Jumalauta!

Tässä hiihtolomaviikon viimeisenä iltana päätin tykittää hieman ajatuksiani. Ihan sama lukeeko niitä kukaan. Pakko purkautua.

"Havaintoja parisuhteesta" on blogi, joka on saanut seuraajia ja jopa poikinut kirjankin. Hienoa, olen lukenut joitain juttuja ja tykännytkin. Ei siinä mitään.

Itse olen ajatellut, että pitäisi varmaan perustaa uusi blogi, tällä kertaa anonyyminä, jotta voisi kirjoittaa ihan rehellisesti, kaunistelematta ja suoraan ajatuksiaan. Kaikesta. Jopa parisuhteesta, perheestä ja työelämästä.

No perkele avioero ja potkuthan siitä seuraisi, ja välit menisivät sukulaisiin ja ystäviin. Ei taida kannattaa.Varsinkaan jälkikasvuun liittyviä asioita ei saa julkisesti repostella, vaikka kuinka hyvä kirjoittaja olisikin.

Mutta voinhan vähän raottaa? Melkein kaksikymmentä vuotta avioliittoa takana eikä mies vieläkään osaa sanoa mitään kaunista? Siis minulle? Aikoinaan sanoi, että olet kaunis kuin vasta leivottu rusinapulla, mutta huomasin, että oli käyttänyt samaa fraasia työkaverinsa facebook-kuvaan. Joten eipä sillä enää merkitystä, onneksi työkaveri oli kaunis nuori nainen eikä parrakas vanhus. Vaikka vituttihan se silti.

Emme ole enää puolison kanssa Facebook-kavereita, joten en tiedä, kuinka kauniisti hän muita rekkamiehiä ihailee.Tai naisia.

Lapset ovat kasvaneet ja oman tiensä edessä. Kaikkeni teen jotta turhat mutkat suoristuisivat. Toisaalta omat mutkansa tekevät ja niinhän sen kuuluu mennä. Olen ylpeä molemmista tyttäristäni, hienosti ovat elämänsä kolhuista selvinneet ja edelleen koen, että välimme ovat hyvät. Ja se onkin se tärkein juttu! Rakkaus ei saa koskaan olla ehdollista.

Minua on viime päivina ( joo, en lataa tähän tekstiin kaikkea ) raivostuttanut mm. se, että minä joudun aina tyhjentämään biojäteastian.  Vaihtamaan lakanat ja imuroimaan. Käymään kaupassa ja laittamaan ruokaa. Minkä hiton takia kaupassa soivat ne "vain elämää" -versiot, joissa joku nasaalinainen nyyhkii että " lähtisitkö kanssani keskipenkille? "

Mutta niin makaa kuin petaa? Mitä mieltä oikesti olette? Onko niin, että kun on kaksikymmentä vuotta sitten päättänyt jotain, se päätös pitää yhä? Mitähän hittoa silloin tuli luvattua?

Ehkä kyseessä on keski-iän kriisi. Täytän toukokuussa 48-vuotta ja olen oppilaittenikin mittapuun mukaan aika vanha. Olen silti ihan älytön idealisti ja kuvittelen, että saisin vuosikaudet mättäneet epäkohdat toiminaan. Olen naiivi ja jonkin verran typeräkin. Mikä saa minut roikkumaan nykyisyydessä, kun siitä irroittautumalla voisin päätyä vaikka Richard Geren *syleilyyn?

*Richard Gere on kuvitteellinen hahmo. Vastaa todellisuudessa ketä tahansa älykästä, kiinteää ja komeaa nuorukaista.  

Ja vaikka allekirjoittanut onkin jo keski-ikäinen rupsahtanut möykky, kieltäytyy hän tästälähin kuuntelemasta vielä keski-ikäisemmän ja rupsahtaneemman möykkypuolisonsa moitteita, ja jatkavansa omaa elämäänsä.

Vaikka olenkin innostunut marjastamisesta ja sienestämisestä, se ei tarkoita etä olisin täysin seniili.

Perkele.