Sisäinen rauha.
Se on asia, jota ihmisissä ihailen ja kadehdin. Olla sinut itsensä ja ulkomaailman kanssa.
Olen saattanut kirjoitella tästä asiasta aiemminkin, sillä sisäinen rauha on ollut tavoitteenani jo vuosien ajan.
Olette varmaan tavanneet joskus ihmisiä, joista sellainen säteilee ympäristöön? Varmuus, olemuksen rentous ja rauhallinen hengitys. Joku voisi puhua aurasta. Näiden ihmisten kanssa on helppo olla, he kutsuvat luokseen ja heistä aistii sellaisen voimaannuttavan tunteen.
Olen joskus kohdannut tälläisiä pariskuntiakin. Että se rauha vaan näkyy ja säteilee sitä ympärilleenkin.
Luin joskus nuorena Kathryn Hulmen " Nunnan tarinan" ja katsoin sen leffankin , jossa Audrey Hepburn esitti pääosaa. Itse asiassa olen lukenut kirjan useasti ja katsonut elokuvankin moneen kertaan. Halusin nunnaksi. Mieluiten Audreyn näköiseksi. Vaikka kyseisen nunnan elämä oli sisäisesti kaaottista, välillä, ulospäin välittyi tyyneys, rauhallisuus.
Ruuhkavuosien ( niitten , kun oli leikki-ikäisiä lapsia ja remontti kesken) keskellä mietin joskus muutaman päivän retriittiä. Olisin mennyt Heinäveden luostariin hengittelemään. Jotenkin sitä sitten menin eteenpäin, tosin koskaan en epäillyt etteikö oikea paikkani olisi ollut lasteni lähellä. Jos sisäinen rauha olikin hukassa ja pää täynnä perkeleitä, lapset palauttivat sen omalla rakkaudellaan.
Sitten jos. Olen tässä useamman vuoden ajan elänyt välitavoitteesta toiseen ja miettinyt että sitten kun ja silloin varmaan ja niin pois päin ,sitten on aikaa ja kaikki hyvin.
En nyt toista itseäni pitkään, parisuhteen kulta-ajan
piti alkaman viime kesänä kun 20 vuotta tuli mittariin.
Vitut. Puoliso toisteli aina mantraa, että kyllä myö keretään. Meillä on aikaa hautaan saakka. Meillä se ei sitten ehtinyt edes alkaa.
Eronneet tuttavat sanoivat, että jossain vaiheessa mies oikeasti alkaa katua ja laitella ex-puolisolle ihailevia viestejä ja haluaa korjata virheensä. Näin muilla.Tässä alan tajuta senkin, että ei kai kannata ootella. Vaikka olishan sellainen puolittainen vastaantulo ollut ihan mellevää, hei kuule mä oon tässä aatellu, että ehkä ihan kaikki ei ollutkaan sun syytäs....
On muuten paljon muitakin asioita, jotka meillä oli eri tavoin kuin muissa parisuhteissa.
Mutta siitä seesteisyydestä. Sisäisestä rauhasta. Voisi ajatella, että niin makaa kuin petaa. Nöyrempänä ja hiljaisempana , vaatimattomampana voisitko elää kenties tyytyväisemmin?
Argh, en.
Joku duudsonismi kai muakin vaivaa, kun en elämässäni kovin helpolla pääse. Tosin tälläiset vesivahingot ja muovitetussa keittiössä elämiset ja kaikki muut shaisset, niihin mun sisäisellä rauhattomuudella tai muullakaan
luonteenomaisuudella ei ole mitään osaa eikä arpaa. Ne ovat vain kohtalon ivaa.
Pyrin seesteiseen, turvalliseen ja tasapainoiseen elämään. Sen kaikilla osa-alueilla. Olen kuitenkin jo sen ikäinen että pysyviä luonteenpiirteitä tuskin enää pystyy jalostamaan.
Elikkä jos tapaatte minut, ja minusta huokuu sellainen pyhimysmäinen rauhallisuus ja olemukseni on tyyni, harmoninen ja lempeä, oikea olettamus lienee se, että lääkitys on vihdoinkin kohillaan. Tai mulle on tehty lobotomia.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti