Kyky nauraa itselleen on kehittynyt iän myötä. Muutamien esimerkkien myötä valotan teille tätä tuskallista taivalta...
Aloitetaan vaikka siitä lukioiästä, jolloin työskentelin kaiken vapaa-aikani tavaratalossa, ja lupauduin aina vapaaehtoiseksi kuormaa purkamaan. Sai heitellä isoja laatikoita kylmiössä, eikä tarvinnut hymyillä. Myöhemmällä iällä ekstrasin ravintoloissa, ja kaljakorit lensivät yhdellä kädellä ( no melkein ) pinoon.
Näistä ajoista on muistona kulumat niskanikamissa...
Rakennusaikoina kaikki 155 senttiäni ja noin 60 kiloani joutuivat tosihommiin. Miesnäkökulma kohteli kuin apuriaan konsanaan, ja oletti toki lihasten ja logiikan kulkevan mukana. Kaikkein uskomattominta on juuri isojen tavaroiden, kuten huonekalujen siirtely, esimerkiksi huoneesta toiseen.
" Nosta NYT, jumalauta- älä vänkää vastaan"
" joo joo koko ajan, auts"
" hei mitä sä teet, nosta älä työnnä sitä hyllyä, mennään nää rappuset, tue sitä "
" mä en voi mun kenkä tippui "
" LASKE IRTI"- sanoo mieheni ja kantaa hyllyn itse...Tippuva kenkä on meillä jo kestovitsin asemassa.
Mutta jatkuvaa lautojen kantamista, hiekan kärräämistä ja lapioimista ( aiheutti tenniskyynärpään-kivuliasjuttu, muuten ), puutarhan perustamista ( ja lapioiden! ). Tein kivimuurinkin puutarhaan. Ihan itse.
Mieheni osoitti arvostavansa lihaksiani ja vähän muutakin, kun hän osti minulle paidan, johon kirjoitti tussilla: "ÄIJÄ".
Pikkuisen nikottelin. Oliko kesälomalla tullut nautittua sihijuomaa hieman liikaa, ja haastettua puolisoa turhankin paljon kädenvääntöön?
No, pystyin kyllä nauramaan jälkeenpäin. Ja kävin tässä ostamassa pellettejä, niitä myydään 20 kg:n säkeissä. Miesmyyjä sanoi, että odottakaa rouva hetki, niin haen kärryn.
Meikä viskasi käsilaukun toiselle olalle ja kaappasi säkin kainaloon.
" Ei tässä mitään kärryjä tarvita" , murahdin. Äärrh.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti