Tunnustan: minun ei olisi koskaan pitänyt saada ajokorttia. Kolmannella kerralla kuitenkin onnistuin inssissä, ja siitä lähtien olen ollut liikenteessä. Onneton tilannetaju, suuntavaiston puute ja hitaus liikkeissä tekevät minusta kohtuuärsyttävän kuskin. Stressaannun aina, jos minun pitää löytää perille johonkin uuteen paikkaan. Varsinkin moottoriteiden liittymät ja kiihdytyskaistat pelottavat minua.
Siitä huolimatta, urheasti, joka vuosi ajelen pääkaupunkiseudulle kyläilemään, enkä läheskään aina samaan osoitteeseen.
Ja joka kerta sattuu jotain. Jollen eksy, niin autosta hajoavat sulat tai lamput sammuvat. Moottori keittää. Ja tietäähän sen, että edes tälläinen avuton naisjunttiautoilija ei saa huoltamoilla apua. Ei, vaan kinkkusämpylää ja kahvia.
Perille olen aina päässyt, ja ihailen suunnattomasti ystäväni ja sisareni kykyä neuvoa minut perille missä milloinkin satun olemaan. Matkalla Haagaan eksyin Kannelmäkeen. Ne rampit, nimittäin. Matkalla Espooseen käytiin heittämässä u- käännös Hakaniemen torilla. Jos kääntyy vahingossa väärin niin on pian vaikka missä.
Eräs tuttavani ihmetteli sisarelleni, että eikö Hansulla ole mitään hajua ilmansuunnista?
Hah, ei mistään suunnista. Oikea ja vasenkin menevät sekaisin.
Mutta loppujen lopuksi olen kohtuullisen tasainen ja turvallinen kuski. En ohittele ylimielisesti, enkä ota turhia riskejä. En myöskään aja alinopeutta.
Yhden ainoan kerran olen ajanut epähuomiossa ylinopeutta. Ja silloinkin tutkaan, tottakai.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti