tiistai 28. helmikuuta 2017

Dinkkunainen haaveilee

Kahdeksan kuukautta erosta ja virallinenkin tuomio on kolahtanut postilaatikosta. Oma elämä on muotoutunut aika helpoksi ja selkeäksi, onneksi on hyvä työ ja upeita ystäviä ja sukulaisia. Omaa selviytymistä helpottaa se, että lapset ovat niin aikuisia, ettei tarvitse heidän asioistaan vääntää. Lisäksi koen, että suhteet heihin ovat kunnossa.

Uusi kotikin on viihtyisä, on mahdollista laitella keväällä ruukkupuutarhaa ja metsät ovat tässäkin lähellä. Uusia reissuja on suunnitteilla jo muutama ja lenkkeily tuntuu taivaalliselta rintaleikkauksen jälkeen. Enää ei tule tuijotettua tv-draamaa vaan sitä pystyy keskittymään vaikka lukemiseen.

Unimaailma on herkullista, alitajunta työstää villisti asioita. Jo kahteen otteeseen olen uneksinut olevani katamaraanissa valtamerellä ja nähnyt upeita, majesteettisia valaita laivan alla ja ympärillä. Meri on ollut tyyni, ja vaikka valaat ovat hiponeet laivan kylkiä, laiva ei ole ollut vaarassa kaatua tai upota. Minä huusin viime yönä, että katsokaa, kuinka kaunis se on, kun näin valaan tulevan pintaan ja sukeltavan jälleen. Pidin tyttöjäni sylissä ( olivat pieniä), mutta muistan ajatelleeni, että minulla ei ole hätää, vaikka laiva uppoaisi. Vesi oli kirkasta ja osasinhan uida. 

Unikirjan mukaan valas viittaa feminiinisyyteen. Jaa, olisikohan minun naiseuteni nyt tulossa pinnalle, ja minä pitäisin siitä? Eikä se hukuta minua, vaan on kaunista?

Katsoimme juuri kuopuksen kanssa "Pretty Womanin". Romanttiset elokuvat ovat ehkä vielä liian kovaa kamaa minulle, pitäisi pitäytyä Harry Pottereissa. Azkabanin vanki ei saanut sellaista tunnetta aikaan, kun sai tuo ensin mainittu, vaikka siinä ei oikeasti olekaan mitään , mikä viittaisi realismiin. Mutta ne katseet, miten Edward jumaloi Vivianiaan, en kestä. Kukaan ei ole koskaan katsonut minua niin. Minäkin haluaisin, että minua jumaloitaisiin. ( noo, ehkä just siksi olen eronnut. Onko pikkuisen epärealistista? )

Mutta saahan sitä haaveilla. Olen aina ollut hemmetin hyvä sellaisessa.Ihan jo pienestä pitäen kuvittelin kaikenlaisia tarinoita itsestäni ja suuresta rakkaudesta. Ja kuinka minua ensin koeteltaisiin väärinymmärrysten takia, mutta olisin jalo ja kestäisin ja sitten mies huomaisi, kuinka väärin hän on minua kohdellut ja pyytäisi katuen anteeksi. Ja minun ylimaallinen hyvyyteni ja rakkauteni saisi sädekehäni vain loistamaan kirkkaammin.Myönnän toki, että kyseiset kuvitelmat eivät kuuluneet vain teini-ikään, vaan niiden avulla sinnittelin yli niiden pahimpien mustien öiden, jolloin makasin patjalla olohuoneessa kiroten ja purren tyynyä etten olisi huutanut ääneen.

Minä vähän mietinkin tässä, että jos ei olisi ollut niin hyvä mielikuvitus ja kyky paeta illuusioon ja haavemaailmaan, saattaisin olla ollut dinkkunainen jo vuosia aiemmin, jopa omasta aloitteestani.

Nyt , kevätauringon rinnalla, nuo utopiat taas nostavat päätään ja sitä alkaa kuvitella, josko se suuri rakkaus jossain odottaisi. Vanhaa en enää haikaile. Haaveitten ohella kokemus, järki ja epävarmuus ottavat osaa keskusteluun. Mitä jälkiä 20 vuoden avioliitto on jättänyt minuun? Pääsenkö huonoista jäljistä irti ja onko minussa mitään hyvää? Toistanko itseäni, jos tapaan jonkun mukavan miehen, ja tukehdutanko hänetkin?
Onko ylipäätään mahdollista solmia toimivaa liittoa enää tässä iässä? Kun on niin paljon lastia menneisyydestä. Miten seurustella viisikymppisenä? Voiko viisikymppinen odottaa enää romantiikkaa, vai pitäisikö alkaa vaan hengata jonkun kanssa, jolla on loma-osake Fuengirolassa?   

En ole koskaan ajatellut olevani yksin, vaan mielestäni olen parisuhdeihminen. Olen kyllä toisaalta hyvin itsenäinen , mutta toisaalta hyvin hyvin riippuvainen. Olen riippuvainen halailusta, koskettelusta, hyväksynnästä. Toisaalta en pidä, jos minua yritetään rajoittaa.

Taidan olla aika kompleksinen kokonaisuus. Perkele, ehkä sitä pitää pitäytyä haavemaailmassa ja kirjoittaa niistä romaani. Muuttaa yksinäiselle saarelle, ja se tosimies, joka ui sinne minun luokseni, hampaissaan ruusu ja vedenpitävässä repussaan shampanjaa ja timanttisormus, saa jäädä.

Ei kommentteja: