lauantai 21. helmikuuta 2015

Minä, keski-ikäinen nainen

Otsikko plagioitu, mitä sitten? Tässä iässä voi reilusti käyttää hyväkseen jo aiemmin keksittyjä, hyviä ideoita.

Jos henkinen ikä on alle kaksikymmentä ja kroppa lähentelee viittäkymmentä, on kohtuullisen haastavaa selvitä tehtävistään ehjänä.

Toissapäivänä meillä oli töissä telinejumppapäivä, ja olin, rajoitukseni ymmärtäen, pyytänyt neljä yläkoululaista auttamaan, toimimaan esimerkkeinä, kun heitetään volttia tai arabialaista kärrynpyörää. Intouduin kuitenkin näyttämään ilmapatjalla erilaisia hyppysarjoja ja jotenkin täräytin selkäni. Seuraavana päivänä olisi pitänyt lasketella oppilaitten kanssa, mutta sanoin, etten uskalla. Olin muonituksessa ja avustin muuten vain.

Menomatkalla eräs oppilas kysyi, aionko laskea. Vastasin, etten, sillä selkä on kipeä. Hän sanoi, että muistaa, kun viime vuonna laskettelin. Ahaa, niinkö. Joo, mä muistan, kun sä kaaduit ja sut piti nostaa ylös.

Mutta jollain tavalla nuo nivelet ovat luutuneet yhteen, kun alaselkä tuntuu olevan yhtä liikkumatonta levyä. Päätä kun kääntää, kuuluu rutinaa.

Joo, ja turpaan sille, joka kehtaa sanoa, että tämäkin olisi vältettävissä, jos treenaisin. Käyn salilla ohjatussa treenissä kaksi kertaa viikossa ja hiihdän, kävelen ja juoksen, jos mahdollista. Venyttelenkin, mutten riittävästi. ( okei. )

Tässä vaiheessa työuraa luulisi, että olisi käytettävissä sitä rahaa, ihan itseenkin. Voisi ottaa kauneushoitoja ja ostella alusvaatteita. Se aika kuitenkin odotuttaa, sillä vaikka opintovelat on kuitattu, asuntovelka ei. Palkka kehittyy  laskusuuntaan ja jälkikasvun menot kasvavat. Lapsilisä loppuu mutta opintorahaa ei saa. Toisen asteen opinnot eivät ole ilmaisia .

Meikäläinen on jonkin verran jämähtänyt tähän asenteeseen, että kyllä nämä alkkarit vielä pari vuotta välttävät. Ja että näyttäähän tuo ihokin paremmalta, kun ei kunnolla näe.

Tähän asti minulle on riittänyt, että olen päässyt perheen kanssa reissuun kerran vuodessa.

Nyt tuntuu, että kunhan esikoinen saa ajokortin, kuopus pääsee opintoihinsa ( no, kuskaan edelleen ja mielelläni ) ja mies .., niin, no. Mies tuhlaa kaiken testosteroninsa autonraatoihin, joita meillä on tällä hetkellä pihassa viisi ( plus kaksi käytössä olevaa ). Että eipä hirveästi huvita suunnitella kevään kukkaistutuksia.

Pitäisikö siis keskittyä omaan kukoistukseensa? En aio lakastua vielä, täältä sohvannurkasta lähden vielä uuteen nousuun! Ostan perheelle makaronia ja tonnikalaa ja käyn kampaajalla! En anna miehen ostaa uusia vanteita yhteenkään autoon ja otan kasvohoidon! Perkele! Säästän salaa rahaa, ja häippäsen viikonlopuksi Pariisiin, ihan yksin.

No ainakin Ikeassa vois käydä.

Ei kommentteja: