sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Talvihorrosta valmistellessa

Kaikki alkoi vuonna 2008, jolloin juoksin ( tähän mennessä ) viimeisen maratonini. Viimeisen kahden kilometrin aikana jotain särkyi jalassani, röntgenkuva näytti marssimurtumaa. Vaivaisenluu ja sen aiheuttama nivelrikko isovarpaassa alkoivat kiusata ja kiusaus on jatkunut tähän päivään asti.

Reilut kolme viikkoa sitten , kesken tasaisen maan juoksun, vasemman jalan pieni pohjelihas sanoi poks ja ei antanut enää juosta. Lonkkasärkyä olen potenut koko kesän, sillä olen juoksennellut kolmisen kertaa viikossa ja vähintään kerran kympin lenkin. Tähän päälle toki muu ryhmäliikunta.

Jättäydyin sitten kävelylenkkien varaan ja sohvakin on kutsunut luvattoman usein. Koska en ole treenannut, kotityöt ovat vieneet ylimääräisen ajan. Töissäkin on pirun hektistä. Päivittäiset päiväunet on pakko ottaa, joskus jopa kahdet. Tulen töistä, otan torkut, laitan ruokaa ja ruuan päälle nukun uudestaan.

Tympii. Miten nopeasti sitä vierottuukin liikunnasta, alkaa lösähtää ja hakea hyvänolon tunnetta esimerkiksi suklaasta tai näkkileivästä. ( Tänään olen mussuttanut viimeeksimainittua, sillä kaapit ovat tyhjät ).Parempaa mielialaa hakee myös shoppailusta ja sen sellaisesta. Kampaajakäynnistä  ja kasvohoidosta, rakennekynsistä. Siis, ihan puhtaasti mielikuvina, sillä moisiin ylellisyyksiin ei ole varaa.

Olisihan se hienoa, että tässä iässä olisi varaa jo itsekkääseen rahankäyttöön, ylellisyyteen. Mutta koska näin ei ole, olisi se liikunta halvin tapa tuottaa endorfiinejä elimistöön.

Kuinka nopeasti lihas surkastuu ja läski alkaa vallata sen paikkaa? Reilun kolmen viikon tauon jälkeen olo on kuin syöttöporsaalla. Pakko alkaa uimaan ennenkuin ladulle pääsee.

Matkat ovat antaneet minulle sitä tulevaisuuden haavetta. Viime talvena olimme Thaimaassa ja se se vasta oli ihanaa. Reilusti ennen joulukiireitä pois ja lämmintä oli. Nyt olimme kaksi viikkoa sitten Lontoossa, ja lyhyt kaupunkiloma ei ollut samalla tapaa rentouttava, kuin viime jouluinen kaksi   viikkoa Krabilla. Itse asiassa Lontoon reissu heitti epäilyksen ilmaan, millä porukalla me reissaamme seuraavan kerran ja minne?

Silläpä sitten haavetankkini on tyhjä, en ole oikein osannut määrittää seuraavia unelmiani. Miten rakentavaa parisuhteelle tai perheelle voi olla sellainen haave, että minäpä reissaan sitten yksin ja taidankin seuraavaksi mennä Kuubaan - olkoon perhe ensi joulun sitten ilman äitiä. Kyllä perhekeskeiseen ajatteluun kuuluu se, että otetaan kaikki huomioon eikä sooloilla.

No, kai tässä muutaman kuukauden sisällä ajatukset selkiävät ja muutkin perheenjäsenet saavat sanaisen arkkunsa auki.

Sitä odotellessa täytynee vaihtaa talvivaihteelle ja yrittää saada niitä endorfiineja vaikka siitä uinnista.

Ei kommentteja: