Näillä mennään

Marraskuinen kostea harmaus. Pettymyksiä ( mätkyt) , kiirettä töissä , pettymyksiä ( lihominen), ajankäytön priorisoimisen vaikeutta ( riittämättömyyden tunnetta ), väsymystä...

Hohoijaa. Tasan vuosi sitten kirjoittelin blogiini keinoja selättää kaamos. Olin muistaakseni maininnut suklaan ja etelänmatkan. Hyviä keinoja, ei siinä mitään. Tänäkin vuonna kokeillaan, kun joulun jälkeen mennään Egyptin Hurghadaan peräti kahdeksi viikoksi. Siitä kyllä tulee juttua erikseen...

Mutta onhan tässä ollut taas eräänlainen viikko. Maanantaina tanssikuskauksia ja itsekin jumppaan. Einesruokaa. Tiistaina välipäivä, pyykkäystä ja ihan oikeaa suikalepossua. Keskiviikkona samaa possua ja pari tuntia jumppaa. Torstaina seminaaria ja jumppaa, perjantaina kuskin hommia, einestä ja orkesteria. Pyykkäystä ja siivousta, lakanoiden vaihtoa ja vihdoin kahdeksan jälkeen saunaan ja sitten kirjoittelemaan. Kaupassa kävin, kun huomenna ei pääse. Varasin makaronilaatikkotarpeet ja possunfilettä. Mahtavaa, kun ei tarvitse huomenna ajella kuin esikoinen riiaamaan ja kuopus kaverin synttäreille. Voi pian olla, että meille järjestyy ihan vahingossa hetki siipan kanssa, jolloin ei tarvitse suorittaa mitään.Kunhan suoriutuu...

Mokkula

Perheemme tietotekniikka- ynnä muuta vastaava päätti säästää aikaa ja rahaa vaihtamalla nettiyhteyden mokkulaan. Näin ollen vain yksi henkilö kerrallaan voi käyttää tietokonetta. Tämä selittääkin sen, miksi esimerkiksi blogini päivittäminen ei aina onnistu. En pääse koneelle.

Miten niin en muka pääse? Asenteestahan se on kiinni, herään vaan ajoissa niin varmaan kone on vapaa...eikä sillä kukaan yölläkään roiku. Kone on siis käytettävissä ainakin 17 tuntia vuorokaudessa, kyllä pitäisi ehtiä kirjoittaa vaikka romaani.

Minkä takia sitten usen käy niin, että viikonloppuisin, jolloin luovaa kirjoitusta saattaisi syntyä kevyemmin (kun on nauttinut tilkkasen tai pari), koneelle ei pääse? Näin se nimittäin menee:

Tuusailen lauantai aamupäivän, käyn asioilla, teen ruokaa, ja koko ajan siinä pörrätessä ajattelen, että ruuan jälkeen istahdan vähän surffailemaan ja nautin rauhassa jälkiruokalasillisen. Kun hommat on tehty, perhe ruokittu ja omaa aikaa .Teini luovuttaakin jo iltapäivällä mokkulan ja siirtyy sohvalle voicea katsomaan. Kirjaudun koneelle muistamatta sitä, että se on siipan puolella auki. Kirjaudun siis ulos ja siirryn siipan puolelle. Koneen tuumaillessa menen lastaamaan astianpesukoneen. Yritän klikata mozillaa. Internet ei aukea. Klikkailen viisi kertaa, soitan vähän pianoa. Nettiyhteys avautuu, mutta on törkeän hidas. Yhteys katkeaa, kone runksuttaa.
Täydennän lasini ja soittelen vähän pianoa. Vihdoin ja viimein raksutus loppuu, ilmeisesti meneillään oli jokin päivitys. Istun koneelle, päätän käväistä ensin facebookissa. Kirjaudun. Etusivu aukeaa samalla hetkellä, kun puoliso tulee pihahommista posket punaisina ja nenäkin vähän.
" hei, nyt taitaa olla jo mun vuoro! "

Luovaa tekstiä ei todellakaan synny tälläisessä tilanteessa. Niinpä siirryn suvereenisti soittelemaan pianoa.

Mukavaa museossa

Syyslomareissumme aloittajaisiksi ajoimme Helsinkiin serkkulaan. Matkaohjelmassa oli tarjolla leikin ja yhdessäolon lisäksi isommille neideille shoppailua Kampissa ja pienemmille käynti Kansallismuseossa, toiveiden mukaan. Luonnontieteellisessä museossa kävimme muutama vuosi sitten, Kansallismuseossa on käyty silloin, kun lapset olivat vielä TOOOSSI pieniä, joten uusintakierros oli tarpeen. Kukaan ei nimittäin muistanut edes nähneensä museota aiemmin.

Paras kerros oli ehdottomasti se ylin, johon oli tehty Suomen historian vaiheet " kokeilemalla"-näyttely. Sai tehdä palapelejä, pyörittää hallitsijoiden kuvat palikoista, arvailla sekä puu-että kangaslajeja, jauhaa jauhoja, kirnuta, rakentaa tiili- sekä hirsitaloa. Liukuhihnatyön kokeilu oli niin hauskaa, että neidit päättivät heittää haaveet akateemisesta urasta sikseen. Oli myös mukavaa leikkiä -50-luvun toimistossa ja naputella sellaiseen jännään juttuun . ( kirjoituskoneeseen siis. )

Pitkälti toista tuntia hurahti ylimmässä kerroksessa, ja siitä pienellä painostuksella laskeuduttiin alemmas. Kun neitejä kehoitettiin hieman hillitsemaan liikunnallista riemuaan portaikossa, ( ollaanhan sentään museossa ) tuli vastaukseksi toteamus " kai täällä saa silti hauskaa pitää? "

Museossa on hienosti vastattu ajan vaatimuksiin. Nykylapsikin huomasi ensimmäisenä näyttöpäätteen, jolla sai vaihtaa taustakuvia seinälle, kuvat vaihtelivat kalastuksesta kaskenpolttoon. Savupirtti oli tylsä, koska sinne ei saanut mennä sisälle.Maalaukset kirvoittivat mietteitä: " Tuo herra on aika väsyneen näköinen. " Niin, ehkäpä mallina oli on ollut väsyttävää? " No, tarkasti se väsymys on ainakin kuvattu..."
Meitä aikuisia nauratti ehkä liikaakin tyttärien eläytymiskyky, sillä he marssivat äärimmäisen juhlallisina sen salin läpi, jossa kuvattiin ristiretkiä ja taustalla soi harras kirkkomusiikki. Tosin piispa Henrikin puuveistoksen kohdalla he hiljenivät.
" Katso", kuiskasi Helsingin serkku.
" Se näyttää keskaria. "

Minä, muinaisjäänne?

Omasta murkkuiästä ( tyhmä sana, sori UMA ) on vierähtänyt aikaa vaivaiset 28 vuotta. Noin. Muistan kuitenkin aika hyvin yläasteaikani, mitä sitä touhuttiin ja missä. Ei ollut kännyköitä, ja omat vanhemmat, vaikkakin asettivatkin tiukat kotiintuloajat, olivat lienee OMAn nuoruutensa muisteloissa eivätkä voineet kuvitellakaan, mitä Linnoituksen vanhoissa vallihaudoissa tapahtui perjantai-iltaisin. Tai missä käytössä uimakopit olivat. Äitikin alkoi haistella hengitystä kohtalaisen myöhäisessä vaiheessa.
Meidän varhaisnuorisolla ei ole cityä, mitä kiertää, ainakaan vielä. Kotona vietetään aikaa, ja kavereita kyläilee mukavasti. Kun minä aikoinani istuin Mooken, Mikan ja Samin kanssa Huhtiniemen rannassa Juicea tai Brucea kuunnellen ( ja tupakkaa poltellen ), meidän nuoriso istuu meillä. Tosin ehkä liian aikaista iloita, ikää tässä on kuitenkin muisteloiden välissä vajaa parisen vuotta...( minä muistelen siis 15-vuotiaan elämää, ja meillä eletään 13-vuotiaan elämää).
Poikakaverikulttuuri on ihan erilaista nykyään. Niitä alkaa olla jo viitosluokalla. Ja seiskaluokalla pitäisi päästä yökylään. Nyt se antiikkinen ajattelu astuu esiin.
" äiti hei, mitä eroa siinä on, onko meillä tyttö vai poika yökylässä? "
" siis miks te ette voi antaa mun mennä sinne yöks? "
" Mitä te oikein pelkäättte? "

Tässä vaiheessa sanon jämäkästi, että en minä mitään pelkää, mutta meistä se ei nyt ole mitenkään soveliasta ja kyllä sitä ehtii myöhemminkin".
Tytäs oli hetken hiljaa ja oli sitten aika itsetyytyväisen näköinen ja sanoi että joo, kyllä mä NYT tajuun mitä te pelkäätte".
Ja lähti hymyillen toiseen huoneeseen.
Tämähän rauhoitti äitiä kummasti.

Periaatteesta en...

käytä autoa merkkiliikkeessä huollossa.

Kunnioitettava periaate, ja säästää rahaa. Nuo ihanat, normaalit 90-luvun autot olikin kätevää huoltaa tuolla alapihan "pyräkorjaamossa", mutta nyt onkin haastetta, kun minulla on käytössäni Audi vm 2000. Hienostuneesti muotoiltu herkku ilmastoinnilla ja sähköikkunoilla ynnämuilla sähköisillä asioilla, joihin ei tavallinen meisseli ( ei edes minun Mieheni sellainen ) pysty.

Taustaa. Kolmisen kuukautta omistajuuden siirryttyä meidän perheelle, alkoi airbagin-valo palaa. Mieheni " tutustui asiaan", sillä kannattaa tutustua asioihin ennenkuin lähtee vaihdattamaan ilmatyynyjä, se maksaisi ainakin tonnin. ( Siihen ei todellakaan ole varaa). Selvisikin, että yksi pieni osa oli vioittunut. Sen sai netin kautta hankittua edullisesti, aikaakaan ei mennyt kuin reilu kuukausi. Osa tuli vaihdettua, ja airbagin valo saatiin paikallisessa huoltamossa sammumaan.
Paska juttu olikin se, että tässä räpellyksessä pari muuta valoa alkoi palaa, ja auto huutaa aina käynnistäessä ikävästi. Huoltokirjan mukaan pitäisi suurinpiirtein hinauttaa auto merkkihuoltoon. Huoltamopojatkin sanoivat, ettei heillä ole koodeja valojen sammuttamiseen, mutta voin ajella huolettomasti, vikaa ei ole. Merkkiliikkeessä saavat sitten valotkin, ja äänen, sammumaan.

No, siis naisen logiikkaa tähän väliin. Autossa on siis erilaisia varoitusvaloja, jotka vilkkuvat aiheetta? Ne täytyy siis vain sammuttaa, ja jos se ei onnistu, niin antaa niiden sitten vilkkua? Ja viisain on se, joka saa ne sammumaan ilman merkkiliikkeen kallista tietokonetta.

Valitin nimittäin asiasta pyräkorjaajalle. Tämä totesi, että älähän hättäile, löysin netitstä sellaisen laitteen, jolla voi nollata ja lukea itse noita juttuja ja velimies hommaa sen kun korjaaja itse ei hallitse lontoota. Tässä meni kotvasen aikaa, ja laitehan tuli. Se ei ihan vielä ole toiminut kuten sen pitäisi, sillä valot vilkkuvat ja piipittävät, mutta annas olla. Työkaveri tänään sanoi, että on tosi tosi kallista käyttää autoa merkkihuollossa. Viissataa ainakin tai jotain. Hitsit, antaa siis pyräkorjaajan yrittää vielä parisen viikkoa. Sen jälkeen olisin taas tulossa tyttöjen reissu Helsinkiin, eikä silloin saa prkl vilkkua yksikään ylimääräinen valo.
Tai meikäläinen korjaa vian lekalla.

