lauantai 12. marraskuuta 2016

Dinkkunaisen elämää. Uusi alku?

On niin outo olo. Tuntuu kuin olisi viimeiset kaksikymmentä vuotta elämästä pyyhkäisty pois. Samassa tilanteessa kuin silloin, edellisen suhteen päättyessä. Muutin Helsinkiin, hommasin asunnon ja työpaikan.

Tähän väliin mahtuivat raskaudet ja lasten kasvu. Vauva-aika, pikkulapsivuodet ja koululaisten kasvu nuoriksi. Nyt on kotona enää kuopus ja hänkin täyttää ensi viikolla 17 vuotta. Tosin suurimman osan ajasta hänkin asustelee Jyväskylässä, joten olen pääosin yksin.

Ostettiin aikoinaan talo, remontoitiin se ja laajennettiin omaksi kodiksi. Laitoin pihaa tunteella, rakastin kasvihuonetta ja pionipenkkejä. Sitten jouduin tempaisemaan itseni sieltä irti ja muuttamaan pois, asuntoon, joka on samassa pihapiirissä kuin se, johon aikoinaan muutimme Muuramesta.

Jälleen joudun aloittamaan alusta. Ihmiset kyselevät, joko olen harkinnut oman asunnon ostamista, onhan vuokra tosi korkea. No en ole. Olin jo totuttautunut ajatukseen, että vajaan kymmenen vuoden päästä olisimme olleet velattoman omakotitalon omistajia. En helvetti haluaisi aloittaa tuota kitkutusta uudelleen, ei kai tässä iässä enää tarvitsisi? Sitäpaitsi rivitalot ovat tälläkin seudulla suhteellisen korkeassa kurssissa.

Mutta tässä sitä ollaan. Kuten silloin reilut 20 vuotta sitten, itsellisenä ja ilman suurempia velvoitteita. Henkisesti tunnen oloni todella epäkypsäksi ja epäonnistuneeksi. En voi kuvitellakaan, että tähän asuntoon tulisi joku vieras. Tuntuisi todella kummalliselta. Tuskin osaisin edes keskustella tai seurustella kenenkään kanssa, käyttäytyisin kuten aikoinani kun sellaista harrastin ja sehän ei sovi vajaalle viiskymppiselle ( huom. vajaalle :) Eivätkös tämänikäiset tapaa bingossa tai päivätansseissa? Seurakunnan retkillä?

Puhuttiin kuopuksen kanssa asiasta, tuttava erosi ja muutti yhteen miehen kanssa, jolla oli samanikäinen poika kuin tuttavalla tytär. Kuopus kavahti ja sanoi,että mä en sitten ainakaan muuta mihinkään, jossa asuu 17-vuotias poika, eihän silloin voisi mennä edes vessaan rauhassa.
Sanoin, että todellakaan ei ole pelkoa. En usko, että minusta enää olisi moiseen.

Tämä on niin outoa, elän takaumissa. Mulla on yhtäkkiä ihan hirveästi aikaa, varailen illaksi jumppia ja sitten kuitenkin perun. Samalla tavoin kuin nuorena sinkkuna, ravasin jumpissa ja iltakävelyillä. En oikein jaksa keskittyä lukemaan, pianoakaan ei huvita soittaa vaikka nyt sitä saisi takoa ilman että kukaan valittaa. ( naapurit ehkä). Hassua, kun 20 vuotta elää muille ja muiden tarpeille, on nyt ihan tyhjän päällä kun ei olekaan ketään, josta huolehtia. Tyttäret palauttavat pikaisesti maan pinnalle, jos yrittää.

Yritän tässä ravistautua irti muiden näkemyksistä ja miettiä itse, millaisia ratkaisuja teen loppuelämäni suhteen. Otanko pankista lainaa , jos saan, ja ostan osakkeen? Kyttäänkö kenties edullisempaa vuokra-asuntoa, rivitalo sen toistaiseksi olla pitää, ja kolmio. Onhan tämä toisaalta ihan pirun helppoa tämä vuokralla asuminen.

Liitynkö nettideittisivustoille muiden elämänkoululaisten joukkoon?

No, onhan mulla suunnitelmia loppuelämän varalle. Kuten:

-kirjoittaa menestysromaani, tv-sarjan käsikirjoitus tai parisuhdeopas miehille.
-matkustaa maapallon ympäri, uida kaikissa valtamerissä, työskennellä ulkomailla
-asua ulkomailla, kenties Francesca Mayesin tavoin, Toscanassa? Tai Kreikassa?

Nyt tällä hetkellä elän välietappien mukaan, reissusta reissuun. Lokakuussa oli Berliini, nyt joulukuussa Teneriffa. Kesällä ehkä Italia, ehkä Lontoo. Ehkä molemmat. Matkaseuraa onneksi löytyy omista tyttäristä, kun kyllästyvät, reissaan yksin.

Joo, enkä lähde viiskymppisten kiertoajelulle Viipuriin. Otan rinkan selkään ja annan kiskojen viedä.



  


Ei kommentteja: