Keikalla Tukholmassa

Kun kuopus otti puheeksi One Directionin keikan Tukholmassa, tyrmäsin sen välittömästi. Eihän sitä nyt sinne asti, hyvänen aika. Katsottuani hänen kanssaan bändin " This is us"-elokuvan, totesin että kyllähän sun täytyy sinne päästä. Pidennetty viikonloppu Tukholmassa, ei sen kummempaa.

Kaverikin järjestyi mukaan. Löysin mielestäni hyvän hotellinkin Solnasta, alle kahden kilometrin päästä Friends Arenalta. Komensin tyttöjä ottamaan vain reppuun mahtuvat tavarat, sillä tiesin, että joudumme kävelemään paljon. Otin mukaani matkapakkaukset pesuaineita ja korvatulppia jo valmiiksi.

Junamatka Jyväskylästä Helsinkiin osoittautui käsittämättömän kalliiksi, joten päädyin omaan autoon ja sukulaisten vilpittömään :) auttamishaluun. Jätin auton siis kehä kolmosen ulkopuolelle ilmaiseen parkkiin serkkujen pihaan ja saimme heiltä kyydit satamaan ja takaisin. Lisäksi saimme muonitusta mennen tullen. Harvensin myös hieman heidän rodopensaitaan, kun käänsin autoa kömpelösti.

Laivamatkat sujuivat tavallisen yllätyksettömästi, tosin minun on aina älyttömän vaikeaa laittaa herätystä puhelimeen, kun en ymmärrä automaattisesti kellon siirtoa. Onneksi mukana oli loogisesti ajattelevia nuoria ja herätyksen asetus onnistui. Laivalla oli muitakin faneja ja nuoret osasivat ottaa ilon irti karaokesta, tanssimisesta ja muusta hulluttelusta.

Laivasta menimme metrolla Gamla Staniin, sillä hotellihuonetta ei saanut ennen klo 14. Päätimme kuitenkin mennä ajoissa tsekkaamaan reitin Friends Arenalle, jotta osaisimme sitten illalla oikeaan paikkaan. Paikallisjunalla Solnaan ja siellä olikin opasteet. Oli käsittämätöntä, että jo puoli yhden aikaan sisäänkäynnin kohdalla oli hirmuiset jonot, ja satoja nuoria oli jopa yöpynyt siellä. Meidän oli kuitenkin mentävä hotellille, ja vaikka se olikin linnuntietä hyvin lähellä , rautatie esti suoran reitin ja jouduimme kävelemään 40 min Arenalta hotellille. Olen miettinyt, pitäisikö tästä laittaa palautetta Hotels.comin esittelyyn. Että ei se hotelli nyt niin lähellä ollutkaan.

No, jokatapauksessa se oli kävelymatkan päässä, juttelin toisten vanhempien kanssa illemmalla ja heidän hotellinsa olivat kymmenien kilometrien päässä. Tosin paikalle oli järjestetty ylimääräisiä kuljetuksia.

Tytöille ei oikein ruoka maistunut, jännitti jo kovasti. Hotellissa odottelimme huonetta ja olin iloinen, tähän mennessä ei ollut tapahtunut muuta harmia kuin niiden käytännöllisten pesuaineiden unohtuminen laivaan. Olimme löytäneet kaikki kulkuvälineet ja etapit ongelmitta ja osanneet mennä oikeisiin paikkoihin. ( Jos tunnette minut ja suuntavaistoni ymmärrätte, miksi olen aina yhä uudelleen tästä asiasta iloinen ja ylpeä ).

Mutta sitten meni hermot. Emme päässeet hissillä haluamaamme kerrokseen ja kerrosten välillä ei ollut portaita. Kirosin ja meuhkasin, kunnes jonkin verran ajeltuamme hissillä edestakaisin hissiin tuli hotellivirkailija ja näytti, että huoneen avain piti ensin laittaa lukijaan. No olisihan minun pitänyt tuo ymmärtää, onhan näin ollut ennenkin. Harmitti oma typeryys. Seuraavana päivänä hokasin muuten ne portaatkin.

Siistiydyimme ja lähdimme taas talsimaan Friends Arenaa kohti. Puolivälissä matkaa huomasin, että olin unohtanut ottaa niitä korvatulppia matkaan. Niitä, jotka olin älykkäästi ottanut kotoa mukaani, ettei tarvitse turhaan maksaa. No, tytöt sanoivat etteivät halua sellaisia. Mutta jälleen kerran harmittelin tyhmyyttäni. ( Onneksi konsertin desibelitasot olivat olleet siedettävät ).

Olimme paikalla tuntia ennen sisäänpääsyn alkua ja jonot olivat kilometrin pituiset. Kuinka ollakaan tyttöjen lähelle avattiin sisäänkäyntiväylä ja koska olivat oikeassa paikassa lippuneen ( sisäänkäyntejä oli ainakin neljässä eri paikassa ) he pääsivät sisälle lähes heti ja erittäin lähelle esiintymislavaa. Mahtava tuuri :)

Meikäläisellä olikin sitten ilta aikaa , omaa sellaista. Se sujui kävellen, terassilla istuen, ihmisten kanssa jutellen ja taas kävellen. Onneksi aurinko paistoi, vaikka olikin tuulista.

Konsertin loputtua itkuiset tytöt tulivat sovittuun paikkaan ja hämmästelin, olivatko panikoineet kun eivät löytäneet minua? Olin kyllä odottanut siinä, missä lupasin, mutta niin odotti parisen sataa muutakin vanhempaa. Kuopus kiukustui, sun takias me ei kyllä itketä. Mutta konsertti oli ollut jotain elämää suurempaa...Harry Styles oli heittänyt katsojien päälle vettä ja sitä oli lentänyt tyttöjenkin puseroille. ( En pese tätä paitaa koskaan...)

Matkanteko hotellille sujui kuin hidastetussa elokuvassa, jalat olivat kipeät ja tunteet pinnassa. Kuopus suuttui minulle, ei sun tarvii kävellä meidän kanssa, me osataan kyllä hotellille. Eikä me pyydetty, että sä jäät odottamaan sinne. Oltais me pärjätty ilmankin.

Aivan varmasti. Mutta eihän sitä voi jättää kahta 14-vuotista kävelemään lauantaiyönä keskenään Tukholmassa. Vaikka osaisivatkin hotellille.

Kammoksuin jo etukäteen seuraavaa päivää, olisimme kaikki väsyneitä, kasseja oli pari lisää ja taas pitäisi kävellä, ensin asemalle, sitten muutama tunti kaupungilla ja sitten vielä satamaan. Päivän paras ehdotus tulikin entiseltä kurssikaveriltani, jonka kanssa olimme sopineet tapaamisesta. Hän nimittäin ehdotti, että tulisi hakemaan meidät hotellilta, käytäisiin jossain porukalla ja sitten hän veisi meidät satamaan.

Käsittämätöntä. Mahtavaa. Saatoimme jättää kassit autoon ja keskittyä ihailemaan Tukholman kauneutta. Samalla pikakelasimme viimeiset parikymmentä vuotta elämäämme.

Kotimatka sujui ongelmitta ja maanantaina iltapäivällä olimme taas kotona, huikeaa kokemusta ( ainakin neidit ) rikkaampina. Olen itse siitä iloinen, että päädyin katsomaan tuon elokuvan ja ajattelemaan sen ehdottoman ein sijaan "no mikä ettei"-ajattelua. Sitä suosittelen muillekin.