Sinkku-sana ei istu minuun, ei mitenkään. Sinkkuhan johtuu sanasta single, mutta en koe oloani sellaiseksi. Dinkku viittaa taas sanaan divorced, ja se istuu tähän paremmin.
Minulla on kuitenkin takanani kaksikymmentä vuotta avioelämää, kaksi tytärtä ja kissojakin kolme. Tosin vanhin heistä jäi Kotimäkeen, sillä kissat kiintyvät paikkoihin. Kaksi nuorinta pentua, jotka otimme kesän alussa, muuttivat meille ja roikkuvat lahkeissani koko ajan.
En siis todellakaan ole sinkku.
Mutta otsikkoon palatakseni-
Vajaan vuoden kesti prosessi, joka päättyi rintojen pienennysleikkaukseen. Uskomatonta, miten se pelotti. Ei olisi pelottanut, jos olisin ollut naimisissa ( teknisesti ottaen olen edelleen naimisissa, odotan että the Siippa hakee lopullisen eron harkinta-ajan jälkeen ). Mutta ihan itkua väänsin, kun mietin, että entä jos en herää nukutuksesta?
Kohtasin pelkoni ja kirjasin ylös toimenpiteet, jotka tulisi tehdä, jos en heräisikään. Varmistin ystävältä ja siskolta, että hoitavat tyttöjen tukemisen ja hautajaisjärjestelyt. Kirjasin ylös "viimeisen tahtoni". Ketä hautajaisiin saa tulla ja ketä ei. Kovin yksityiskohtaisesti en jaksanut asioita miettiä, pääpiirteittäin vain.
Kukaan ei minulle nauranut, vaan lupasivat huolehtia asioista. Sellaisia nuo rakkaat ystävät ja sisko ovat.
Leikkauspöydällä, kun kirurgia odoteltiin, sanoin hoitajille, että by the way, repun sivutaskussa on sitten paperilla asioita, jos sattuu niin, etten herääkään. Hekään eivät naureskelleet, vaan sanoivat että ok.
Jännä, etten tuollaisia olisi miettinyt, jos olisi ollut mies tukena. Ja varsin tiedän, ettei tukea olisi sen kummemmin tullut, tuskin olisi sairaalaan tullut vaikka ei oltaisi erottukaan. Mutta joku henkinen juttu siinä oli kuitenkin. Olisin ollut yksin, mutta nyt olin enemmin yksin.
Sairaalat ovat yksinäisiä paikkoja. Olen viimeeksi ollut potilaana, kun synnytin Emmaa. Mutta muistan niin vahvasti, kun pienenä sairastin aivokalvontulehduksen ( joo joo, ei se selitä mitään) ja makasin yksin huoneessa ja miten kova ikävä minulla oli äitiä. Yövuorossa oleva hoitaja toi minulle jostain nallen ja lauloi unilaulua minulle.
Mutta ne yövalot, hiljainen hurina.
Tällä kertaa oli bonuksena vielä verhon takana olevan potilaan spontaanit rukoukset. Tosin siinä ei ole mitään naurettavaa, hän oli rintasyöpäpotilas.
Heräsin ja olin onnellinen siitä. Valvoin kuitenkin yön, torkahdellen välillä. Ja miten iso ikävä sairaalassa voi syntyäkään. Mietin, että jos minulla olisi ollut puoliso, joka rakastaisi, hän olisi varmaan istunut vieressäni ja pitänyt kädestä.
Eikö niin tapahdu, ainakin elokuvissa? Vai olisinko minä sanonut, että no ei sun nyt todellakaan tartte tulla kattomaan, kyllä mä pärjään? Onhan mut opetettu pärjäämään ja meidän kulttuuriinkin kuuluu että pärjätään eikä herkistellä. Joo ja kyllä mä voin tehdä ruuat kun pääsen kotiin ja lämmittääkin, jos sä vaan viittisit kantaa ne puut valmiiks, kun mä en saa nostaa mitään. Joo ja älä pelkää, en mä tee nyt tästä toipumisesta mitään numeroo, et silleen. No kai mä ne puut voin kantaa.
lauantai 24. syyskuuta 2016
perjantai 23. syyskuuta 2016
Huumorikin on defenssi
Kolme kuukautta siitä, kun mies ilmoitti erosta. Oli varattu 20-vuotis häämatka Berliiniin, puolison ehdotuksesta ja mielenkiinnosta . Oli vietetty esikoisen ylppärit, kunnostettu kasvihuone, maalattu keittiön seinät vaahtokarkin väriseksi. Sitten juhannusaattona riita paisui niin suureksi ja dramaattiseksi, että mies lähti.
Toki edeltäviin vuosikymmeniin on mahtunut niin hyviä kuin huonojakin aikoja. Asiat ovat kuitenkin edenneet niin, että puoliso lunasti kartanomme tiluksineen ja minä asun nyt vuokralla. Sen verran velkaa oli, etten tässä kovin rikas ole.
Mutta. Kolmen kuukauden " tää ei oo totta, tää ei oikeesti voi tapahtua"-vaiheen jälkeen alan ehkä hieman oivaltaa, että ero on tulossa. Lukuisista keskustelunavauksista ja äärimmäisen rankasta vittuilustani huolimatta the Siippa ei ole suostunut puhumaan asiasta. Eli ole siirtynyt seuraavaan vaiheeseen, " okei, tää tapahtuu, en voi asialle enää mitään"-vaiheeseen. Miten tästä eteenpäin?
Viimeiset kolme kuukautta ovat olleet ristiriitaisia. Hyvinkin. Ehkä näistä asioita ripottelen tässä juttujeni lomassa, todennäköisesti. Minulle on kuitenkin tässä eroprosessin aikana tapahtunut myös yksi aivan mahtava asia, joka on nostanut itsetuntoni hetkellisesti todella korkeisiin sfääreihin.
Okei, se ei ollut" Haluatko miljonääriksi -kisa". Yli 3000 hakijaa sinne oli, ja monivaiheisen valintaprosessin jälkeen olin kisaamassa. Mutta en selvinnyt alkukarsinnoista. Kokemus oli hieno, ja niinhän se menee. Aina ei voi voittaa.
Pääsin nimittäin rintojen pienennysleikkaukseen. Toisesta lähti 630g, toisesta 430g. Jestas, miten tyttömäinen olo. Ehkä juoksen vielä kerran maratoonin, jos saan tuon vaivaisenluun korjattua.
Mutta vuosia haitannut vaiva on nyt korjattu, näytän hyvältä ja tunnen oloni hyväksi. Maltan tuskin odottaa, että pääsen juoksemaan ilman tuplavuorausta ja pomppivia hinkkejä.
Elämäntilanteeni on kuitenkin sellainen, että esikoinen asuu omillaan ja kuopuskin suurimman osan ajasta Jyväskylässä. Tästä päästäänkin tuohon otsikkoon, nimittäin siihen, kuinka käsitellä tämänikäisen, eronneen naisen problematiikkaa huumorin avulla.
Tästä tulee juttusarja, ja otan ensimmäiseksi aiheeksi kodinkoneet. The Siippa nimittäin sai pitää paukuttavan pesukoneen ja teipatun imurin. Minä menin paikalliseen liikkeeseen ja ilmoitin ovella, että moikka, tarviin pesukoneen, imurin , kahvinkeittimen ja pikkuisen radion.
Pesukone asennettiin, ja falskasi vettä ensimmäisen käytön jälkeen. Korjaaja kävi, ja halusi että oikein näytän, kuinka olen koneen käynnistänyt ( eronneet keski-ikäiset naiset saattavat olla pikkuisen tyhmiä ). Joo, ihan oikein oot käynnistänyt. No, vettä tihkui. Säädettiin ja homman piti toimia.
Ei sit toiminut. Seuraavana päivänä sama juttu ja korjaaja jo vitsailikin, että naapurit varmaan luulee että meillä on suhde.
Just tää asenne. Eronneet varmaan tunnistaa. Meinasin vetää sitä äijää turpaan. Vaihtoi kuitenkin jonkin kiristimen tms ja kone on toiminut eikä falskaa.Mutta piti perustella tämä myös sinne liikkeeseen, kun eivät meinanneet uskoa.
Siis pesukone vuotaa vettä näkyvästi, mutta mun piti näyttää että osaan käyttää sitä ja sit vielä selvittää erikseen, että kyllä se näin oli.
Sitten ne muut kodinkoneet. Piti olla hyvä imuri. Tuntuu kyllä lelulta entiseen verrattuna. Kahvinkeitin on tosi perseestä, siellä on vesisäiliössä se kohta, josta näkee, paljonko vettä ja paljonko pitää laittaa puruja. Meni vittu viikko ennen kuin keksin sen.Ja pitää nousta tuolille, että näkee sen mittarajan.
Ja radio on ihan lelu. Ei löydy muita kanavia kuin Nova. Olisin halunnut kuunnella Helmiä.
Toki edeltäviin vuosikymmeniin on mahtunut niin hyviä kuin huonojakin aikoja. Asiat ovat kuitenkin edenneet niin, että puoliso lunasti kartanomme tiluksineen ja minä asun nyt vuokralla. Sen verran velkaa oli, etten tässä kovin rikas ole.
Mutta. Kolmen kuukauden " tää ei oo totta, tää ei oikeesti voi tapahtua"-vaiheen jälkeen alan ehkä hieman oivaltaa, että ero on tulossa. Lukuisista keskustelunavauksista ja äärimmäisen rankasta vittuilustani huolimatta the Siippa ei ole suostunut puhumaan asiasta. Eli ole siirtynyt seuraavaan vaiheeseen, " okei, tää tapahtuu, en voi asialle enää mitään"-vaiheeseen. Miten tästä eteenpäin?
Viimeiset kolme kuukautta ovat olleet ristiriitaisia. Hyvinkin. Ehkä näistä asioita ripottelen tässä juttujeni lomassa, todennäköisesti. Minulle on kuitenkin tässä eroprosessin aikana tapahtunut myös yksi aivan mahtava asia, joka on nostanut itsetuntoni hetkellisesti todella korkeisiin sfääreihin.
Okei, se ei ollut" Haluatko miljonääriksi -kisa". Yli 3000 hakijaa sinne oli, ja monivaiheisen valintaprosessin jälkeen olin kisaamassa. Mutta en selvinnyt alkukarsinnoista. Kokemus oli hieno, ja niinhän se menee. Aina ei voi voittaa.
Pääsin nimittäin rintojen pienennysleikkaukseen. Toisesta lähti 630g, toisesta 430g. Jestas, miten tyttömäinen olo. Ehkä juoksen vielä kerran maratoonin, jos saan tuon vaivaisenluun korjattua.
Mutta vuosia haitannut vaiva on nyt korjattu, näytän hyvältä ja tunnen oloni hyväksi. Maltan tuskin odottaa, että pääsen juoksemaan ilman tuplavuorausta ja pomppivia hinkkejä.
Elämäntilanteeni on kuitenkin sellainen, että esikoinen asuu omillaan ja kuopuskin suurimman osan ajasta Jyväskylässä. Tästä päästäänkin tuohon otsikkoon, nimittäin siihen, kuinka käsitellä tämänikäisen, eronneen naisen problematiikkaa huumorin avulla.
Tästä tulee juttusarja, ja otan ensimmäiseksi aiheeksi kodinkoneet. The Siippa nimittäin sai pitää paukuttavan pesukoneen ja teipatun imurin. Minä menin paikalliseen liikkeeseen ja ilmoitin ovella, että moikka, tarviin pesukoneen, imurin , kahvinkeittimen ja pikkuisen radion.
Pesukone asennettiin, ja falskasi vettä ensimmäisen käytön jälkeen. Korjaaja kävi, ja halusi että oikein näytän, kuinka olen koneen käynnistänyt ( eronneet keski-ikäiset naiset saattavat olla pikkuisen tyhmiä ). Joo, ihan oikein oot käynnistänyt. No, vettä tihkui. Säädettiin ja homman piti toimia.
Ei sit toiminut. Seuraavana päivänä sama juttu ja korjaaja jo vitsailikin, että naapurit varmaan luulee että meillä on suhde.
Just tää asenne. Eronneet varmaan tunnistaa. Meinasin vetää sitä äijää turpaan. Vaihtoi kuitenkin jonkin kiristimen tms ja kone on toiminut eikä falskaa.Mutta piti perustella tämä myös sinne liikkeeseen, kun eivät meinanneet uskoa.
Siis pesukone vuotaa vettä näkyvästi, mutta mun piti näyttää että osaan käyttää sitä ja sit vielä selvittää erikseen, että kyllä se näin oli.
Sitten ne muut kodinkoneet. Piti olla hyvä imuri. Tuntuu kyllä lelulta entiseen verrattuna. Kahvinkeitin on tosi perseestä, siellä on vesisäiliössä se kohta, josta näkee, paljonko vettä ja paljonko pitää laittaa puruja. Meni vittu viikko ennen kuin keksin sen.Ja pitää nousta tuolille, että näkee sen mittarajan.
Ja radio on ihan lelu. Ei löydy muita kanavia kuin Nova. Olisin halunnut kuunnella Helmiä.
perjantai 4. maaliskuuta 2016
Jumalauta!
Tässä hiihtolomaviikon viimeisenä iltana päätin tykittää hieman ajatuksiani. Ihan sama lukeeko niitä kukaan. Pakko purkautua.
"Havaintoja parisuhteesta" on blogi, joka on saanut seuraajia ja jopa poikinut kirjankin. Hienoa, olen lukenut joitain juttuja ja tykännytkin. Ei siinä mitään.
Itse olen ajatellut, että pitäisi varmaan perustaa uusi blogi, tällä kertaa anonyyminä, jotta voisi kirjoittaa ihan rehellisesti, kaunistelematta ja suoraan ajatuksiaan. Kaikesta. Jopa parisuhteesta, perheestä ja työelämästä.
No perkele avioero ja potkuthan siitä seuraisi, ja välit menisivät sukulaisiin ja ystäviin. Ei taida kannattaa.Varsinkaan jälkikasvuun liittyviä asioita ei saa julkisesti repostella, vaikka kuinka hyvä kirjoittaja olisikin.
Mutta voinhan vähän raottaa? Melkein kaksikymmentä vuotta avioliittoa takana eikä mies vieläkään osaa sanoa mitään kaunista? Siis minulle? Aikoinaan sanoi, että olet kaunis kuin vasta leivottu rusinapulla, mutta huomasin, että oli käyttänyt samaa fraasia työkaverinsa facebook-kuvaan. Joten eipä sillä enää merkitystä, onneksi työkaveri oli kaunis nuori nainen eikä parrakas vanhus. Vaikka vituttihan se silti.
Emme ole enää puolison kanssa Facebook-kavereita, joten en tiedä, kuinka kauniisti hän muita rekkamiehiä ihailee.Tai naisia.
Lapset ovat kasvaneet ja oman tiensä edessä. Kaikkeni teen jotta turhat mutkat suoristuisivat. Toisaalta omat mutkansa tekevät ja niinhän sen kuuluu mennä. Olen ylpeä molemmista tyttäristäni, hienosti ovat elämänsä kolhuista selvinneet ja edelleen koen, että välimme ovat hyvät. Ja se onkin se tärkein juttu! Rakkaus ei saa koskaan olla ehdollista.
Minua on viime päivina ( joo, en lataa tähän tekstiin kaikkea ) raivostuttanut mm. se, että minä joudun aina tyhjentämään biojäteastian. Vaihtamaan lakanat ja imuroimaan. Käymään kaupassa ja laittamaan ruokaa. Minkä hiton takia kaupassa soivat ne "vain elämää" -versiot, joissa joku nasaalinainen nyyhkii että " lähtisitkö kanssani keskipenkille? "
Mutta niin makaa kuin petaa? Mitä mieltä oikesti olette? Onko niin, että kun on kaksikymmentä vuotta sitten päättänyt jotain, se päätös pitää yhä? Mitähän hittoa silloin tuli luvattua?
Ehkä kyseessä on keski-iän kriisi. Täytän toukokuussa 48-vuotta ja olen oppilaittenikin mittapuun mukaan aika vanha. Olen silti ihan älytön idealisti ja kuvittelen, että saisin vuosikaudet mättäneet epäkohdat toiminaan. Olen naiivi ja jonkin verran typeräkin. Mikä saa minut roikkumaan nykyisyydessä, kun siitä irroittautumalla voisin päätyä vaikka Richard Geren *syleilyyn?
*Richard Gere on kuvitteellinen hahmo. Vastaa todellisuudessa ketä tahansa älykästä, kiinteää ja komeaa nuorukaista.
Ja vaikka allekirjoittanut onkin jo keski-ikäinen rupsahtanut möykky, kieltäytyy hän tästälähin kuuntelemasta vielä keski-ikäisemmän ja rupsahtaneemman möykkypuolisonsa moitteita, ja jatkavansa omaa elämäänsä.
Vaikka olenkin innostunut marjastamisesta ja sienestämisestä, se ei tarkoita etä olisin täysin seniili.
Perkele.
"Havaintoja parisuhteesta" on blogi, joka on saanut seuraajia ja jopa poikinut kirjankin. Hienoa, olen lukenut joitain juttuja ja tykännytkin. Ei siinä mitään.
Itse olen ajatellut, että pitäisi varmaan perustaa uusi blogi, tällä kertaa anonyyminä, jotta voisi kirjoittaa ihan rehellisesti, kaunistelematta ja suoraan ajatuksiaan. Kaikesta. Jopa parisuhteesta, perheestä ja työelämästä.
No perkele avioero ja potkuthan siitä seuraisi, ja välit menisivät sukulaisiin ja ystäviin. Ei taida kannattaa.Varsinkaan jälkikasvuun liittyviä asioita ei saa julkisesti repostella, vaikka kuinka hyvä kirjoittaja olisikin.
Mutta voinhan vähän raottaa? Melkein kaksikymmentä vuotta avioliittoa takana eikä mies vieläkään osaa sanoa mitään kaunista? Siis minulle? Aikoinaan sanoi, että olet kaunis kuin vasta leivottu rusinapulla, mutta huomasin, että oli käyttänyt samaa fraasia työkaverinsa facebook-kuvaan. Joten eipä sillä enää merkitystä, onneksi työkaveri oli kaunis nuori nainen eikä parrakas vanhus. Vaikka vituttihan se silti.
Emme ole enää puolison kanssa Facebook-kavereita, joten en tiedä, kuinka kauniisti hän muita rekkamiehiä ihailee.Tai naisia.
Lapset ovat kasvaneet ja oman tiensä edessä. Kaikkeni teen jotta turhat mutkat suoristuisivat. Toisaalta omat mutkansa tekevät ja niinhän sen kuuluu mennä. Olen ylpeä molemmista tyttäristäni, hienosti ovat elämänsä kolhuista selvinneet ja edelleen koen, että välimme ovat hyvät. Ja se onkin se tärkein juttu! Rakkaus ei saa koskaan olla ehdollista.
Minua on viime päivina ( joo, en lataa tähän tekstiin kaikkea ) raivostuttanut mm. se, että minä joudun aina tyhjentämään biojäteastian. Vaihtamaan lakanat ja imuroimaan. Käymään kaupassa ja laittamaan ruokaa. Minkä hiton takia kaupassa soivat ne "vain elämää" -versiot, joissa joku nasaalinainen nyyhkii että " lähtisitkö kanssani keskipenkille? "
Mutta niin makaa kuin petaa? Mitä mieltä oikesti olette? Onko niin, että kun on kaksikymmentä vuotta sitten päättänyt jotain, se päätös pitää yhä? Mitähän hittoa silloin tuli luvattua?
Ehkä kyseessä on keski-iän kriisi. Täytän toukokuussa 48-vuotta ja olen oppilaittenikin mittapuun mukaan aika vanha. Olen silti ihan älytön idealisti ja kuvittelen, että saisin vuosikaudet mättäneet epäkohdat toiminaan. Olen naiivi ja jonkin verran typeräkin. Mikä saa minut roikkumaan nykyisyydessä, kun siitä irroittautumalla voisin päätyä vaikka Richard Geren *syleilyyn?
*Richard Gere on kuvitteellinen hahmo. Vastaa todellisuudessa ketä tahansa älykästä, kiinteää ja komeaa nuorukaista.
Ja vaikka allekirjoittanut onkin jo keski-ikäinen rupsahtanut möykky, kieltäytyy hän tästälähin kuuntelemasta vielä keski-ikäisemmän ja rupsahtaneemman möykkypuolisonsa moitteita, ja jatkavansa omaa elämäänsä.
Vaikka olenkin innostunut marjastamisesta ja sienestämisestä, se ei tarkoita etä olisin täysin seniili.
Perkele.
tiistai 5. tammikuuta 2016
Joulu Puerto Ricossa
Julmetun kauan on kestänyt tämä tauko kirjoittamisessa. Nyt yleisön pyynnöstä kirjoittelen lomamatkastamme Puerto Ricoon, Gran Canarialle.
Hotellimme oli Tjäreborgin Sun Connect Servatur Puerto Azul ja meillä oli all inclusive. Huoneemme olivat niitä ei-remontoituja kaksioita rajoitetulla merinäköalalla, mutta rajoitus koski pientä tasannetta ja vesisäiliöitä. Terassit olivat isot , huoneistot vierekkäin , siistejä ja näköalakin tosiaan mainio.
Mainitsen heti alkuun pari mukavaa yksityiskohtaa: lentomme oli illalla perillä ja menomatka hotelliin kesti, sillä olimme melkein viimeisiä, jotka bussista poistuivat. Emme olleet syöneet koneessa, ja olimme nälkäisiä. Hotellin minimarket oli kiinni eikä ollut tietoa missä olisi seuraava market. Hotellilla oli kuitenkin tarjolla leipää, leikkeleitä, hedelmiä ja mehua/ teetä iltapalaksi. Samoin huoneiston jääkaappeihin oli varattu vesipullot.
Kuvassa näköala terassiltamme.
Hotelli sijäitsi lähestulkoon hemmetin korkealla. Sieltä lähtivät kuitenkin rappuset rannalle, rappusia oli 700. Niiden kipuaminen tuntui reisissä ja pakaroissa, mutta oli tervetullutta vastapainoa hotellin ruuille. Niitä nimittäin tuli nautittua.
Aamupala oli klo 8-.10.30. Oli lettuja, jugurtteja, munakkaita, makkaroita, erilaisia leipiä, sämpylöitä, muroja , leikkeleitä, hedelmiä...allasbaarin hanat aukesivat klo 10. Viinejä, mehuja, limppareita, olutta, valikoituja drinkkejä. Jos ehti tulla nälkä ennen lounasta, klo 13-15.30, snack-baari aukesi klo 12 ( -klo 17 ). Siellä oli tarjolla hampurilaisia, kolmioleipiä, paellaa ja hedelmiä. Illallisella oli kaksi kattausta, klo 18.45 ja klo 20. Myöhäisempi oli meille ehdottomasti parempi, tultiin päivän reissuilta ja oli ehtinyt tulla jo ehkä vähän , pikkuisen nälkäkin.
Kuvassa muutama yksityiskohta illalliselta.
Hotellissa oli pelihuone, iso allasalue ja aikuisille varattu allasalue, jossa oli ihana jacuzzi.
Allasalue oli hyvä lapsiperheille. Siellä oli kolme allasta, yksi lasten, yksi lämmitetty ja yksi ei-lämmitetty. Ne olivat mielestämme vähän liian pieniä piimään ja pallohippaan, joita olemme aikaisemmilla reissuilla altaissa harrastaneet. Lämmittämätön vesi tuntui kylmältä, mutta jacuzzin vesi oli sopivaa.
Puerto Ricosta on helppo retkeillä, ja kahteen viikkoon mahtuu tosiaan muutakin kuin löhöilyä. Kävimme bussilla Las Palmasissa, ( noin 1h40min, 7,55e /hlö), Puerto Moganin markkinoilla , vesipuisto Aqualandiassa ja kauppakeskus Atlanticossa. Sinne menimme vain pilvisen sään vuoksi, eikä tosiaan kannata mennä bussilla nro 1. Matka kesti saman verran kuin Las Palmasiin. Bussi nro 90 menee suoraan, muttei liikennöinyt viikonloppuna .
Meriretki olisi kiinnostanut minua, samoin tutustuminen saaren sisäosiin, mutta jäi sitten väliin. Tosin mikään ei olisi estänyt minua lähtemästä kiertoajelulle yksinään, sillä mukaan ei ollut tunkua. Meriretki olisi taas ollut aika kallis ja päätimme ihan taloudellisista syistä skipata sen. Sitäpaitsi olen melko varma että ei ole Punaisen meren voittanutta, joten snorklailen siellä sitten taas joskus...
Playa Amoderasin ranta oli meistä houkuttelevampi kuin Puerto Ricon. Merivesi oli siedettävää ja yhtenä päivänä, keltaisen lipun liehuessa, ihan makeita aaltojakin. Ranta syveni mielkestäni aika nopeasti, joten pienten lasten kanssa olisin kyllä ollut aika tarkkana.
Ylemmässä kuvassa maisemia kävelymatkan varrelta Playa Amoderasille ja alemmassa niitä mukavia aaltoja.
Minigolffia kokeilimme Europe-ostoskeskuksen läheisyydessä, tosi kiva ja helppo rata.
Las Palmasiin olisin voinut perehtyä hieman enemmin etukäteen. Lisäksi harmitti, kun emme paikan päällä löytäneet kaupungin karttaa mistään. Onneksi sitä osaa lukea tienviittoja ja on niin loistava suunnistustaito, että löysimme bussiasemalle takaisinkin. ( haha , siis the Siipalla )
Santa Anan katedraali Las Palmasissa. Minä ja the Siippa kävimme sisälläkin.
Kertakaikkiaan mukava lomareissu, jos olisin hieman urheilullisempi olisin käynyt ravaamassa niitä portaita ja siistejä rantabulevardeja ihan juostenkin. Pikkuisen jopa teki mieleni, mutta hillitsin itseni kuitenkin. Shoppailtuakin tuli hillitysti, kaikkea sellaista tarpeellista kuten hajuvettä, kengät, huiveja, korvikset ja tietty uusi gekko. Ja kolme jääkaappimagneettia!
Hintatasosta sen verran vielä, että ostokset olivat edullisia. All inclusive ainakin kyseisessä hotellissa aivan loistava. Jos Puerto Ricon keskustassa ostimme drinkit , maksoivat ne 9-25e viideltä. Toki riippui siitä, mitä tilattiin. Siksikin all inclusive tuli edullisemmaksi. Ruokailut olisivat nimittäin maksaneet rutkasti enemmin.
Iso tuoppi olutta maksoi n. 2,5e.
No siinä ne tärkeimmät :)
( Perheen sisäinen vitsi liittyy noihin skoudeihin tuolla takana. Että näkihän ne .)
Paluulennolla miehistö tarjosi vielä ilmaiset skumpat uuden vuoden kunniaksi. Volkkari käynnistyi Lentoparkissa ja kissakin oli hyvin hoidettuna ottamassa vastaan.
Hotellimme oli Tjäreborgin Sun Connect Servatur Puerto Azul ja meillä oli all inclusive. Huoneemme olivat niitä ei-remontoituja kaksioita rajoitetulla merinäköalalla, mutta rajoitus koski pientä tasannetta ja vesisäiliöitä. Terassit olivat isot , huoneistot vierekkäin , siistejä ja näköalakin tosiaan mainio.
Mainitsen heti alkuun pari mukavaa yksityiskohtaa: lentomme oli illalla perillä ja menomatka hotelliin kesti, sillä olimme melkein viimeisiä, jotka bussista poistuivat. Emme olleet syöneet koneessa, ja olimme nälkäisiä. Hotellin minimarket oli kiinni eikä ollut tietoa missä olisi seuraava market. Hotellilla oli kuitenkin tarjolla leipää, leikkeleitä, hedelmiä ja mehua/ teetä iltapalaksi. Samoin huoneiston jääkaappeihin oli varattu vesipullot.
Hotelli sijäitsi lähestulkoon hemmetin korkealla. Sieltä lähtivät kuitenkin rappuset rannalle, rappusia oli 700. Niiden kipuaminen tuntui reisissä ja pakaroissa, mutta oli tervetullutta vastapainoa hotellin ruuille. Niitä nimittäin tuli nautittua.
Aamupala oli klo 8-.10.30. Oli lettuja, jugurtteja, munakkaita, makkaroita, erilaisia leipiä, sämpylöitä, muroja , leikkeleitä, hedelmiä...allasbaarin hanat aukesivat klo 10. Viinejä, mehuja, limppareita, olutta, valikoituja drinkkejä. Jos ehti tulla nälkä ennen lounasta, klo 13-15.30, snack-baari aukesi klo 12 ( -klo 17 ). Siellä oli tarjolla hampurilaisia, kolmioleipiä, paellaa ja hedelmiä. Illallisella oli kaksi kattausta, klo 18.45 ja klo 20. Myöhäisempi oli meille ehdottomasti parempi, tultiin päivän reissuilta ja oli ehtinyt tulla jo ehkä vähän , pikkuisen nälkäkin.
Hotellissa oli pelihuone, iso allasalue ja aikuisille varattu allasalue, jossa oli ihana jacuzzi.
Allasalue oli hyvä lapsiperheille. Siellä oli kolme allasta, yksi lasten, yksi lämmitetty ja yksi ei-lämmitetty. Ne olivat mielestämme vähän liian pieniä piimään ja pallohippaan, joita olemme aikaisemmilla reissuilla altaissa harrastaneet. Lämmittämätön vesi tuntui kylmältä, mutta jacuzzin vesi oli sopivaa.
Meriretki olisi kiinnostanut minua, samoin tutustuminen saaren sisäosiin, mutta jäi sitten väliin. Tosin mikään ei olisi estänyt minua lähtemästä kiertoajelulle yksinään, sillä mukaan ei ollut tunkua. Meriretki olisi taas ollut aika kallis ja päätimme ihan taloudellisista syistä skipata sen. Sitäpaitsi olen melko varma että ei ole Punaisen meren voittanutta, joten snorklailen siellä sitten taas joskus...
Playa Amoderasin ranta oli meistä houkuttelevampi kuin Puerto Ricon. Merivesi oli siedettävää ja yhtenä päivänä, keltaisen lipun liehuessa, ihan makeita aaltojakin. Ranta syveni mielkestäni aika nopeasti, joten pienten lasten kanssa olisin kyllä ollut aika tarkkana.
Minigolffia kokeilimme Europe-ostoskeskuksen läheisyydessä, tosi kiva ja helppo rata.
Las Palmasiin olisin voinut perehtyä hieman enemmin etukäteen. Lisäksi harmitti, kun emme paikan päällä löytäneet kaupungin karttaa mistään. Onneksi sitä osaa lukea tienviittoja ja on niin loistava suunnistustaito, että löysimme bussiasemalle takaisinkin. ( haha , siis the Siipalla )
Kertakaikkiaan mukava lomareissu, jos olisin hieman urheilullisempi olisin käynyt ravaamassa niitä portaita ja siistejä rantabulevardeja ihan juostenkin. Pikkuisen jopa teki mieleni, mutta hillitsin itseni kuitenkin. Shoppailtuakin tuli hillitysti, kaikkea sellaista tarpeellista kuten hajuvettä, kengät, huiveja, korvikset ja tietty uusi gekko. Ja kolme jääkaappimagneettia!
