Dinkkunainen edistyy

Kohta kymmenen kuukautta, lähes kahdeksan omassa asunnossa. Tai siis vuokralla, omaa en ehkä osta koskaan. Tämäkin on turhan kallis, mutta aion asua tässä niin kauan kunnes kuopus lähtee maailmalle. Mitä sitten, en tiedä,
komppaan vaan  Frodo Reppulia:

" Tie vain jatkuu jatkumistaan,
ovelta mistä sen alkavan näin.
Nyt se on kaukana edessäpäin,
jos voin, sitä joudun seuraamaan.
Jaloin uupunein vaeltaen,
kunnes se tien
suuremman kohtaa,
johon moni polku johtaa.
Mihin sitten, tiedä en.
Mihin sitten,
tiedä en. "

Olen kuitenkin tyytyväinen, onnellinenkin. Elämä on helppoa, kun ei olekaan muitten tarpeita huollettavana. Toki lapset, niitä ei lasketa. Mutta olen niin paljon yksin, ja minun pitää kuunnella vain itseäni. Voin olla töissä mihin asti huvittaa, tarkoittaa nimenomaan sitä tässä yhteydessä, että minun ei tarvitse enää kiirehtiä tekemään ruokaa kotiin. Yleensä en sitä edes tee, syön vaikka kourallisen pähkinöitä jos huomaan vatsan murisevan.

Uuden, itsekkään elämän opettelu ei ole helppoa. On vaikeaa asettaa omia tarpeitaan tai mielihalujaan ykköstilalle, kun on kuitenkin parikymmentä vuotta peilannut niitä muitten tarpeisiin ja tinkinyt. En väitä, että olisin ollut alistettu tai jotenkin kieltänyt tarpeeni, ei, en ole uhrautuja. Mutta juoksulenkkini ja muut menoni sovitin aina niin, että ruoka oli uunissa, pyykit pesty ja koti siivottu.

Minua vähän pelottaa, josko tähän tilanteeseen jämähdän, enkä koskaan halua jakaa arkeani kenenkään kanssa- En kuitenkaan halua vanheta yksin, vaan sellaisen kumppanin kanssa, jonka kanssa arjen jakaminen olisi yhtä helppoa kuin tämä elo nyt on.( Tarkoittanee, että hän kokkaa itselleen ja pesee pyykkinsä. )

Kun on taasen lähtöpisteessä, lähes viisikymppisenä, arvottaa asioita eri tavoin kuin nuorempana. Välillä kirvelee, ja pelkään että se lisääntyy nyt keväällä, kun ei ole enää sitä puutarhaa. Ei ole omaa kotia, jonne saisi itse valita tapetit. Tästä maallisesta ajattelusta on vain kasvettava irti, ajateltava, että en ole yhtään sen huonompi ihminen, vaikkei minulla olekaan sitä omistusasuntoa ja omenapuita taikka marjapensaita.

Hämmentävää ajatella, että uuden suhteen solmiminen lähtee siltä pohjalta, ettei nyt perustetakaan perhettä. Ei suunnitella lapsia, sillä se aika on minulta ohi. Jos nyt tulisin raskaaksi, olisin n. 56-vuotias, kun lapsi menisi ensimmäiselle luokalle koulussa. Kun jäisin eläkkeelle 65-vuotiaana, lapseni olisi noin 16-vuotias. Härreguud.

Uuden mahdollisuuden ajatteleminen lähtee siis ihan itsekkäistä syistä.

Eroprosessi etenee vaiheittain, ja olen ollut siitä koko ajan tietoinen. Vaan minkäs sille, kaikki vaiheet on läpikäytävä, jos meinaa jatkaa elämäänsä jotakuinkin ehyenä ihmisenä. Nyt en ole katkera, se se vasta kuluttaa ihmistä ja on täysin tarpeton tunne. Mennyt elämä oli paljolti hyvää, mutta olen nyt kiitollinen ex-puolisolle, että vei prosessin jääräpäisesti maaliin. Nyt on hyvä.

Mitäpä sitten? Olen elänyt vähän tuhlaavaisesti, sisustanut tätä asuntoa kodiksi ja tulossa on Kööpenhaminan, Italian ja Lontoon reissu. Jostainhan sitä pitää syyllisyyttä potea. Olen käynyt myös kaksi kertaa tämän vuoden puolella kampaajalla. Ja kosmetologilla kerran.

Ja Dinkkunaisella on niin paljon hyvää elämässään, on antoisa ja palkitseva työ, rakkaat oppilaat ( ihan oikeasti, minulla on etuoikeus tuntea heidät kaikki nimeltä ja tykätä heistä sellaisina kuin ovat , ihan paras asia tässä duunissa ), upeat työkaverit, ihanat ja rakkaat ystävät ja sukulaiset. On sienimetsät, on lenkkipolut. On koko avara maailma valloitettavana.

Vielä pitäisi uskaltautua heittäytyä. Ja olla analysoimatta liikaa. Pitäisi kyetä nauttimaan hetkestä, olemaan onnellinen- kaikki se on sallittua, jos se ei satuta muita lähellä olevia ihmisiä.

No tässä sitä istun sohvalla, ulkona huutaa tuuli. Hieman on haikea olo, olisipa tässä vieressä hän, jonka kainaloon käpertyä ja olla vain hiljaa.