torstai 26. helmikuuta 2015

Minä haluaisin laittaa hyvää ruokaa

Katson parhaillaan elokuvaa " Like water for chocolate". Siinä hylätyn morsiamen tunteet välittyvät siihen ruokaan, jota hän valmistaa. Hän itkee hääkakkutaikinaan, ja kaikki häävieraat itkevät. Hän saa rakastetultaan ruusuja, ja valmistää viiriäispaistia ruusupedillä. Ja kaikki ovat taivaassa, niin herkullista on jokainen suupala.

Minäkin haluaisin osata. Olen aina halunnut. Minulla on kirjahyllyssä kirja " Tie miehen sydämeen kreikkalaisittain", kirja sisältää ruokareseptejä, jotka valitettavasti alkavat tyyliin " Otetaan yksi lammas".

Minä haluaisin osata tien Miehen sydämeen. Tässä arjen keskellä. Kaksikymmentä vuotta olen keittänyt perunoita ja yrittänyt keksiä jotain, jolla säväyttää.

Äskettäin saunakeskustelussa tuli esiin, ettei puolisokaan kuvittele, että arkena moisiin saavutuksiin yltäisi. Sen verran hänellekin on tullut tuota realismia, että ymmärtää, ainakin näennäisesti, että minä käyn töissä ja kuskaan tytärtä treeneihin ja olen muutenkin menossa . Plus kotityöt. Etten ihan ehdi viiriäisiä nylkemään ja lampaita teurastamaan.

Jos aloittaisi kastikkeista. Tekeekö kukaan nykypäivänä kastikkeita ilman ruokakermaa? Onko kuohukerma jotenkin " aidompaa", eikö sekin tulisi kirnuta ihan itse?

Onko se muka jotain oikeaa ruokaa, jos laittaa perunasipulisekoitusta ja juustoraastetta ja kinkkua ja ruokakermaa? Einestähähän se. Parempi jos kasvattaisi potut itse, kirnuisi maidosta juustot ja kermat ja teurastaisi sen perkeleen kinkun.

No, mutta tehdäänhän nykyäänkin hyvää ruokaa, vaikka se ei olekaan enää niin nostalgista. Tai jossain voi olla, tiedän, että jopa akateemisesti koulutetuilla  työkavereillani on katiskat, joista jälkikasvu hakee saaliin. Tai mies metsästää riistaa. Elikkä aika peruslähteillä ollaan, kun kalakeittoa tai hirvipaistia tehdään.

Miksen minä? Miksi minä epäonnistuin taas kerran, kun peruslihakeittoa tein. Ostin potut ja porkkanat. Keittolihaa. Sipulia ja mustaapippuria. Keitin ja keitin ja sitten selittelin puolisolle, että jotkut lihapalat saattoivat jäädä vähän sitkeiksi, mutta liemi ainakin oli tosi hyvää.

Ehkä minä eläkkeellä keskityn tähän ruuanlaittoon. Näillä näkymin minulla ei ole varaa kokkiinkaan.
Ja ehkä nykypäivänä sen pitäisikin olla alaston personal trainer, joka varmistaa, ettet todellakaan syö mitään , koska kaikki aika menee treenatessa.

Nimittäin, elokuvaan palatakseni, tämä itkuherkkä kokki käytti lähestulkoon koko päivänsä siellä keittiössä. Ei käynyt salilla välillä.

Ei kommentteja: