina ei voi voittaa.

Pääsin nimittäin rintojen pienennysleikkaukseen. Toisesta lähti 630g, toisesta 430g. Jestas, miten tyttömäinen olo. Ehkä juoksen vielä kerran maratoonin, jos saan tuon vaivaisenluun korjattua.
Mutta vuosia haitannut vaiva on nyt korjattu, näytän hyvältä ja tunnen oloni hyväksi. Maltan tuskin odottaa, että pääsen juoksemaan ilman tuplavuorausta ja pomppivia hinkkejä.

Elämäntilanteeni on kuitenkin sellainen, että esikoinen asuu omillaan ja kuopuskin suurimman osan ajasta Jyväskylässä. Tästä päästäänkin tuohon otsikkoon, nimittäin siihen, kuinka käsitellä tämänikäisen, eronneen naisen problematiikkaa huumorin avulla.

Tästä tulee juttusarja, ja otan ensimmäiseksi aiheeksi kodinkoneet. The Siippa nimittäin sai pitää paukuttavan pesukoneen ja teipatun imurin. Minä menin paikalliseen liikkeeseen ja ilmoitin ovella, että moikka, tarviin pesukoneen, imurin , kahvinkeittimen ja pikkuisen radion.

Pesukone asennettiin, ja falskasi vettä ensimmäisen käytön jälkeen. Korjaaja kävi, ja halusi että oikein näytän, kuinka olen koneen käynnistänyt ( eronneet keski-ikäiset naiset saattavat olla pikkuisen tyhmiä ). Joo, ihan oikein oot käynnistänyt. No, vettä tihkui. Säädettiin ja homman piti toimia.

Ei sit toiminut. Seuraavana päivänä sama juttu ja korjaaja jo vitsailikin, että naapurit varmaan luulee että meillä on suhde.

Just tää asenne. Eronneet varmaan tunnistaa. Meinasin vetää sitä äijää turpaan. Vaihtoi kuitenkin jonkin kiristimen tms ja kone on toiminut eikä falskaa.Mutta piti perustella tämä myös sinne liikkeeseen, kun eivät meinanneet uskoa.

Siis pesukone vuotaa vettä näkyvästi, mutta mun piti näyttää että osaan käyttää sitä ja sit vielä selvittää erikseen, että kyllä se näin oli.

Sitten ne muut kodinkoneet. Piti olla hyvä imuri. Tuntuu kyllä lelulta entiseen verrattuna. Kahvinkeitin on tosi perseestä, siellä on vesisäiliössä se kohta, josta näkee, paljonko vettä ja paljonko pitää laittaa puruja. Meni vittu viikko ennen kuin keksin sen.Ja pitää nousta tuolille, että näkee sen mittarajan.

Ja radio on ihan lelu. Ei löydy muita kanavia kuin Nova. Olisin halunnut kuunnella Helmiä.


perjantai 4. maaliskuuta 2016

Jumalauta!

Tässä hiihtolomaviikon viimeisenä iltana päätin tykittää hieman ajatuksiani. Ihan sama lukeeko niitä kukaan. Pakko purkautua.

"Havaintoja parisuhteesta" on blogi, joka on saanut seuraajia ja jopa poikinut kirjankin. Hienoa, olen lukenut joitain juttuja ja tykännytkin. Ei siinä mitään.

Itse olen ajatellut, että pitäisi varmaan perustaa uusi blogi, tällä kertaa anonyyminä, jotta voisi kirjoittaa ihan rehellisesti, kaunistelematta ja suoraan ajatuksiaan. Kaikesta. Jopa parisuhteesta, perheestä ja työelämästä.

No perkele avioero ja potkuthan siitä seuraisi, ja välit menisivät sukulaisiin ja ystäviin. Ei taida kannattaa.Varsinkaan jälkikasvuun liittyviä asioita ei saa julkisesti repostella, vaikka kuinka hyvä kirjoittaja olisikin.

Mutta voinhan vähän raottaa? Melkein kaksikymmentä vuotta avioliittoa takana eikä mies vieläkään osaa sanoa mitään kaunista? Siis minulle? Aikoinaan sanoi, että olet kaunis kuin vasta leivottu rusinapulla, mutta huomasin, että oli käyttänyt samaa fraasia työkaverinsa facebook-kuvaan. Joten eipä sillä enää merkitystä, onneksi työkaveri oli kaunis nuori nainen eikä parrakas vanhus. Vaikka vituttihan se silti.

Emme ole enää puolison kanssa Facebook-kavereita, joten en tiedä, kuinka kauniisti hän muita rekkamiehiä ihailee.Tai naisia.

Lapset ovat kasvaneet ja oman tiensä edessä. Kaikkeni teen jotta turhat mutkat suoristuisivat. Toisaalta omat mutkansa tekevät ja niinhän sen kuuluu mennä. Olen ylpeä molemmista tyttäristäni, hienosti ovat elämänsä kolhuista selvinneet ja edelleen koen, että välimme ovat hyvät. Ja se onkin se tärkein juttu! Rakkaus ei saa koskaan olla ehdollista.

Minua on viime päivina ( joo, en lataa tähän tekstiin kaikkea ) raivostuttanut mm. se, että minä joudun aina tyhjentämään biojäteastian.  Vaihtamaan lakanat ja imuroimaan. Käymään kaupassa ja laittamaan ruokaa. Minkä hiton takia kaupassa soivat ne "vain elämää" -versiot, joissa joku nasaalinainen nyyhkii että " lähtisitkö kanssani keskipenkille? "

Mutta niin makaa kuin petaa? Mitä mieltä oikesti olette? Onko niin, että kun on kaksikymmentä vuotta sitten päättänyt jotain, se päätös pitää yhä? Mitähän hittoa silloin tuli luvattua?

Ehkä kyseessä on keski-iän kriisi. Täytän toukokuussa 48-vuotta ja olen oppilaittenikin mittapuun mukaan aika vanha. Olen silti ihan älytön idealisti ja kuvittelen, että saisin vuosikaudet mättäneet epäkohdat toiminaan. Olen naiivi ja jonkin verran typeräkin. Mikä saa minut roikkumaan nykyisyydessä, kun siitä irroittautumalla voisin päätyä vaikka Richard Geren *syleilyyn?

*Richard Gere on kuvitteellinen hahmo. Vastaa todellisuudessa ketä tahansa älykästä, kiinteää ja komeaa nuorukaista.  

Ja vaikka allekirjoittanut onkin jo keski-ikäinen rupsahtanut möykky, kieltäytyy hän tästälähin kuuntelemasta vielä keski-ikäisemmän ja rupsahtaneemman möykkypuolisonsa moitteita, ja jatkavansa omaa elämäänsä.

Vaikka olenkin innostunut marjastamisesta ja sienestämisestä, se ei tarkoita etä olisin täysin seniili.

Perkele.

tiistai 5. tammikuuta 2016

Joulu Puerto Ricossa

Julmetun kauan on kestänyt tämä tauko kirjoittamisessa. Nyt yleisön pyynnöstä kirjoittelen lomamatkastamme Puerto Ricoon, Gran Canarialle.

Hotellimme oli Tjäreborgin Sun Connect Servatur Puerto Azul ja meillä oli all inclusive. Huoneemme olivat niitä ei-remontoituja kaksioita rajoitetulla merinäköalalla, mutta rajoitus koski pientä tasannetta ja vesisäiliöitä. Terassit olivat isot , huoneistot vierekkäin , siistejä ja näköalakin tosiaan mainio.

Mainitsen heti alkuun pari mukavaa yksityiskohtaa: lentomme oli illalla perillä ja menomatka hotelliin kesti, sillä olimme melkein viimeisiä, jotka bussista poistuivat. Emme olleet syöneet koneessa, ja olimme nälkäisiä. Hotellin minimarket oli kiinni eikä ollut tietoa missä olisi seuraava market. Hotellilla oli kuitenkin tarjolla leipää, leikkeleitä, hedelmiä ja mehua/ teetä iltapalaksi. Samoin huoneiston jääkaappeihin oli varattu vesipullot.
Kuvassa näköala terassiltamme.

Hotelli sijäitsi lähestulkoon hemmetin korkealla. Sieltä lähtivät kuitenkin rappuset rannalle, rappusia oli 700. Niiden kipuaminen tuntui reisissä ja pakaroissa, mutta oli tervetullutta vastapainoa hotellin ruuille. Niitä nimittäin tuli nautittua.

Aamupala oli klo 8-.10.30. Oli lettuja, jugurtteja, munakkaita, makkaroita, erilaisia leipiä, sämpylöitä, muroja , leikkeleitä, hedelmiä...allasbaarin hanat aukesivat klo 10. Viinejä, mehuja, limppareita, olutta, valikoituja drinkkejä. Jos ehti tulla nälkä ennen lounasta, klo 13-15.30, snack-baari aukesi klo 12 ( -klo 17 ). Siellä oli tarjolla hampurilaisia, kolmioleipiä, paellaa ja hedelmiä. Illallisella oli kaksi kattausta, klo 18.45 ja klo 20. Myöhäisempi oli meille ehdottomasti parempi, tultiin päivän reissuilta ja oli ehtinyt tulla jo ehkä vähän , pikkuisen nälkäkin.

Kuvassa muutama yksityiskohta illalliselta.

Hotellissa oli pelihuone, iso allasalue ja aikuisille varattu allasalue, jossa oli ihana jacuzzi.
Allasalue oli hyvä lapsiperheille. Siellä oli kolme allasta, yksi lasten, yksi lämmitetty ja yksi ei-lämmitetty. Ne olivat mielestämme vähän liian pieniä piimään ja pallohippaan, joita olemme aikaisemmilla reissuilla altaissa harrastaneet. Lämmittämätön vesi tuntui kylmältä, mutta jacuzzin vesi oli sopivaa.

Puerto Ricosta on helppo retkeillä, ja kahteen viikkoon mahtuu tosiaan muutakin kuin löhöilyä. Kävimme bussilla Las Palmasissa, ( noin 1h40min, 7,55e /hlö), Puerto Moganin markkinoilla , vesipuisto Aqualandiassa ja kauppakeskus Atlanticossa. Sinne menimme vain pilvisen sään vuoksi, eikä tosiaan kannata mennä bussilla nro 1. Matka kesti saman verran kuin Las Palmasiin. Bussi nro 90 menee suoraan, muttei liikennöinyt viikonloppuna .

Meriretki olisi kiinnostanut minua, samoin tutustuminen saaren sisäosiin, mutta jäi sitten väliin. Tosin mikään ei olisi estänyt minua lähtemästä kiertoajelulle yksinään, sillä mukaan ei ollut tunkua. Meriretki olisi taas ollut aika kallis ja päätimme ihan taloudellisista syistä skipata sen. Sitäpaitsi olen melko varma että ei ole Punaisen meren voittanutta, joten snorklailen siellä sitten taas joskus...

Playa Amoderasin ranta oli meistä houkuttelevampi kuin Puerto Ricon. Merivesi oli siedettävää ja yhtenä päivänä, keltaisen lipun liehuessa, ihan makeita aaltojakin. Ranta syveni mielkestäni aika nopeasti, joten pienten lasten kanssa olisin kyllä ollut aika tarkkana.

Ylemmässä kuvassa maisemia kävelymatkan varrelta Playa Amoderasille ja alemmassa niitä mukavia aaltoja.

Minigolffia kokeilimme Europe-ostoskeskuksen läheisyydessä, tosi kiva ja helppo rata.

Las Palmasiin olisin voinut perehtyä hieman enemmin etukäteen. Lisäksi harmitti, kun emme paikan päällä löytäneet kaupungin karttaa mistään. Onneksi sitä osaa lukea tienviittoja ja on niin loistava suunnistustaito, että löysimme bussiasemalle takaisinkin. ( haha , siis the Siipalla )
Santa Anan katedraali Las Palmasissa. Minä ja the Siippa kävimme sisälläkin.

Kertakaikkiaan mukava lomareissu, jos olisin hieman urheilullisempi olisin käynyt ravaamassa niitä portaita ja siistejä rantabulevardeja ihan juostenkin. Pikkuisen jopa teki mieleni, mutta hillitsin itseni kuitenkin. Shoppailtuakin tuli hillitysti, kaikkea sellaista tarpeellista kuten hajuvettä, kengät, huiveja, korvikset ja tietty uusi gekko. Ja kolme jääkaappimagneettia!

Hintatasosta sen verran vielä, että ostokset olivat edullisia. All inclusive ainakin kyseisessä hotellissa aivan loistava. Jos Puerto Ricon keskustassa ostimme drinkit , maksoivat ne 9-25e viideltä. Toki riippui siitä, mitä tilattiin. Siksikin all inclusive tuli edullisemmaksi. Ruokailut olisivat nimittäin maksaneet rutkasti enemmin.

Iso tuoppi olutta maksoi n. 2,5e.

No siinä ne tärkeimmät :)
( Perheen sisäinen vitsi liittyy noihin skoudeihin tuolla takana. Että näkihän ne .)



Paluulennolla miehistö tarjosi vielä ilmaiset skumpat uuden vuoden kunniaksi. Volkkari käynnistyi Lentoparkissa ja kissakin oli hyvin hoidettuna ottamassa vastaan.