Minun ei tarvitse edes lukea omia päiväkirjojani, muistan ihan ilman niitäkin. Kaverin äiti oli paljon mukavampi, omat vanhemmat eivät ymmärtäneet mistään mitään. Omat vanhemmat eivät tienneetkään mistään mitään tai ainakin esittivät eivät tienneet, ehkeivät halunneet tietää?
Me nykyvanhemmat olemme sitä kaliiberia, että haluamme kasvattaa nuppusemme pumpulissa, noin yleisesti ottaen. Emme halua tuottaa lapsillemme pettymyksiä, haluamme varjella heitä kaikilta kurjilta tuntemuksilta ja haluamme suojella heitä. Sinänsä ei huonoja periaatteita, tuntuu vaan että joskus menee pahasti ylilyöntien puolelle.
Toki yhteiskuntakin on muuttunut. Se mikä vielä 40 vuotta sitten oli tuiki tavallista lastenkasvatusta ( sisarukset katsoivat pienempien perään ) saattaa nykypäivänä olla lasten heitteellejättöä. Tosin tilanteet varmaan erilaisia, enkä suinkaan moiti nykylainsäädäntöä. Mutta me vanhemmat emme voi olla joka paikassa puskurina maailman ja jälkeläisemme välissä. Emme voi loputtomiin suojella lastamme, emme elää hänen puolestaan.
Vaikka kuinka toivoisi, ettei nuori toista omia virheitä, joista selvisi kuin ihmeen kaupalla ilman muita seuraamuksia kuin moraalinen krapula.
Sitä vaan toivoo, että olisi onnistunut antamaan sellaisia eväitä elämään, joilla pärjää. Vaikka tulisi mokailtuakin.
Ja ettei ole niin suurta mokaa , mitä ei voisi kotona kertoa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti