Dinkkunainen pohtii

Liikaa. Aivan ehdottomasti. Sen lisäksi, että pohdin tulevaisuutta valveillaollessani, alitajuntani työstää sitä nukkuessani. Kaikki klassiset unisymbolit kotiliedestä vesiputouksiin ja saarelle purjehtimisineen, morsiuspuvut ja helmikorut, vaaleanpunaiset liljat...painajaisia tai freudilaisia falloksia ei ole unissani esiintynyt, mutta viimeaikoina olen uneksinut paljon tyttäristäni. Ovat unissa pieniä..

Ehkä tämä aika, vuosi ja noin kahdeksan kuukautta erosta ( juu, olen mennyt eteenpäin :) ja tietoisuus tulevasta lapsenlapsesta sekä myös siitä, että pian kuopuskin lähtee maailmalle, saa minut hiukan herkäksi. Tyhjän pesän syndrooma on terminä tuttu, muttei vielä ihan konkreettisena. Mitäs sitten ?

Käsittämätöntä. Suurin osa ihmisistä varmaan toteaa,että nauti nyt hyvä ihminen, tee juuri sitä mitä haluat. Itseasiassa olen eron jälkeen niin toiminutkin, opetellut elämään myös itseäni varten.

Koen sen vain niin dramaattisena, lähipiirissä syntyy vauvoja harva se kuukausi ja minä saan viisikymppislahjaksi lapsenlapsen. En edes ymmärrä, miksi se on muka niin käsiteltävä asia, että nuo vauvahommelit ovat minulta jo ohi. Olenhan saanut kaksi ihanaa tytärtä , elänyt vauva-ajasta ylioppilasjuhliin , tukenut murrosiässä ja leikkinyt aikanani poneilla ja barbeilla. Lisäksi pääsen pian nuuskuttelemaan tyttärenpoikaa, ja mikä parasta, mummon roolissa.

Minulla on siis ikäkriisi ja tyhjän pesän syndrooma. Mitä tekisi tosinainen tälläisessä paikassa? Lähtisi Balille itseään etsimään , kuten Julia Roberts East, prey and love elokuvassa?  Joogailisi Anthony Banderasin kanssa jossain vesiputouksessa?

Jotenkin on välillä tyhjä ja tyytymätön olo. Ne asiat, joista sain ennen tyydytystä, eivät enää houkuttele. Kirjaan jaksaa tarttua entistä harvemmin, kuntoilu ja urheilu eivät jaksa motivoida. Ajatelkaa, että joskus treenasin jopa seitsemän tuntia viikossa ihan kunnolla, vähintään neljä. Nyt vääntäydyn kävelylle kaksi-kolme kertaa viikossa. Kotityöt ja kodin laittokaan eivät innosta, sillä tiedän, että tämä asunto on väliaikainen. Minun ei kannata enää kovin pitkään tätä 80 neliön kolmiota ylläpitää, sillä olen täällä pääosin yksin ja vuokra on kova. Muuten täällä on riittävän viihtyisää ja mukavaa asua.

Seurustelukuvio jatkuu ja hämmentää aika ajoin sekin. Taitaa tämä aikuisiän seurustelu olla erilaista kuin nuorena, mutta jos on niin teinin tunne-elämä kuin minulla, ei osaa nauttia tästäkään olotilasta. Kun asutaan eri osoitteissa ja eri paikkakunnalla, seurustelu tapahtuu viikonloppuisin. Silloin ajan kasseineni miehen luo ja vietämme yhdessä laatuaikaa. Sunnuntaina tapahtuu taas siirtyminen arkeen ja siihen omaan elämään, jota me molemmat elämme tahollamme. Mutta se ei ole täysipainoista seurustelua, tuollainen, että kohdataan hetki ja sitten ei taas kuule toisesta mitään, korkeintaan hätäisen puhelun ja watsapp-viestejen verran. Voisi siis todeta, että tämä on sellaista part-time-seurustelua.

Mikä sinällään ei tietenkään ole huono asia, kun ollaan aikuisia ja kuitenkin vastarakastuneita. Minähän niin vannoin, etten ikinä miestä ota arkeani jakamaan, kun nyt on niin ihanaa, ei tarvitse toisten likavaatteita keräillä pyykkiin tai neuvotella siitä, mitä ruokaa milloinkin laitetaan. Silti kaipaisin sitä säännöllisyyttä ja turvallista olotilaa, että ollaan yhdessä ja eletään tätä elämäämme yhdessä. Mistä näkökulmasta teen ratkaisuja tulevaisuuttani ajatellen, siitäkö että ollaan yhdessä vai siitä, että olen itsellinen, viisikymppinen nainen, jonka alaikäiset lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ( ainakin melkein ) ja pärjäävät ilman äidin jatkuvaa huolenpitoa?

Niinpä niin, aivan liikaa pohdintaa. Lisätään tähän vielä jatkuva hellyydentarpeeni ja epävarmuuteni, niin  soppa on valmis. Oppisiko sitä vielä tässä iässä nauttimaan hetkestä, ilman sitä jatkuvaa analyysiä että tykkääköhän tuo nyt ja tykkääkö enemmän kuin eilen vai alkaakohan se vetäytyä ja ei enää tykkääkään?

Itse asiassa se Bali ei taitaisikaan olla huonompi ratkaisu...