Dinkkunaisen elämää osa 2. Arki alkaa rullata

Tai mikä arki, kun olen sairaslomalla. Mutta hienot kelit ovat olleet toipua leikkauksesta, ja sieniä on piisannut.

Reilut kolme kuukautta The Siipan päätöksestä ja omassa asunnossa asuttu puolitoista kuukautta. Helppoahan tämä on kuin mikä, ei tarvitse lämmittää, siivotakin pitää ihan vain koska on siihen tottunut. Pyykkiäkin niin vähän. Vaikka lakanat eivät pölisseet entisessäkään kodissa, nyt ne suorastaan pysyvät sileinä viikosta toiseen.Ruuanlaitto se vasta helppoa on, kun olen yksin, en sitä edes laita. Kun Emma on kotona, laitetaan jotain kevyttä. Jos ei olisi noita kissanpentuja, ei tarvitsisi oikeasti tehdä paljon mitään.

Mikähän siinä sitten oikein on? Tuskin kaikki selittyy sillä, että neliöt puolittuivat, ei ole pihaa eikä puolisoa? Tai, selittyyhän se.Vaikka puoliso ei omien sanojensa mukaan koskaan sotkenut ( oli aina töissä ), ei tuottanut pyykkiä ja ei vaatinut gourmet-aterioita.

No jaa. Tuli työpaitaa, sukkia, kalsareita päivittäin. Onneksi hän kuului siihen joukkoon, joka niitä vaihtoi. Lavuaari piti yleensä pestä käytön jälkeen ja komentaa laittamaan työkalut jne paikoilleen. ( Joo, nalkutin. Kauhea bitch. )Ruuaksikin kelpasi tavallinen perusruoka, liha ja peruna. Ruisleipä. Vaatimaton mies.

Saa nähdä, milloin iskee ikävä puutarhaan, olihan meillä komea, miehen rakentama kasvihuone, jota oikeasti rakastin. Kukkapenkit olin laittanut huolella ja tavernakin oli mukava, silloin kun siellä mahtui istuskelemaan. Mutta ajattelen, että onhan mulla tuossa pieni takapiha, jos silta tuntuu. Ruukkupuutarha on helppo laittaa.

Eilen olisi ollut 20v hääpäivä. En ajautunut sitä miettimään, nykyään pystyn sulkemaan tietyt asiat mielestäni. Kolme kuukautta olen niitä murehtinut, jättänyt hyvästejä kodilleni ja avioliitolleni. Nyt tuntuu, etten edes tuntenut puolisoani .En ole nähnyt häntä viikkokausiin.

Onneksi on ystävät. Olen hakenut ja saanut apua ja tukea. Nekin ystävät, joihin en ole säännöllisesti pitänyt yhteyttä, ovat soitelleet. Suku on aina tukena. Siis omani.

Tuntuu niin oudolle, välillä. Kuin 20 vuotta olisi pyyhkiytynyt pois. Kuin olisin taas se nuori Hannele, joka muutti Helsinkiin ja alkoi uuden elämän. Ihan sama fiilis, kun laittoi tästä vuokra-asunnosta kotia. Ja kuitenkin olen elänyt avioliitossa ja olemme olleet perhe. Nyt tytöt ovat aikuisia, ainakin melkein, ja puolison kanssa ei ole enää mitään. Hädintuskin puhevälejä.

Mutta nyt on tavallaan mahdollisuus asettaa itsensä etusijalle, omat tavoitteet ja haaveet. Toki tytöt kulkevat edelleen edellä, mutta esikoisella on jo oma, hieno elämänsä ja kuopuskin hiihtää perässä. Menee vuosi, kaksi, niin hänelläkin on omat kuvionsa. Olenkin sanonut, etten aio mummoutua täällä kahden kissan kanssa, vaan aion antaa unelmille tilaa.

Esimerkiksi: sovin Tinderissä treffit Richard Geren kanssa Manhattanille.
Menen Tansaniaan ( tai Keniaan ) kehitysyhteistyöhön. Thaimaakin käy.
Otan vuorotteluvapaata voitettuani Eurojackpotissa parikymmentä miljoonaa, teen maailmanympärysmatkan ja kirjoitan bestsellerin.
Ostan talon Kreikasta.

Ja jos noi nyt löi jotenkin yli, niin matalalla profiililla rehellisesti tuo kansainvälinen urakokeilu ei ole mahdotonta.  Eikä kirjoittaminenkaan. Eikä Kreikkaan muuttaminen, katottiin Emman kanssa erilaisia taloja Rodoksella. Sitäpaitsi hän lupasi ostaa sen mulle, kunhan saa rahaa.

Ja jos Gere on liian vanha, onhan aina nuorempia tilalle.  Eikös Madonnallakin ollut joku Toy-Boy?
Sen vakavampaan en todellakaan aio koskaan ryhtyä, ellei sitten kyseessä ole joku tosi tosi tosi ylimaallinen tyyppi. Sen vois ehkä ottaa reissuun mukaan.