Syvällistä mietiskelyä?

Joskus ihmisen täytyy pysähtyä miettimään elämän tarkoitusta. Joku on tässä pohdiskelussa jo hyvin pitkällä, nuorenakin. Toinen joutuu tosiasioiden eteen vasta, kun jotain omaa elämää läheltä liippaavaa tapahtuu. Minä kuulun jälkimmäiseen joukkoon.
Minä olen tänään, ehkä ensimmäistä kertaa ihan oikeasti, miettinyt uskonnon ja uskon merkitystä ihmiselle. Vaikka ole päässyt ripille , mennyt naimisiin kirkossa, lapseni on kastettu - tänään , ensimmäisen kerran, papin sanat lohduttivat minua ja jokin psalmin sanoissa kosketti.

" Älkää surko että kuolin, vaan iloitkaa siitä, että elin"- oli kummitätini sanoma. Kun ihmisen elämänkaari katkeaa liian aikaisin, on lohdullista ajatella taivaan kotia, ja mahdollista jälleennäkemistä. Ja sitä, että ylösnousemus takaa hyvän olotilan, rauhan.

Sisäinen rauha on ollut minun henkisen elämäni tavoite jo ainakin kymmenen vuotta. Hetkinen, melkein kaksikymmentä. Olen ihaillut ihmisiä, joista henkii ulospäin se rauha ja onnellisuus, että he ovat sinuja itsensä ja ulkomaailman kanssa. Minusta ulospäin säteilee lähinnä hermostuneisuus.

Mutta olen oppinut sen, että parempia päiviä on turha odottaa. On elettävä nyt, tätä päivää, ja otettava kaikki irti. Mutta, ja tässä tulee se syvällisyys ( huom,. tämä on siis syvällistä, ei syvältä..), elämä on elettävä toiset huomioonottaen ja heitä kunnioittaen ja rakastaen. Elikkä kiteyttäen: " Antaa palaa vaan jos se ei satuta toisia".