Hintatasosta sen verran vielä, että ostokset olivat edullisia. All inclusive ainakin kyseisessä hotellissa aivan loistava. Jos Puerto Ricon keskustassa ostimme drinkit , maksoivat ne 9-25e viideltä. Toki riippui siitä, mitä tilattiin. Siksikin all inclusive tuli edullisemmaksi. Ruokailut olisivat nimittäin maksaneet rutkasti enemmin.
Iso tuoppi olutta maksoi n. 2,5e.
No siinä ne tärkeimmät :)
Paluulennolla miehistö tarjosi vielä ilmaiset skumpat uuden vuoden kunniaksi. Volkkari käynnistyi Lentoparkissa ja kissakin oli hyvin hoidettuna ottamassa vastaan.
sunnuntai 5. huhtikuuta 2015
Tulinen nauta ja kermaperunat
Ehei, en tarkoita itseäni. Ostin takuumureaa sisäpaistia, ja hyväähän siitä tuli.
Täytyy nyt vielä kertaalleen alleviivata , että minä en ole mikään kokki. En osaa laittaa oikeasti hyvää ruokaa, en kokeile mitään juttuja ja kehittele uusia reseptejä. Tämä on nyt tälläinen leikki.
Leikkelin lihan paloiksi ja ruskistin pannulla. Heittelin mukaan porkkanaa, sipilia, paprikaa, chiliä. Ruuassa pitää olla myös väriä.
Sitten liemi päälle ja uuniin muhimaan. Loppuvaiheessa lisäsin vielä ruokakermaa.
Sitten vähän kuvailin, huomaatteko, kuinka hammastahnassa kodinhoitohuoneen peili on?
Kermaperunat ja porkkanat laitoin uuniin myöhemmässä vaiheessa, voideltuun vuokaan ja voinokareita päälle. Maustoin pippurilla. Varsinaista terveysruokaa.
Maistelin muutamaan otteeseen ja lisäsin nestettä. Namskis. Aika tulista!
Paisti onnistui hyvin ja kermaperunat myös. Mukavaa joskus onnistuakin. Tässä vielä kuva.
Jotta uskotte sanaani siitä, että puolisoa hemmotellaan, laitan vielä lopuksi kuvan siitä täytekakusta, jonka leivoin eilen. Se maistuu tietenkin samanlaiselle kuin aina, erotuksena entisiin versioihin pilkoin pätkis-patukan ohuiksi viipeleiksi ja laittelin koristeeksi. Ei muuten mennyt läpi, siippa oli noukkinut kaikki palaset pois ja jättänyt lautasensa reunalle. Että mitä sitä hyvää muuttamaan.
Leikkelin lihan paloiksi ja ruskistin pannulla. Heittelin mukaan porkkanaa, sipilia, paprikaa, chiliä. Ruuassa pitää olla myös väriä.
Kermaperunat ja porkkanat laitoin uuniin myöhemmässä vaiheessa, voideltuun vuokaan ja voinokareita päälle. Maustoin pippurilla. Varsinaista terveysruokaa.
perjantai 3. huhtikuuta 2015
Hansun keittiössä, aika mones osa. Kinkkupekonikiusaus.
Isä ja tytär päättivät, että tänään syödään kinkkupekonikiusausta, joka oikeastaan ei ole edes oikeaa ruokaa. Siis sillä perusteella, että se kootaan puolivalmiista aineksista, tökätään uuniin ja syödään.
Ei siis haastetta.
Pitkäperjantain ratoksi sonnustauduin toki noitamaiseen asuun. Ei tässä oikein parempaakaan tekemistä ollut.
Tiedättekö, miksi minulla on aina suu noin levällään ja punaista huulipunaa? Jos laittaa suun suppuun, tulee julmetut rypyt nenän alle. Kirkkaanpunainen väri taas saa hampaat näyttämään valkoisilta.
Otin koeluontoisesti pari vihaista kuvaa, mutta ne ovat kertakaikkiaan aivan kamalia. Siksi meidän pitäisikin hymyillä enemmän. Se nuorentaa.
Kinkkupekonikiusaukseen tulee siis kinkkua, minä laitan saunapalvia. Leikkaan leikkelettä pieniksi paloiksi, sillä ällöän niitä valmiskinkkusuikaleita. Sitten perunasipulisekoitusta pakasteesta, päälle pekonia miehen ja tyttärien toiveesta, antamaan lisää potkua muka. Inhoan pekoniakin, mutta tuplaahan se ruuan kalorit mukavasti.
Päälle juustoa ja tomaattia ja ruokakermaa pari-kolme desiä. Suosin mustapekkaa.
Eihän kyökkivelho olisi oikea, ellei hänellä olisi kissaa. Tässäpä vielä kuva meidän koemaistajasta.
Jep.The Siippa hoiti eilen ruokaostokset ja viikkosiivouksen, kun minä ajelin esikoisen kanssa Kuopioon ja takaisin. Olin aiemmin viikolla sanonut, että ostaisi Tolua, niin pesen saunan pyhien aikaan. Unohdin sen kuitenkin kauppalapusta, ja elättelin toivetta, että ei tarvitsisikaan pestä saunaa.
Mutta minkäs teet.
Ei siis haastetta.
Otin koeluontoisesti pari vihaista kuvaa, mutta ne ovat kertakaikkiaan aivan kamalia. Siksi meidän pitäisikin hymyillä enemmän. Se nuorentaa.
Kinkkupekonikiusaukseen tulee siis kinkkua, minä laitan saunapalvia. Leikkaan leikkelettä pieniksi paloiksi, sillä ällöän niitä valmiskinkkusuikaleita. Sitten perunasipulisekoitusta pakasteesta, päälle pekonia miehen ja tyttärien toiveesta, antamaan lisää potkua muka. Inhoan pekoniakin, mutta tuplaahan se ruuan kalorit mukavasti.
Eihän kyökkivelho olisi oikea, ellei hänellä olisi kissaa. Tässäpä vielä kuva meidän koemaistajasta.
lauantai 7. maaliskuuta 2015
Hansun keittiössä: Perinteinen täytekakku ja sienipiirakkaa
Esikoinen täytti 18-vuotta ja juhlimme sitä huomenna . Kutsuimme miehen sisarukset tästä lähistöltä kylään, yksi syy oli se, että minulla on pakkasessa aika paljon suppilovahveroita, ja halusin tehdä niistä ruokaa. Minä en nimittäin pidä sienistä, mutta pidän sienestämisestä.
Mutta ensin siitä täytekakusta. Olen 18 vuoden ajan tehnyt aina samanlaista täytekakkua, oli sitten synttärit tai isänpäivä. Normi sokerikakkupohja, väliin banaania ja persikkaa sekä vähän mansikkaa tai vadelmaa. Kostutus persikan liemellä tai appelsiinimehulla. Esikoinen kysyi viimeeksi tänään, enkö voisi kokeilla joskus jotain muuta.No en. Omalta äidiltäni olen tämän oppinut ja jos se kerran tulee syötyä, niin mitä sitä muuttamaan.
Kakku ei saa olla ällömakea ja mies ei halua siihen mitään keinotekoista koristelua. Suklaata pitää vielä raastaa pinnalle.
Sienipiirakoita tein kaksi, toisen kantarelleistä ja toisen suppilovahveroista. Suppiksien kanssa laitoin punasipulia ja paprikaa sekä vähän tomaattia, sillä mielestäni ruuassa pitää olla väriä. Kantarellien kanssa laitoin purjoa ja paprikaa höysteeksi. Pohja on voista ja jauhoista ja kuorrutus kermasta, munista ja juustoraasteesta.
Tuo kyltti on vinkkinä puolisolle, joka valitettavasti ei osaa englantia.
Tässä muutama kirjoitus sitten pohdiskelin elokuvaa " Like water for chocolate" ja sitä, että haluaisin osata laittaa ruokaa. Ja kuinka elokuvan sankaritar vietti suurimman osan aikaansa keittiössä.
No, voin todeta, että tänään olen ollut suurimman osan ajastani keittiössä. Aamupäivällä kävin kaupassa, sitten tein kakkupohjan, sitten lihamureketta uuniperunoiden ja -porkkanoiden kera, sitten tein piirakkapohjat, sitten täytin kakun ja koristelin sen , sitten tein piirakat. Huomiseksi jäi vielä pääruuan valmistelu, joka on kinkku-pekonikiusaus ja fetasalaatti.
Tuo tiskiharjakuva on kylläkin teeskentelyä, sillä en pidä tiskaamisesta. Astianpesukone hajosi kesällä ja emme ole hankkineet uutta. Rahasta se ei ole kiinni, sillä meillä on pihassa seitsemän autoa tai sentapaista . ( perkele ).
Nyt on tämän päivän hommelit pulkassa, ja ajattelin asetella takapuoleni sohvalle. Sitä ehtii vielä hetken fiilistellä.
Mutta ensin siitä täytekakusta. Olen 18 vuoden ajan tehnyt aina samanlaista täytekakkua, oli sitten synttärit tai isänpäivä. Normi sokerikakkupohja, väliin banaania ja persikkaa sekä vähän mansikkaa tai vadelmaa. Kostutus persikan liemellä tai appelsiinimehulla. Esikoinen kysyi viimeeksi tänään, enkö voisi kokeilla joskus jotain muuta.No en. Omalta äidiltäni olen tämän oppinut ja jos se kerran tulee syötyä, niin mitä sitä muuttamaan.
Sienipiirakoita tein kaksi, toisen kantarelleistä ja toisen suppilovahveroista. Suppiksien kanssa laitoin punasipulia ja paprikaa sekä vähän tomaattia, sillä mielestäni ruuassa pitää olla väriä. Kantarellien kanssa laitoin purjoa ja paprikaa höysteeksi. Pohja on voista ja jauhoista ja kuorrutus kermasta, munista ja juustoraasteesta.
Tässä muutama kirjoitus sitten pohdiskelin elokuvaa " Like water for chocolate" ja sitä, että haluaisin osata laittaa ruokaa. Ja kuinka elokuvan sankaritar vietti suurimman osan aikaansa keittiössä.
No, voin todeta, että tänään olen ollut suurimman osan ajastani keittiössä. Aamupäivällä kävin kaupassa, sitten tein kakkupohjan, sitten lihamureketta uuniperunoiden ja -porkkanoiden kera, sitten tein piirakkapohjat, sitten täytin kakun ja koristelin sen , sitten tein piirakat. Huomiseksi jäi vielä pääruuan valmistelu, joka on kinkku-pekonikiusaus ja fetasalaatti.
Nyt on tämän päivän hommelit pulkassa, ja ajattelin asetella takapuoleni sohvalle. Sitä ehtii vielä hetken fiilistellä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