Sukuvika

Elämme tosiaan sitä aikaa, että puoliso voi pikkuhiljaa alkaa kaivella haulikkoa esiin. Pojankoltiaisia on alkanut pörräämään tiuhaan tahtiin, mutta mukavia kavereita kaikki ja meillehän saa tulla. Kaikki ovat olleet samanikäsiä ja porukalla on kyläilty. Viime kesänä tosin huomautin, että pääovesta tullaan, sillä kaupasta tullessani kaverit olivat menossa esikoisen huoneeseen palotikkaita pitkin. Aivan eri asia olisikin, jos joku autoileva nuorimies tulisi näille kulmille hengailemaan. Lähtö tulisi.

Tänäänkin eräs urhea luokkakaveri tuli pitkän matkan päästä kyläilemään. Ilman sitä esiliinajoukkoa, joka yleensä on mukana. Tämä oli kuopukselle jotain uutta, ja pitihän sitä vahtia. Kun toiset olivat parvekkeella juttelemassa, kyräili kuopus portaikossa ja vahti. Muutenkin piti vähän kiukutella. Sanoin sitten, että mene vaikka tietsikalle, jos ei ole muuta tekemistä. Tietenkin isommat tarvitsivat tietsikkaa , vaikkakin vain hetken. Kuopus tulistui, että jos en saa olla koneella, sitten vaklaan.
Totesin, että olet aivan kuin tätisi, minun sisareni siis. JOS minulla sattui joskus joku poika vahingossa olemaan vieraana, sisko kyllä pyöri nilkoissa. Naurahdin vielä, että varmaan isäsikin on ollut samanlainen vaklaaja, koska on sisarussarjan nuorin. Kuopus ei hätkähtänyt, vaan sanoi että no niin, sitähän on sitten suvussa. Eikä siitä sen enempiä.

Häkävaroitin

Lämmityskausi alkaa taas pian. Ollaan tässä fiilistelytulia tehtykin jo pari kertaa. Meillähän ei ole televisiota olohuoneessa nimenomaan sen takia, että talvi-iltoina istuskellaan sitten takkatulta tuijotellen. Kesäisinhän istutaan tavernassa ja keväisin sekä syksyisin kasvihuoneessa.
Varaava takka on myös hyödyllinen. Meillä se lämmittää pääsääntöisesti sen verran, että aamuisin on vedettävä villasukat jalkaan ( yön pärjää siis ilman ).

No mutta. Toisen polven kaupunkilaisena en ole elävän tulen kanssa paljoa ollut tekemisissä, ja jonkinasteinen kunnioitus on tätä elementtiä kohtaan olemassa. Kynttilöiden kanssa on tullut sen verran savua, että olen nykyään tarkempi tulien suhteen. Pelkään myös sitä, että suljen pellin liian aikaisin, siksi kyttään etteivät hiilet hehku yhtään eikä ole olemassa minkäänlaista mahdollisutta sinisen liekin olemassaoloon.

Puoliso on sitten sitä mieltä, että pelti on suljettava sillä minuutilla, kun tuli sammuu ja hiilet hehkuvat vielä värisevän punaisina. Saunailtoina otetaan jopa lähtölaskentaa, hän tuijottaa tulipesää ja ampaisee rappuset ylös ja sulkee pesän HETI - se on tavallaan kilpailua siitä, saako parhaat lämmöt talteen ensimmäisellä sekunnilla. ( olen kuullut, että muillakin on tälläisia miehiä, liekö jokin miehinen juttu? )

Lukija varmaan arvaakin, että minua tälläinen otti päähän. Joskus olen "saanut päänsärkyäkin"- ihan varmaan häkää. Miehen mielestä hormi fuskaa ja häkämyrkytyksen todennäköisyys on olematon. Kissa ja hiiri peli jatkui, ja meikäläinen hermoili. ( Kävin joskus jopa salaa avaamassa peltiä...)

Sitten kävi työpaikalla myyntiedustaja, joka kaiken tarpeellisen ohessa möi myös häkävaroittimia. Ostin sellaisen, ja jo vain olen rauhoittunut. Sulkekoon pellin kun haluaa, häkävaroitin kyllä piippaa, jos olemme vaarassa.

Kesti kyllä aikansa tottua sen jatkuvaan vilkkuvaloon, jolla se ilmoittaa olevansa toimintakunnossa...