Dinkkunaisen elämää, osa 1. Kuolemanpelko

Sinkku-sana ei istu minuun, ei mitenkään. Sinkkuhan johtuu sanasta single, mutta en koe oloani sellaiseksi. Dinkku viittaa taas sanaan divorced, ja se istuu tähän paremmin.

Minulla on kuitenkin takanani kaksikymmentä vuotta avioelämää, kaksi tytärtä ja kissojakin kolme. Tosin vanhin heistä jäi Kotimäkeen, sillä kissat kiintyvät paikkoihin. Kaksi nuorinta pentua, jotka otimme kesän alussa, muuttivat meille ja roikkuvat lahkeissani koko ajan.

En siis todellakaan ole sinkku.
Mutta otsikkoon palatakseni-
Vajaan vuoden kesti prosessi, joka päättyi rintojen pienennysleikkaukseen. Uskomatonta, miten se pelotti. Ei olisi pelottanut, jos olisin ollut naimisissa ( teknisesti ottaen olen edelleen naimisissa, odotan että the Siippa hakee lopullisen eron harkinta-ajan jälkeen ). Mutta ihan itkua väänsin, kun mietin, että entä jos en herää nukutuksesta?

Kohtasin pelkoni ja kirjasin ylös toimenpiteet, jotka tulisi tehdä, jos en heräisikään. Varmistin ystävältä ja siskolta, että hoitavat tyttöjen tukemisen ja hautajaisjärjestelyt. Kirjasin ylös "viimeisen tahtoni". Ketä hautajaisiin saa tulla ja ketä ei. Kovin yksityiskohtaisesti en jaksanut asioita miettiä, pääpiirteittäin vain.

Kukaan ei minulle nauranut, vaan lupasivat huolehtia asioista. Sellaisia nuo rakkaat ystävät ja sisko ovat.

Leikkauspöydällä, kun kirurgia odoteltiin, sanoin hoitajille, että by the way, repun sivutaskussa on sitten paperilla asioita, jos sattuu niin, etten herääkään. Hekään eivät naureskelleet, vaan sanoivat että ok.

Jännä, etten tuollaisia olisi miettinyt, jos olisi ollut mies tukena. Ja varsin tiedän, ettei tukea olisi sen kummemmin tullut, tuskin olisi sairaalaan tullut vaikka ei oltaisi erottukaan. Mutta joku henkinen juttu siinä oli kuitenkin. Olisin ollut yksin, mutta nyt olin enemmin yksin.

Sairaalat ovat yksinäisiä paikkoja. Olen viimeeksi ollut potilaana, kun synnytin Emmaa. Mutta muistan niin vahvasti, kun pienenä sairastin aivokalvontulehduksen ( joo joo, ei se selitä mitään) ja makasin yksin huoneessa ja miten kova ikävä minulla oli äitiä. Yövuorossa oleva hoitaja toi minulle jostain nallen ja lauloi unilaulua minulle.

Mutta ne yövalot, hiljainen hurina.

Tällä kertaa oli bonuksena vielä verhon takana olevan potilaan spontaanit rukoukset. Tosin siinä ei ole mitään naurettavaa, hän oli rintasyöpäpotilas.

Heräsin ja olin onnellinen siitä. Valvoin kuitenkin yön, torkahdellen välillä. Ja miten iso ikävä sairaalassa voi syntyäkään. Mietin, että jos minulla olisi ollut puoliso, joka rakastaisi, hän olisi varmaan istunut vieressäni ja pitänyt kädestä.

Eikö niin tapahdu, ainakin elokuvissa? Vai olisinko minä sanonut, että no ei sun nyt todellakaan tartte tulla kattomaan, kyllä mä pärjään? Onhan mut opetettu pärjäämään ja meidän kulttuuriinkin kuuluu että pärjätään eikä herkistellä. Joo ja kyllä mä voin tehdä ruuat kun pääsen kotiin ja lämmittääkin, jos sä vaan  viittisit kantaa ne puut valmiiks, kun mä en saa nostaa mitään. Joo ja älä pelkää, en mä tee nyt tästä toipumisesta mitään numeroo, et silleen. No kai mä ne puut voin kantaa.