Törmäilyautoista...

Linnanmäki on kuulunut kesääni niin kauan kuin pystyn muistamaan. Tulimme junalla Helsinkiin, ja aina meitä oltiin iloisesti vastassa asemalla. Automatkat Kuninkaanmäkeen ( jossa ei sitten ollutkaan asunut kuningasta, kuten luulin? ) ja sieltä stadiin aiheuttivat minulla pahoinvointia, ja yleensä oksensin syliini. Äiti kaivoi sitten matkalaukusta puhdasta vaatetta ylle.

Linnanmäellä hauskinta oli narujen veto. Sama asia on selkeästi periytynyt omille tyttärilleni, sillä hekin rakastavat narujen vetoa. On hauskaa maksaa kaksi euroa ja vetää kaikenlaista krääsää, joka kotona hukkuu lelukomeroon ( se on pohjaton..). mutta niihin törmäilyautoihin..

Että ei millään pahalla, mutta jonkun teistä viereen minut istutettiin ja käskettiin ohjata sitä autoa. Olisikohan se ollut Ilkka? Olin varmaan kuusivuotias. Kaikilla muilla taisi olla hauskaa ( paitsi Ilkalla ja minulla ), koska en osannut ohjata. Minulla oli kai elämäni ensimmäinen paniikkikohtaus- toinen sellainen oli inssiajossa. Muistan sen, että yritin kääntää rattia, kun muut huusivat että ohjaa. Ja että halusin pois radalta...
Laitettiin kuitenkin vahinko kiertämään kuopuksen kohdalla viime kesänä, mutta hän taitaa olla sitkeämpää tekoa. Halusi nimittäin uusintakierroksenkin.

Törmäilyautokokemus vaikutti kuitenkin kehittymässä olleeseen autoilija-minään . Tiedättehän. Joten ei lienee kummallista, että esimerkiksi peruuttaminen on vaikeaa. Omasta pihastakin. Tässä pari päivää sitten ajoin vahingossa vähän penkkaan, ja roiskeläppä alkoi hiertää eturengasta. Yksi aamu sitten huomasin, että läppä oli hangessa pihakuusen vieressä. En sillä sen enempää vaivannut päätäni, mutta mies laittoi viestin : " ei vissiin hankaa enää?"