Tässä yhteen aikaan seurasin tiukkana tv-sarjoja kuten Dicte, Hiljainen todistaja tms, joissa kaikissa oli yhteisenä nimittäjänä pätevä, erittäin pätevä naissankari. Kaikille naissankareille oli ominaista työlleen sitoutuminen, töistä palattiin kotiin keskiyöllä, otettiin drinkki ja käytiin söpössä pyjamassa sänkyyn todistusaineiston ja läppärin kanssa. Aamulla oltiin tyylikkäänä töissä, joku jakkupuvussa ja joku vähän rennommin farkuissa ja paitapuserossa. Ai niin, Helen Mirren " Epäilyksen polttopisteessä" jopa lenkkeili yöllä, koska päivällä ei ehtinyt työkiireiltään.
Kaikilla oli pääsääntöisesti tyylikkäät kodit, Dicte muutti erottuaan ihanaan maalaistaloon . Välit ex-puolisoon olivat kunnossa ja pian löytyi nuori rakastajakin. Yhtään pulleaa tai rumaa supernaista ei ollut joukossa, ellei lasketa Vera Stanhopea, joka onkin ihan omanlaisensa ja johon minä en nyt aio samaistua.
Vaikka olisihan se coolia kutsua kaikkia sanalla " love", pukeutua trenssiin, kumppareihin ja lierihattuun. Ja asustaa navetassa, lähestulkoon.
Joskus, kun autossa soi kunnon poppi ja varsinkin pimeällä, kuvittelin olevani tuollainen naissankari. Pysähdyin Hipalle ostamaan lennossa juustohampurilaisen ja jätin siitä puolet syömättä, kuten telkkarissakin. Kävelin määrätietoisesti ja vastasin puhelimeen tehokkaasti, jep, kyllä olen, eilen pesin ne, ne löytyy sieltä urheiluvaatehyllystä. Ei, en ostanut juustoa, sori.
Herkuttelin roolissani, kun tulin kotiin työpäivän jälkeen. Onhan mullakin neliöitä, tosin vuokralla. Mutta samalla tyhjäkäytöllä kuin telkkarin naisillakin. Heitin reppuni eteiseen, potkaisin kengät jalastani ja tein drinkin. Tosin minä kotiudun yleensä iltapäivällä, niin tuo ensimmäinen drinkki on alkoholiton. Suomessa on syksyisin helppoa kuvitella, että kello on jo yksitoista illalla, vaikka todellisuudessa kello on viisi.
Pyjama siis päälle ja sisustusvalot, sitten sohvalle läppärin kanssa niin pätevänä.
Näille naisille oli yhteistä myös se, etteivät he kaivanneet parisuhdetta, vaan omistautuivat työlleen ja haksahtivat satunnaisesti peuhaamaan jonkin seminaarituttavuuden kanssa. Joka osoittautui sitten jonkin yläjaoston pomoksi ja seuraava kohtaaminen työn merkeissä aiheutti nolon tilanteen ja sitten , kun siitä oltiin selvitty, pöllytettiin petivaatteita uudestaan. Tai oltiin yleisessä vessassa, whatever.
Niin minäkin kuvittelin, kun vajaat kaksi vuotta sitten tähän vuokrakolmioon muutin ja sain vielä rintojenpienennyksen bonuksena. Ryhti koheni ja mieliala samoin. Nyt olisi aika menestyä.
Olisi joskus hauskaa pitää opekokoukset Hill Street Bluesin tyyliin, tosin joskus olen joutunut oikeasti toteamaan että " Let's be careful out there ". Tai siirrellyt paperipinoja kansliassa tyyliin " Eihän sitä muuten erityisopettajaksi pääsisikään".
Mihin Dinkkunaisen ammatillinen kehitys johtaakaan, tuskin telkkarisarjojen sankarittarien tyyliseen elämään. En oikeasti edes haluaisikaan. Vaikka kyllä tässä ammatissa olisi ainesta useampaankin tv-sarjaan, uskokaa tai älkää.
Pohjimmiltaan minäkään en halua olla elämässäni sooloilija, vaikka niin kaksi vuotta sitten ajattelin. Lähden maailmalle, Afrikkaan, elän just niinkuin huvittaa. Potkaisen korkkarit kattoon ja pesen hampaani viskillä.
Ehkä se Vera Stanhope on minua kuitenkin lähinnä, vaikken navetassa halua asuakaan.
Enkä yksin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti