Dinkkunainen pyrkii seurapiireihin

Viisikymppiset on juhlittu, ja hauskat juhlat olivatkin. Ystävät ja sukulaiset tekivät juhlasta Juhlan, ja vaikka Dinkkunaisella menikin pari päivää toipua bileistä, asenne oli se, että kerrankos sitä. Edellisiä synttäreitäni juhlin, kun olin 9-vuotias. Seuraavia tuskin juhlitaan, joten nämä taisivat olla Dinkkunaisen viimeiset bileet, joissa olen keskipisteenä. Että kannatti!

Mummous vielä odotuttaa. Samoin kesäloma, mutta sitä ennen pistäydynkin Pariisissa Miesystäväni kanssa. Ja tästähän riemu repeää. Kolmekymmentä vuotta sitten , köyhinä reilaajina, päätimme ystäväni kanssa, että viisikymppisinä sitten uudestaan Pariisiin, kun meillä on rikkaat miehet, joilla on varaa ostaa alusvaatteita Galleries Lafayetteltä. Tai miten se nyt kirjoitetaankaan. Silloin ei nimittäin ollut varaa. Ystävälle reissuajankohta ei käynyt, joten Dinkkunainen lähtee sitten Miesystävän seuraksi, joka tosin ei ole aviomies eikä niin kamalan rikaskaan, että sillä kehtaisi ostatuttaa alusvaatteita, eihän niitä hänen kanssaan edes pahemmin tarvitse.

Dinkkunainen pääsee seuralaiseksi Unescon pääkonttoriin, jossa juhlistetaan kansainvälistä Valon päivää. Sinne Nobel-puhujien joukkoon pätemään. Onneksi on Haloselta ostettu musta kotelomekko. Olen varmasti tyylikäs. Sitten olisi kiva päästä Eiffel-tornin ylimpään kerrokseen, mutta jos vanhat merkit yhtään pitävät paikkaansa, Dinkkunainen istuu tyytyväisenä Bois de Boulognen puiston penkillä kuohuviiniä nauttien. Hotellimme sijaitsee Montmarten kaupunginosassa, ja kattoterassilta on näköala Sacre Coeurin katedraaliin. Siellä liikkui kolmekymmentä vuotta sitten veikeää porukkaa, näin silloin elämäni ensimmäistä kertaa transvestiitin. Meikatun naisen, jolla kaula-aukosta rönsyili rintakarvoja. Siihen joukkoon minäkin sovin mainiosti, vaikka meinasinkin ajella sääreni sekä leukani ennen reissua. 

Taidegalleriaankin on kutsuttu, illallistamaan ja grillaamaan ja valotaidetta ihailemaan. Saa kuulemma pukeutu normaalisti, sillä taiteilijat pukeutuvat normaalisti . Pitääkin välttää ylilyöntejä, jätän siis baskerini ja mustan poolopaidan kotiin.

Muutamaan päivään Pariisissa ei paljoa mahdu, mutta riittävästi kuitenkin. Haluan istua katukahviloissa, kurkistaa johonkin katedraaliin, virittää korvani kielikylvylle. Ranskattaret ovat niin kauniita ja elegantteja, että leveäharteinen Dinkkunainen persjalkoineen ei oikein istu joukkoon, mutta pitäisikö yrittää päteä jotenkin muuten?  Tai olla vaan yrittämättä. Dinkkunainenhan on rotunainen, anyway, ja jos joku ranskatar yrittää ylenkatsoa, voi Dinkkunainen todeta kauniisti hymyillen, että " sun persii lemuaa", kauniilla kurkkuärrällä ranskalaisittain ääntäen. Onnistuu varmasti.

En tiedä, mutta jotenkin olen vähän ollut aistivinani Miesystävältä pientä jännitystä reissua kohtaan. Hänhän jo tuntee minut ja omalaatuisen huumorintajuni. Ehkä hän pelkää, että en osaa käyttäytyä kyllin arvokkaasti , haukottelen tai sanon tapani mukaan että nyt on pakko lähteä, en jaksa. Kun viime reissullakin hyppäsin vain taksiin ja ajoin hotelliin, ja sitten ihmettelin että mihin se Mies oikein jäi. Ei pysynyt mukana liikkeissäni.

Joka tapauksessa, ihana pikkureissu tulossa ja Dinkkunainen varmasti valloittaa Pariisin, ainakin Montmarten. La vie est belle!  

Menestyvä Dinkkunainen ?

Tässä yhteen aikaan seurasin tiukkana tv-sarjoja kuten Dicte, Hiljainen todistaja tms, joissa kaikissa oli yhteisenä nimittäjänä pätevä, erittäin pätevä naissankari. Kaikille naissankareille oli ominaista työlleen sitoutuminen, töistä palattiin kotiin keskiyöllä, otettiin drinkki ja käytiin söpössä pyjamassa sänkyyn todistusaineiston ja läppärin kanssa. Aamulla oltiin tyylikkäänä töissä, joku jakkupuvussa ja joku vähän rennommin farkuissa ja paitapuserossa. Ai niin, Helen Mirren " Epäilyksen polttopisteessä" jopa lenkkeili yöllä, koska päivällä ei ehtinyt työkiireiltään.

Kaikilla oli pääsääntöisesti tyylikkäät kodit, Dicte muutti erottuaan ihanaan maalaistaloon . Välit ex-puolisoon olivat kunnossa ja pian löytyi nuori rakastajakin. Yhtään pulleaa tai rumaa supernaista ei ollut joukossa, ellei lasketa Vera Stanhopea, joka onkin ihan omanlaisensa ja johon minä en nyt aio samaistua.

Vaikka olisihan se coolia kutsua kaikkia sanalla " love", pukeutua trenssiin, kumppareihin  ja lierihattuun. Ja asustaa navetassa, lähestulkoon.

Joskus, kun autossa soi kunnon poppi ja varsinkin pimeällä, kuvittelin olevani tuollainen naissankari. Pysähdyin Hipalle ostamaan lennossa juustohampurilaisen ja jätin siitä puolet syömättä, kuten telkkarissakin. Kävelin määrätietoisesti ja vastasin puhelimeen tehokkaasti, jep, kyllä olen, eilen pesin ne, ne löytyy sieltä urheiluvaatehyllystä. Ei, en ostanut juustoa, sori.

Herkuttelin roolissani, kun tulin kotiin työpäivän jälkeen. Onhan mullakin neliöitä, tosin vuokralla. Mutta samalla tyhjäkäytöllä kuin telkkarin naisillakin. Heitin reppuni eteiseen, potkaisin kengät jalastani ja tein drinkin. Tosin minä kotiudun yleensä iltapäivällä, niin tuo ensimmäinen drinkki on alkoholiton. Suomessa on syksyisin helppoa kuvitella, että kello on jo yksitoista illalla, vaikka todellisuudessa kello on viisi.

Pyjama siis päälle ja sisustusvalot, sitten sohvalle läppärin kanssa niin pätevänä.

Näille naisille oli yhteistä myös se, etteivät he kaivanneet parisuhdetta, vaan omistautuivat työlleen ja haksahtivat satunnaisesti peuhaamaan jonkin seminaarituttavuuden kanssa. Joka osoittautui sitten jonkin yläjaoston pomoksi ja seuraava kohtaaminen työn merkeissä aiheutti nolon tilanteen ja sitten , kun siitä oltiin selvitty, pöllytettiin petivaatteita uudestaan. Tai oltiin yleisessä vessassa, whatever.

Niin minäkin kuvittelin, kun vajaat kaksi vuotta sitten tähän vuokrakolmioon muutin ja sain vielä rintojenpienennyksen bonuksena. Ryhti koheni ja mieliala samoin. Nyt olisi aika menestyä.

Olisi joskus hauskaa pitää opekokoukset Hill Street Bluesin tyyliin, tosin joskus olen joutunut oikeasti toteamaan että " Let's be careful out there ". Tai siirrellyt paperipinoja kansliassa tyyliin " Eihän sitä muuten erityisopettajaksi pääsisikään".
Mihin Dinkkunaisen ammatillinen kehitys johtaakaan, tuskin telkkarisarjojen sankarittarien tyyliseen elämään. En oikeasti edes haluaisikaan. Vaikka kyllä tässä ammatissa olisi ainesta useampaankin tv-sarjaan, uskokaa tai älkää.
Pohjimmiltaan minäkään en halua olla elämässäni sooloilija, vaikka niin kaksi vuotta sitten ajattelin. Lähden maailmalle, Afrikkaan, elän just niinkuin huvittaa. Potkaisen korkkarit kattoon ja pesen hampaani viskillä.
Ehkä se Vera Stanhope on minua kuitenkin lähinnä, vaikken navetassa halua asuakaan.
Enkä yksin.

Dinkkunainen vanhenee

Hampaat tippuvat, niskat jumittavat, silmät vuotavat...hermotkin välillä niin pinnassa. Silti elämä on mukavaa ja paljon ihania asioita edessäpäin.Näin haaveilen.

Lähitulevaisuuden, tai sanotaanko niin, että seuraavien vuosien haaveista en uskalla kirjoittaa, niin harppaankin suoraan siihen ihanaan aikaan, kun olen jäänyt varhaiseläkkeelle voitettuani muutaman miljoonan Kenossa.

Kesät vietän tietenkin ihanan puolisoni kanssa Pohjois-Karjalassa, mutta loka-marraskuun sateiset päivät , sienestyskauden jälkeen tietenkin, istun Etelä-Espanjassa, siemaillen sangriaa huvilamme terassilla. Tämän talon olen remontoinut ( tai siis teettänyt remontin) juuri sellaiseksi, kun olen halunnut.

Talo on lämpimän okran välinen, rapattu kivitalo. Se on kaksikerroksinen, yläkerrassa on kolme viehättävää makuuhuonetta parvekkeineen ja kylpyhuoneineen. Meidän kammarimme sijaitsee alakerrassa, jossa on sen lisäksi valtava olohuone avotakkoineen ja keittiö. Lattiat ovat kivestä, mutta talossa ei ole kosteaa kylmyyttä, vaan se on lämmin.Meidän makuuhuoneemme kruunaamaton , jopa ehkä hiukan vulgääri, yksityiskohta on vanha, tummasta parrusta rakennettu pylvässänky, jossa on pellavaiset sivuverhot.  Makuuhuoneen ikkunat avautuvat merelle ja sieltä pääsee suoraan terassille.

Muutenkin talon sisustus on pelkistetty, mutta kodikas. Kivilattioiden ja tumman puun lisäksi olen kalustanut talon vaaleilla sohvilla ja valkoiset, lähes läpinäkyvät ikkunaverhot ovat kuin aamukasteinen seitti kehystämässä ikkunoita. Ulkopuolella on ikkunaluukut, sillä talvi on talvi Espanjassakin.

Keittiö on kodin sydän. Keskellä huonetta on valtava liesi ja saareke, jonka yläpuolella roikkuvat padat ja kattilat. Kuivattuja yrttejä roikkuu katossa ja  keittiönkin nurkassa on kamina, jossa on lasiset luukut. Valtava ruokapöytä, jonka ympärille mahtuu tusina ihmisiä, on olohuoneen yhteydessä olevassa ruokailutilassa. Keittiön saarekkeen ympärillä on korkeita jakkaroita, jossa laiska emäntä voi tehdä ruokaa istualleen tai juoda kupposen kahvia. Tai viiniä.

Sekä meidän makuuhuoneestamme että olohuoneesta pääsee terassille, joka avautuu suljetulle piha-alueelle ja rantaan. Keittiöön on sisäänkäynti kadun puolelta, lisäksi keittiöstä pääsee ihanaan yrttitarhaan. Talo ei sijaitse tietenkään ihan kadun varressa, vaan sinne on oma, yksityinen pihatiensä. Bougainvillan ympäröimä, luonnollisesti.

Terassin läheisyydessa on pergola, jonka yllä riippuvat viiniköynnösten raskaat lehvistöt. Köynnösruusu on valloittanut osan talon seinustaa, yksi puolivarjoinen nurkka on sille täydellinen kasvualusta. Terassilta noin kaksikymmentä metriä loivasti alas rinnettä on tasanne, jossa on ihana jacuzzi ja lepotuolit. Tasanteelta viettävät portaat omaan poukamaan, josta hieno hiekka ja smaragdinvihreä vesi tekevät vastustamattoman.

Mietin pitkään, laittaisinko saunan tontille, mutta tulin sitten siihen tulokseen, että koska Pohjois-Karjalaan niitä on Keno-voiton jälkeen rakennettu jo viisi, Espanjan reissulla voimme liottaa itseämme vain merivedessä tai jacuzzissa.

Siinä sitä sitten istutaan ja katsellaan, kun laskeva aurinko värjää taivaanrannan oranssinpunaiseen hehkuun. Kovasti jo odottelemme vieraita Suomesta, omat tyttäreni pääsevät yhteiselle lomalle. Kuopus pystyi ottamaan vähän lomaa kesken kuvausten, pääsi Dwayne Johnsonin ja Will Smithin kanssa samaan elokuvaan ! Tosin nuo vanhukset ovat vain sivurooleissa, mutta kyllä meitä nauratti tyttären kanssa, kun mietittiin hänen nuoruusvuosiensa leffaidoleita. Esikoinen tulee miehensä ja lastensa kanssa, herranjumala, niitäkin on jo viisi. Onneksi sentään koiransa jättivät kotiin.
Puolisonkin poika on saanut järjestettyä lomaa, vaikka salibandyn kansainvälinen valmennusjohto ja Olympiakomitea  olisivatkin halunneet pitää hänet vielä kuukauden verran valmennusleirillä, sillä hänen oppinsa ovat vertaansa vailla.

Kaskaitten siritys, kyyhkysten kujerrus ja pehmeä samettinen pimeys ympäröi meidät. Auringon viimeinen säde osuu lasiini, ja saa sangrian hehkumaan verenpunaisena. Kyllä tätä tämän talvikauden jaksaa, kevättalvella palaamme taas kotisuomeen.

Ai niin, vaikka olenkin jo eläkeläinen ja ikäni alkaa kuutosella, olen vietävän hyvännäköinen. Ja niin rakastunut :)

Dinkkunainen pohtii

Liikaa. Aivan ehdottomasti. Sen lisäksi, että pohdin tulevaisuutta valveillaollessani, alitajuntani työstää sitä nukkuessani. Kaikki klassiset unisymbolit kotiliedestä vesiputouksiin ja saarelle purjehtimisineen, morsiuspuvut ja helmikorut, vaaleanpunaiset liljat...painajaisia tai freudilaisia falloksia ei ole unissani esiintynyt, mutta viimeaikoina olen uneksinut paljon tyttäristäni. Ovat unissa pieniä..

Ehkä tämä aika, vuosi ja noin kahdeksan kuukautta erosta ( juu, olen mennyt eteenpäin :) ja tietoisuus tulevasta lapsenlapsesta sekä myös siitä, että pian kuopuskin lähtee maailmalle, saa minut hiukan herkäksi. Tyhjän pesän syndrooma on terminä tuttu, muttei vielä ihan konkreettisena. Mitäs sitten ?

Käsittämätöntä. Suurin osa ihmisistä varmaan toteaa,että nauti nyt hyvä ihminen, tee juuri sitä mitä haluat. Itseasiassa olen eron jälkeen niin toiminutkin, opetellut elämään myös itseäni varten.

Koen sen vain niin dramaattisena, lähipiirissä syntyy vauvoja harva se kuukausi ja minä saan viisikymppislahjaksi lapsenlapsen. En edes ymmärrä, miksi se on muka niin käsiteltävä asia, että nuo vauvahommelit ovat minulta jo ohi. Olenhan saanut kaksi ihanaa tytärtä , elänyt vauva-ajasta ylioppilasjuhliin , tukenut murrosiässä ja leikkinyt aikanani poneilla ja barbeilla. Lisäksi pääsen pian nuuskuttelemaan tyttärenpoikaa, ja mikä parasta, mummon roolissa.

Minulla on siis ikäkriisi ja tyhjän pesän syndrooma. Mitä tekisi tosinainen tälläisessä paikassa? Lähtisi Balille itseään etsimään , kuten Julia Roberts East, prey and love elokuvassa?  Joogailisi Anthony Banderasin kanssa jossain vesiputouksessa?

Jotenkin on välillä tyhjä ja tyytymätön olo. Ne asiat, joista sain ennen tyydytystä, eivät enää houkuttele. Kirjaan jaksaa tarttua entistä harvemmin, kuntoilu ja urheilu eivät jaksa motivoida. Ajatelkaa, että joskus treenasin jopa seitsemän tuntia viikossa ihan kunnolla, vähintään neljä. Nyt vääntäydyn kävelylle kaksi-kolme kertaa viikossa. Kotityöt ja kodin laittokaan eivät innosta, sillä tiedän, että tämä asunto on väliaikainen. Minun ei kannata enää kovin pitkään tätä 80 neliön kolmiota ylläpitää, sillä olen täällä pääosin yksin ja vuokra on kova. Muuten täällä on riittävän viihtyisää ja mukavaa asua.

Seurustelukuvio jatkuu ja hämmentää aika ajoin sekin. Taitaa tämä aikuisiän seurustelu olla erilaista kuin nuorena, mutta jos on niin teinin tunne-elämä kuin minulla, ei osaa nauttia tästäkään olotilasta. Kun asutaan eri osoitteissa ja eri paikkakunnalla, seurustelu tapahtuu viikonloppuisin. Silloin ajan kasseineni miehen luo ja vietämme yhdessä laatuaikaa. Sunnuntaina tapahtuu taas siirtyminen arkeen ja siihen omaan elämään, jota me molemmat elämme tahollamme. Mutta se ei ole täysipainoista seurustelua, tuollainen, että kohdataan hetki ja sitten ei taas kuule toisesta mitään, korkeintaan hätäisen puhelun ja watsapp-viestejen verran. Voisi siis todeta, että tämä on sellaista part-time-seurustelua.

Mikä sinällään ei tietenkään ole huono asia, kun ollaan aikuisia ja kuitenkin vastarakastuneita. Minähän niin vannoin, etten ikinä miestä ota arkeani jakamaan, kun nyt on niin ihanaa, ei tarvitse toisten likavaatteita keräillä pyykkiin tai neuvotella siitä, mitä ruokaa milloinkin laitetaan. Silti kaipaisin sitä säännöllisyyttä ja turvallista olotilaa, että ollaan yhdessä ja eletään tätä elämäämme yhdessä. Mistä näkökulmasta teen ratkaisuja tulevaisuuttani ajatellen, siitäkö että ollaan yhdessä vai siitä, että olen itsellinen, viisikymppinen nainen, jonka alaikäiset lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ( ainakin melkein ) ja pärjäävät ilman äidin jatkuvaa huolenpitoa?

Niinpä niin, aivan liikaa pohdintaa. Lisätään tähän vielä jatkuva hellyydentarpeeni ja epävarmuuteni, niin  soppa on valmis. Oppisiko sitä vielä tässä iässä nauttimaan hetkestä, ilman sitä jatkuvaa analyysiä että tykkääköhän tuo nyt ja tykkääkö enemmän kuin eilen vai alkaakohan se vetäytyä ja ei enää tykkääkään?

Itse asiassa se Bali ei taitaisikaan olla huonompi ratkaisu...

Dinkkunainen valmistautuu jouluun

Hei ystävät, en olekaan kirjoitellut aikoihin. Syksy on mennyt nääs seurustellessa. Aivan, dinkkunainen ei olekaan enää rehellisesti dinkku tahi sinkku, vaan tapailee ahkerasti toista sukupuolta olevaa henkilöä.

Itse asiassa tämä henkilö oli ensimmäinen, jonka tapasin vähemmän virallisilla treffeillä eron jälkeen. Niinkin romanttisessa paikassa kuin keittiössä, ja mies tarjosi kalaa. Yäh. No, eihän hän voinut tietää, että en pidä siitä ja tämänkin asian yli päästiin. Sitäpaitsi hän halusi tavata minut uudestaan, vaikka satuin röyhtäisemään parikin kertaa tämän tapaamisen aikana, joten tasoissa olimme.

Hitaasti olemme edenneet ja loppukesästä lausuimme toisillemme sanat " alaksä olee mun kanssa". Kyllä, joo, toki. Mielelläni. Ihanaa.

Viisikymppisenä seurustelu eroaa himpun verran siitä, mitä se oli silloin kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin viimeeksi seurustelin. Tähän aiheeseen palaan myöhemmin, ehkä kirjoitan viisikymppisen naisen seurusteluoppaan. Katsokaas kun on elämänkokemusta ja mukaviisautta , on tieto siitä mitä EI halua, ei tietoa siitä mitä haluaa ja tunne-elämä kuin teinillä. Opaskirja olisi tarpeen.

 Mutta aiheeseen palatakseni, joulu on tulossa.  Monena vuotena olen viettänyt joulun ulkomailla, nyt reissuun lähtö osuu vasta vuoden vaihteen jälkeen. Kävin kuopuksen kanssa jouluostoksilla, neuloin pari lahjaa, paskartelin kortit lahjohin. Tytär leipoi pipareita ja torttuja ystävänsä kanssa ja koti tuoksui ihanalta monta päivää. Oman tyttäret viettävät joulua isänsä kanssa, joka laittaa kuusen ja ruuat. Minä saan hautautua uuden kumppanini kanssa ja viettää erilaista joulua.

Jaa-a, ja mitähän siitäkin tulee?  Menemme mökille, joka toki on jo tuttu paikka minulle. Siellä ei ole vettä, ei sähköä. Umpihankeen luomme polun ulkohuussiin sekä liiteriin. Singolla ammun rotat ja hiiret, isompiin otuksiin ei ole asetta ja juoksen karkuun. En aio kylpeä avannossa, onneksi lähellä on kylpylä. En tosin tiedä, onko se auki joulunpyhinä, mutta onhan mulla savetteja.

Mutta näin kiireisen ja nuhaisen syksyn jälkeen on aivan huikeaa hiljentyä hetkeksi, unohtaa sähköposti ja kaikki, unohtaa kello, elää valon mukaisesti ja olla vain. Hämärän tullen sytytämme kynttilät ja pimeän tullen tuijotamme tähtiä. Ei tarvitse puhua, ollaan vain.

Kuulostaako äitelältä? Tai jotenkin epä-Hansumaiselta? Ei, olette väärässä. Seuraavan joulun haluan viettää perheeni kanssa, joka kasvaa tässä keväällä. Haluan, että kaikki rakkaat ovat yhdessä ja meillä on hyvä, lämmin , hellä.  Olen kuitenkin perhekeskeinen ja omalla tavallani jouluihminen. Nyt vain omaksun uusia kokemuksia ja haluan kokea niitä ihmisen kanssa, joka on astunut elämääni ja jonka toivon siinä myös viipyvän. 

Olen todella iloinen tulevasta joulusta, toivon että saan nollattua ajatukseni ja unohdettua kiireen. Arktisen joulun jälkeen onkin mukavaa elpyä ylellisessä all inclusive hotellissa Cran Canarialla ja siemailla altaalla sangriaa. Toki laatukirjalisuutta lukien.

Ihanaa joulunaikaa kaikille ja parempaa uutta vuotta !

  

Dinkkunainen festareilla

Haha. Kuvittelette varmaan, että nyt tulee k-18-tekstiä. Ei tule. Kävin nimittäin elämäni ensimmäisillä festareilla kuopuksen kanssa, eikä aloitettukaan vaatimattomimmasta päästä vaan suuntasimme Lontoon lähistöllä olevaan Readingiin, Reading Festivaleille.Because of Eminem.
( joka on siis kuuluisa räp-artisti johon kuopus on viehättynyt, tai tarkemmin sanottuna kai hänen musiikkiinsa, jota minä olen oppinut kuuntelemaan ).

Varasin liput ja lennot ja hotellin jo huhtikuussa. Festarilippuja ei saatu sähköpostitse, vaan tuli tieto, että ne saa noutaa sitten box-officesta paikan päällä. Se jännitti. Jännitti myös liikkuminen Lontoosta   Readingiin, mutta nettisivuilta bongasin coach-bussin, ja varasin siitä meille meno-paluun, mikä osoittautuikin todella toimivaksi ratkaisuksi.

Autoilijana olen varsin herkkä ja olen traumatisoitunut kaikenlaisista vilkkuvista valoista. Audi kävi ex-puolison Pyräkorjaamossa huollossa ennen reissua,mutta oranssi öljypolttimon"server" valo ei suostunut sammumaan. Ei pitäisi vaikuttaa ajoon ja huollettaisiin myöhemmin. Kollegoilla oli pulmaan naisellisen järkeviä neuvoja, mm. peittää valo maalarinteipillä. Näin se ei häiritsisi ajoa. ( Testattu käytännössä ). No kerrottakon, että Audi kulki hyvin sekä meno- että paluumatkan Oli hyvä, että se rengasrikkokin sattui alkuviikosta, eikä yöllisellä taipaleella Suolahdestä Helsinkiin.

Ensimmäinen ja onneksi viimeinen takaisku sattui hotellissa, jonne olimme osanneet suunnistaa Victoria-stationilta. Vaikka minulla oli kirjallinen voycher jo maksetusta huoneesta, ei heillä ollut varausta, sillä eivät tee enää yhteistyötä Norwegianin kanssa. Pari puhelua, 45 minuuttia odottelua. Saimme uuden hotellin Norwegianin järjestämänä. Kävelimme sinne, mutta siellä ei tiedetty asiasta. Odottelua. Muutama puhelu. Kävelimme toiseen, saman ketjun hotelliin. Siellä tiedettiin vähän asiasta, mutta varaus ei näkynyt vielä järjestelmässä. Odottelimme ja minulla alkoi otsasuoni tykyttää. Viimein varaus näkyi ja saimme jättää laukut ja lähteä Lontoon vilinään.

Oli muuten helle. Kävelimme muka pikkumatkan Victorista Westminsteriin, jossa pääsin Westminster Abbeyhin. Emmaakin ihmetti, millä nopeudella hiihtelin sen läpi. Nauttisit nyt äiti näistä holveista kun kerran tänne halusit. Mutta minkäs teet, kun olet kierroksilla. Samoilla lämpimillä sitten London Dungeoniin, jossa säädin sitten puhelimen koska se ei saanut aiheuttaa häiriötä.

Liekö se säätö ( ilman silmälaseja pimeässä ) tai joku muu, mutta puhelin ei toiminut kunnolla sen jälkeen. Wifi oli syvältä, puheluita ei voinut soittaa. En tiedä ketä syyttäisi, itseäänkö vai liitymän tarjonnutta yhtiötä. Paska homma joka tapauksessa.

Kävelimme sitten tyrmäkeikan jälkeen takaisin hotellille ja olimme ihan puhki. Ostin ruusuntuoksuista vaahtokylpysaippuaa ja kuopus meni ammeeseen. Minä lähdin Victoria Coach Stationille selvittämään, mistä seuraavan aamun kyyti lähtisi.

Eihän siellä perkele ollut henkilökuntaa. Missään infossa ei ollut mainintaa Reading Festivaleista ja ajattelin, että pakko tämä on kuitenkin selvittää. Vetäisin poliisia hihasta. Hän pääsi huoneeseen ( minä mukana ), jossa oli oikea ihminen, virkailija. Tämä kertoi, etä paikka oli oikea ja aamulla selviäisi laituri.

Selvisi, aamulla informaatio oli todella selkeää. Bussiin vaan ja kohti Readingia. Keli oli helteinen. Nyt pitäisi vain noutaa liput Readingin keskustassa olevasta teatterista, jonne oli pikku matka festivaalialueelta.

No, onneksi tuon kymmenen minuutin bussimatkan sai taittaa punnalla , bussilla. Teatterikin löytyi ja liput saatiin., silloin Emma uskalsi huokaista. Oli kuulemma jännittänyt siihen asti.

Festarialue oli järisyttävän suuri, se veti kuulemma satatuhatta ihmistä. Oli vaikka mitä ruokaa ja juomaa tarjolla. Aivan käsittämätöntä. Ja se ilmapiiri, miten rento. Meillekin juteltiin ohimennen useaan otteeseen, minunkin aksenttini oli erään nuorukaisen ( by the way, I'm Colin ) mielestä todella hurmaava.

Meillä meni hyvin, sillä en todellakaan ollut tullut festareille paheksumaan mitään. Levitimme kertakäyttösadetakin nurtsille, Emma torkkui ja minä siemailin omenasiideriä. Päivä kului niin leppoisasti ja vessatkin olivat supersiistejä. Eminem oli odottamisen arvoinen, paluumatka sujui torkkuen.

Täytyy tähän loppuun koota ne pienet mokat, joita onnistuin kuitenkin tekemään,. Tilasin lennolla kahvin sujuvalla englanninkielelllä, ja Emma pyöritteli silmiään. Ärähdin, ettei tästä matkasta tule mitään, jos hän reagoi noin kaikkeen englanninkieliseen puheeseeni . Hän totesi, että lentoemäntä oli suomalainen.

Yleisessä vessassa konttasin sellaisen heilurioven ali, koska en osannut avata sitä. Emma painoi coolisti nappia, jossa luki "press" ja käveli sieltä ulos.

En myöskään osannut asettaa  passia oikeinpäin skanneriin, en millään kerralla. Ja mitähän muuta, en muista.

Niin, piti päästä Oxford Streetille shoppailemaan, katsoin, että Notting Hillissä vaihdetaan metrolinjaa. Kyseinen asema olikin suljettu festarien takia, joten jälleen käveltiin vähän. Primark oli täynnä väkeä ja halusimme pois, otimme taksin ja menimme hotellille kylpemään. Viimeinen päivä sujuikin leppoisasti hop on-hop off bussilla ajellen ja Gatwick expressillä lentokentälle hurutellen.

Kertakaikkiaan hyvä reissu ja odotankin, mitä kuopus seuravaksi keksii.Richard Gereä ei festareilla näkynyt ja Eminemkin aika kaukaa. 

 

Dinkkunainen terapiassa

Olen moniuloitteinen ihminen. Kahdenkymmenen vuoden avioliitosta ei selviä ilman tunteitten ja tapahtumien perusteellista ruodintaa, ja sitähän ihminen ei voi tehdä yksinään. Ystäviäkään ei voi loputtomiin rasittaa, joten on syytä kääntyä ammattilaisten puoleen, sillä heillä on paitsi alan koulutus niin palkkaetu. He saavat siitä rahaa, että kuuntelevat ja tekevät hyviä kysymyksiä. Auttavat eteenpäin.

Lähinnä minä haluaisin jättää taakseni virheelliset, ei-toivotut mallit käyttäytymisessäni ja kasvaa ihmisenä. Minua hieman pelottaa, sillä oltuani pari vuosikymmentä arjen pyöritysvastuussa ja energiansaantivastaavana ( = ruuanlaitto ), olen nyt oppinut hemmetin helpolle. Luontainen laiskuuteni ja viehtymys helppoon elämään on päässyt valloilleen. Luojalle kiitos minulla ei ole enää alaikäisiä lapsia huollettavana kovin kauaa, sillä kuopuskin täyttää puolen vuoden päästä 18. Hän osaa ostaa pinaattilettunsa ja nuudelinsa itse.

Millainen ihminen minusta on tulossa? Miten itsekkääksi tässä kasvankaan, kun ei tarvitse huomioida kotioloissa kuin itsensä? Koska vain minä sotken, minä myös siivoan. Kissankarva tosiaan ärsyttää joskus, olenko muuttumassa pikkusieluiseksi ? Kun ei tarvitse tehdä kuin vähän, ei viitsisi tehdä sitä vähääkään? Aiemmin kuitenkin huolehdin pihasta ja kodista ja kyllä yleensä oli aika siistiä ja pyykit pesty, lakanat vaihdettu ja ruokaakin tarjolla. Nyt tarjoan kuopukselle muroja ja itse korvaan iltaruuan mikropoppareilla.

No, ammattiauttajan puheille menin heti, kun erokriisi räjähti. Nyt olen siirtymässä pitkäkestoisempaan, ihan oikeaan kognitiiviseen terapiaan. Ehkä. Pitäisi vielä mietiskellä terapian tavoitteet , mutta se lienee selkeää, sanoin sen jo ensimmäisessä kappaleessa. En halua juuttua entiseen vaan haluan kehittyä ja kasvaa ihmisenä. Haluan, että olen ehjä ja saan kauniin loppuelämän.

Kuinka paljon olen siihen valmis satsaamaan? Nyt juuri tuntuu, että elän sellaista vaihetta, että olen vaan onnellinen, kun voin ostella uusia vaatteita, matkoja ja sijoittaa kampaajaan. Ihan hurjaa itsekkyyttä ja oman itsen hemmottelua. On niin mukavaa, kun ei tarvitse miettiä, mitä ruokaa laittaa ja ylipäätään ei tarvitse huomioida muiden tarpeita. Kuulostaa rumalta jopa omissa korvissani, mutta entäs jos tämä vaihe jää päälle? Miten siihen mahtuu toinen ihminen?

Omat lapsethan ovat luonnollisesti tämän pohdinnan ulkopuolella, samoin verisukulaiset. Tosin olen jo muutaman kerran asettanut omat menoni kuopuksen treenikuskauksen edelle, tosin toinen menoista liittyi työhön. Mutta se toinen ei. Olen siis oppimassa myös sitä, että joskus voi oman menonsa asettaa kuskin hommien edelle ja ajatella, että ehkä se toinen vanhempi voi viedä.

Mutta palatakseni siihen moniulotteisuuteen, olen leikilläni löytänyt itsestäni useamman persoonan ja nyt me menemme kuvitteellisen terapeutin istunnolle. Sen verran psykologiaa , että jakautunut persoonallisuus on erittäin harvinaista ja silloinkaan persoonat eivät tiedä toisistaan, ihmisellä on vain syviä muistikatkoksia jne. Siis kukaan älköön nyt ottako tosissaan , mutta minun sivupersoonani ovat Riikka, joka on hurja, sähäkkä ja seksikäs. Hannele on  peruspersoonani, aika tavallinen. Hannelella on kuitenkin vinoutunut huumorintaju. Martta on se äitihahmo, joka ajattelee muita ennen itseään ja on valmis uhrautumaan. Kerttu on käytännöllinen, hoitaa mattojen pesun ja pakastaa marjat ja laittaa evässämpylät reppuun.  Kalevi on se, joka ei sylje lasiin ja on valmis ottamaan härkää sarvista, Kalevi on se, joka joskus pieraisee. ( Kaikki persoonat röyhtäilevät, joten sen perusteella ei voi päätellä, kuka milloinkin on vallassa ). Pikkuanalyytikko on mietiskelijä, saivartelija ja pohdiskelija.

Terapeutti: No niin, nyt olemme siis tässä ensimmäisessä tapaamisessa. Olet eronnut, mitä sinä haluat loppuelämältä?

Hannele: On vaikeaa tietää sitä, ehkä haluaisin vain tasaisen rauhallista elämää.
Riikka: olipa pliisua, mä haluan ainakin elää, kokea olevani rakastettu ja Nainen, haluan rakastaa syvästi ja nauttia rakastettuna olosta.
Martta: No minä toivoisin, että saisin nähdä lasteni saavuttavan hyvän ja onnellisen elämän, hoitaa joskus lapsenlapsia ja olla osallisena lasteni elämässä aina.
Kerttu: no vähän samoilla linjoilla kuin Martta, haluaisin tukea lasteni elämää.
Martta: Niin, auttaa ja olla paikalla aina kun tarvitaan, ja ettei olisi koskaan liian suuri kynnys pyytää apua.
Kerttu: Juurikin niin, mä voisin kyllä hoitaa lapsenlapsia ja antaa rahaakin, jos tarvitsee.
Riikka: Jaa-a, mä kyllä tuhlaisin itseeni, voisin käydä rasvaimussa mielummin kuin annan rahat muille. Ja reissata ympäri maailmaa. Kyllä mä jonkun miehenkin voisin napata
Hannele, Kerttu, Martta: jos sille ei tarviis kokata
Pikkuanalyytikko: niin, sen pitäis kyllä osata huolehtia itsestään
Riikka: Ja sillä pitäis olla rahaa.
Hannele: Mut sen pitäis kyllä tykätä musta, että mä saisin niinku olla oma itseni eikä tarviis yrittää olla mitään muuta
Riikka, Martta, Kerttu, Pikkuanalyytikko: Siis meistä?
Kalevi: Hei, unohdatte nyt minut. Mä pärjään itse, putsaan pesukoneen nukkasuodattimenkinkin, kunhan selvitän ensin, missä se on. Osaan lisätä autoon öljyäkin.
Riikka: toki mäkin pärjään, varsinkin Kale sun kanssa. Mut sen mäkin ymmärrän, että ihminen on kokonaisuus. Ja sosiaalinen eläin.
Pikkuanalyytikko: Anteeksi, mutta voisitko perustella? Hannele on kuitenkin se meidän emopersoonamme, eikö pitäisi kuunnella häntä?
Riikka: Hannele on nössö
Martta: Hannele on hukassa, hän on aina kuunnellut minua ja Kerttua ja nyt hän on alkanut olla enemmin itsekäs
Riikka: Se johtuu minusta
Kalevi: Ja minusta
Hannele: Minä rakastan lapsiani ja haluan heille vain hyvää. En voi olla onnellinen, jos heillä ei mene hyvin. Näin tulee aina olemaan. Haluan myös elää itse, olla vähän niinkuin Riikka. Haluan pärjätä kuten Kalevi. Pikkuanalyytikko, sinä voisit painut vittuun, koska en jaksa sinun saivartelujasi.
Pikkuanalyytikko: Ei sinun tarvitse tahallasi loukata, mutta ehkä et koskaan tule saavuttamaan onnellista parisuhdetta tuollaisella käytökselläsi
Riikka:Kuka sellaista haluaa, jumalauta. Rusinat pullasta, sanon minä!
Kalevi: Samoilla linjoilla, vielä punaviinillä marinoituina.
Martta: Mutta eikö olisi ihanaa jakaa loppuelämä ihmisen kanssa,joka jakaisi harrastukset, mielenkiinnon samoihin asoihin, tykkäisi suppilovahveroista ja osaisi kokatakin ?
Kerttu: Niin, ja joka vaihteeksi tekisi ne eväät ja silittäisi pyykit?
Riikka: Hohhoijaa, ettekö te nyt tajua, että Hannele on nainen parhaassa iässä, nyt pitää elää!
Hannele: joo, sitähän mä. Mä haluan elää seesteistä elämää
Riikka: Tsiisus
Kalevi: Otan viiniä
Pikkuanalyytikko: Et edes osaa määritellä tuota sanaa " seesteinen"
Martta: on mentävä nukkumaan, huomenna on työpäivä
Kerttu: Pesen hampaat ensin, hyvää yötä

Terapeutti: Jooooooo, noohh, näyttääkin tuo varauskirja olevan täynnä, mutta voisin suositella toista terapeuttia. Että valitettavasti tämä oli nyt tässä. En todellakaan voi auttaa. Pahus.