Dinkkunaisen elämää, osa 3. Seesteinen elämä on utopiaa.

Sisäinen rauha.
Se on asia, jota ihmisissä ihailen ja kadehdin. Olla sinut itsensä ja ulkomaailman kanssa.
Olen saattanut kirjoitella tästä asiasta aiemminkin, sillä sisäinen rauha on ollut tavoitteenani jo vuosien ajan.
Olette varmaan tavanneet joskus ihmisiä, joista sellainen säteilee ympäristöön? Varmuus, olemuksen rentous ja rauhallinen hengitys. Joku voisi puhua aurasta. Näiden ihmisten kanssa on helppo olla, he kutsuvat luokseen ja heistä aistii sellaisen voimaannuttavan tunteen.

Olen joskus kohdannut tälläisiä pariskuntiakin. Että se rauha vaan näkyy ja säteilee sitä ympärilleenkin.

Luin joskus nuorena Kathryn Hulmen " Nunnan tarinan" ja katsoin sen leffankin , jossa Audrey Hepburn esitti pääosaa. Itse asiassa olen lukenut kirjan useasti ja katsonut elokuvankin moneen kertaan. Halusin nunnaksi. Mieluiten Audreyn näköiseksi. Vaikka kyseisen nunnan elämä oli sisäisesti kaaottista, välillä, ulospäin välittyi tyyneys, rauhallisuus.

Ruuhkavuosien ( niitten , kun oli leikki-ikäisiä lapsia ja remontti kesken) keskellä mietin joskus muutaman päivän retriittiä. Olisin mennyt Heinäveden luostariin hengittelemään. Jotenkin sitä sitten menin eteenpäin, tosin koskaan en epäillyt etteikö oikea paikkani olisi ollut lasteni lähellä. Jos sisäinen rauha olikin hukassa ja pää täynnä perkeleitä, lapset palauttivat sen omalla rakkaudellaan.

Sitten jos. Olen tässä useamman vuoden ajan elänyt välitavoitteesta toiseen ja miettinyt että sitten kun ja silloin varmaan ja niin pois päin ,sitten on aikaa ja kaikki hyvin.

En nyt toista itseäni pitkään, parisuhteen kulta-ajan
  piti alkaman viime kesänä kun 20 vuotta tuli mittariin.
Vitut. Puoliso toisteli aina mantraa, että kyllä myö keretään. Meillä on aikaa hautaan saakka. Meillä se ei sitten ehtinyt edes alkaa.

Eronneet tuttavat sanoivat, että jossain vaiheessa mies oikeasti alkaa katua ja laitella ex-puolisolle ihailevia viestejä ja haluaa korjata virheensä. Näin muilla.Tässä alan tajuta senkin, että ei kai kannata ootella. Vaikka olishan sellainen puolittainen vastaantulo ollut ihan mellevää, hei kuule mä oon tässä aatellu, että ehkä ihan kaikki ei ollutkaan sun syytäs....

On muuten paljon muitakin asioita, jotka meillä oli eri tavoin kuin muissa parisuhteissa.

Mutta siitä seesteisyydestä. Sisäisestä rauhasta. Voisi ajatella, että niin makaa kuin petaa. Nöyrempänä ja hiljaisempana , vaatimattomampana voisitko elää kenties tyytyväisemmin?
Argh, en.
Joku duudsonismi kai muakin vaivaa, kun en elämässäni kovin helpolla pääse. Tosin tälläiset vesivahingot ja muovitetussa keittiössä elämiset ja kaikki muut shaisset, niihin mun sisäisellä rauhattomuudella tai muullakaan
luonteenomaisuudella ei ole mitään osaa eikä arpaa. Ne ovat vain kohtalon ivaa.

Pyrin seesteiseen, turvalliseen ja tasapainoiseen elämään. Sen kaikilla osa-alueilla. Olen kuitenkin jo sen ikäinen että pysyviä luonteenpiirteitä tuskin enää pystyy jalostamaan.

Elikkä jos tapaatte minut, ja minusta huokuu sellainen pyhimysmäinen rauhallisuus ja olemukseni on tyyni, harmoninen ja lempeä, oikea olettamus lienee se, että lääkitys on vihdoinkin kohillaan. Tai mulle on tehty lobotomia.

    

Dinkkunaisen elämää osa 2. Arki alkaa rullata

Tai mikä arki, kun olen sairaslomalla. Mutta hienot kelit ovat olleet toipua leikkauksesta, ja sieniä on piisannut.

Reilut kolme kuukautta The Siipan päätöksestä ja omassa asunnossa asuttu puolitoista kuukautta. Helppoahan tämä on kuin mikä, ei tarvitse lämmittää, siivotakin pitää ihan vain koska on siihen tottunut. Pyykkiäkin niin vähän. Vaikka lakanat eivät pölisseet entisessäkään kodissa, nyt ne suorastaan pysyvät sileinä viikosta toiseen.Ruuanlaitto se vasta helppoa on, kun olen yksin, en sitä edes laita. Kun Emma on kotona, laitetaan jotain kevyttä. Jos ei olisi noita kissanpentuja, ei tarvitsisi oikeasti tehdä paljon mitään.

Mikähän siinä sitten oikein on? Tuskin kaikki selittyy sillä, että neliöt puolittuivat, ei ole pihaa eikä puolisoa? Tai, selittyyhän se.Vaikka puoliso ei omien sanojensa mukaan koskaan sotkenut ( oli aina töissä ), ei tuottanut pyykkiä ja ei vaatinut gourmet-aterioita.

No jaa. Tuli työpaitaa, sukkia, kalsareita päivittäin. Onneksi hän kuului siihen joukkoon, joka niitä vaihtoi. Lavuaari piti yleensä pestä käytön jälkeen ja komentaa laittamaan työkalut jne paikoilleen. ( Joo, nalkutin. Kauhea bitch. )Ruuaksikin kelpasi tavallinen perusruoka, liha ja peruna. Ruisleipä. Vaatimaton mies.

Saa nähdä, milloin iskee ikävä puutarhaan, olihan meillä komea, miehen rakentama kasvihuone, jota oikeasti rakastin. Kukkapenkit olin laittanut huolella ja tavernakin oli mukava, silloin kun siellä mahtui istuskelemaan. Mutta ajattelen, että onhan mulla tuossa pieni takapiha, jos silta tuntuu. Ruukkupuutarha on helppo laittaa.

Eilen olisi ollut 20v hääpäivä. En ajautunut sitä miettimään, nykyään pystyn sulkemaan tietyt asiat mielestäni. Kolme kuukautta olen niitä murehtinut, jättänyt hyvästejä kodilleni ja avioliitolleni. Nyt tuntuu, etten edes tuntenut puolisoani .En ole nähnyt häntä viikkokausiin.

Onneksi on ystävät. Olen hakenut ja saanut apua ja tukea. Nekin ystävät, joihin en ole säännöllisesti pitänyt yhteyttä, ovat soitelleet. Suku on aina tukena. Siis omani.

Tuntuu niin oudolle, välillä. Kuin 20 vuotta olisi pyyhkiytynyt pois. Kuin olisin taas se nuori Hannele, joka muutti Helsinkiin ja alkoi uuden elämän. Ihan sama fiilis, kun laittoi tästä vuokra-asunnosta kotia. Ja kuitenkin olen elänyt avioliitossa ja olemme olleet perhe. Nyt tytöt ovat aikuisia, ainakin melkein, ja puolison kanssa ei ole enää mitään. Hädintuskin puhevälejä.

Mutta nyt on tavallaan mahdollisuus asettaa itsensä etusijalle, omat tavoitteet ja haaveet. Toki tytöt kulkevat edelleen edellä, mutta esikoisella on jo oma, hieno elämänsä ja kuopuskin hiihtää perässä. Menee vuosi, kaksi, niin hänelläkin on omat kuvionsa. Olenkin sanonut, etten aio mummoutua täällä kahden kissan kanssa, vaan aion antaa unelmille tilaa.

Esimerkiksi: sovin Tinderissä treffit Richard Geren kanssa Manhattanille.
Menen Tansaniaan ( tai Keniaan ) kehitysyhteistyöhön. Thaimaakin käy.
Otan vuorotteluvapaata voitettuani Eurojackpotissa parikymmentä miljoonaa, teen maailmanympärysmatkan ja kirjoitan bestsellerin.
Ostan talon Kreikasta.

Ja jos noi nyt löi jotenkin yli, niin matalalla profiililla rehellisesti tuo kansainvälinen urakokeilu ei ole mahdotonta.  Eikä kirjoittaminenkaan. Eikä Kreikkaan muuttaminen, katottiin Emman kanssa erilaisia taloja Rodoksella. Sitäpaitsi hän lupasi ostaa sen mulle, kunhan saa rahaa.

Ja jos Gere on liian vanha, onhan aina nuorempia tilalle.  Eikös Madonnallakin ollut joku Toy-Boy?
Sen vakavampaan en todellakaan aio koskaan ryhtyä, ellei sitten kyseessä ole joku tosi tosi tosi ylimaallinen tyyppi. Sen vois ehkä ottaa reissuun mukaan.