Hansun keittiössä osa 2. Lasagne

Olette varmaan kuulleet, että lasagneen voidaan tehdä erikseen valkokastike ja ruskea sellainen. Ja että tosi kokki käyttää ruuanlaittoon vain aitoja, tuoreita aineksia?

Kuten Hansunkin keittiössä, huomannette aidon, kreikkalaisen ja portugalilaisen oliiviöljyn ja purkit, joissa on itse kasvatettua oreganoa ja itsekerättyjä mustatorvisieniä , jotka kuitenkin ovat vain kuvausrekvisiittaa.  Kuopuksen askartelema helmikoriste tuo kokkaajalle hymyn huulille.

Totuushan on kuitenkin tämä.

Lasagneen saa oikeasti muhevuutta, kun lisää joukkoon juustonkannat ja tuoreita tomaatteja. Sijoitin jopa kotimaisiin, ne ovat nimittäin paljon parempia kuin kitkerät ulkolaiset tomaatit.

Näillä vinkeillä et voi epäonnistua. Lopuksi haluan vielä tarkentaa, että en todellakaan kirjoittele tosissani. Että keksin tässä aikani kuluksi vaan leikin, jonka avulla kokkaaminen oli ainakin tänään hauskempaa. Tosin menihän siihen aikaa, kun noita kuvia otti. Huomenna aionkin laajentaa tätä bloggaamista ja tehdä kuvasarjan siitä, kuinka kissanhiekka vaihdetaan ja miten pestään vessa.

Hansun keittiössä osa 1: Helppo puolukkapiirakka.

Tervetuloa Hansun kokkipalstalle. Lukuisien, tosin katsomattomien, television kokkiohjelmien innoittamana Hansukin perustaa omansa. Tänään onkin vuorossa Pirkka-lehden

                                                       " Helppo puolukkapiirakka".
Piirakkaan tulee ainesosiksi kaikenlaisia Pirkka-tuotteita. Minä en kirjoita niitä tähän, sillä jos joku oikeasti haluaa kokeilla tuota ohjetta niin sen varmaan löytää netistä.

Tässä on kuva reseptistä ja piirakkaan tarvittavista aineista. Viinipullo on kuvausrekvisiittaa.

Ja sitten hommiin. Kun on kiharat kohdillaan ja huulipunat laitettu, voidaankin siirtyä seuraavan kuvausvaiheeseen.

Hupsistakeikkaa, tuli huitastua jauhoa nenäpäähän.

Ainekset on sekoitettu vaiheittain, ja  piirakka on valmista uuniin laitettavaksi. Tällä välin kokkimme lisää huulipunaa ja siivoaa kaappeihin ne tarvikkeet, joita ei enää tarvita.Aikaa on myös riittävästi tehdä Facebook-päivitys ja vaihtaa uusi, hehkeä profiilikuva.

Piirakasta tuli kaunis, muhkea ja ihan ohjeen kuvan mukainen. Se oli myös helppo valmistaa. Valitettavasti se ei maistunut läheskään niin hyvältä, kuin voisi ulkonäöstä päätellä. Itse asiassa se ei maistunut juuri miltään. Koemaistajana toimineet perheenjäsenet arvioivat  tuotosta mm. näin:

" Ihan kivaa äiti että sulla on huulipunaa"
" Mä en sit kuitenkaan syönyt tätä palaa loppuun "
" Oletko sä aivan varma, että tulkitsit ohjeet oikein? "
" Tässä pohjassa on jotain omituista".

Ohjeessa ei oikeasti ollut tulkinnanvaraa. Saattaa tosin olla, että jos keskittyy olennaisen sijasta epäolennaiseen, kuten valokuvaamiseen, itse tekemisen kohde eli piirakka voi kärsiä.

Hyviä kuvia tuli kuitenkin otettua.

Minä haluaisin laittaa hyvää ruokaa

Katson parhaillaan elokuvaa " Like water for chocolate". Siinä hylätyn morsiamen tunteet välittyvät siihen ruokaan, jota hän valmistaa. Hän itkee hääkakkutaikinaan, ja kaikki häävieraat itkevät. Hän saa rakastetultaan ruusuja, ja valmistää viiriäispaistia ruusupedillä. Ja kaikki ovat taivaassa, niin herkullista on jokainen suupala.

Minäkin haluaisin osata. Olen aina halunnut. Minulla on kirjahyllyssä kirja " Tie miehen sydämeen kreikkalaisittain", kirja sisältää ruokareseptejä, jotka valitettavasti alkavat tyyliin " Otetaan yksi lammas".

Minä haluaisin osata tien Miehen sydämeen. Tässä arjen keskellä. Kaksikymmentä vuotta olen keittänyt perunoita ja yrittänyt keksiä jotain, jolla säväyttää.

Äskettäin saunakeskustelussa tuli esiin, ettei puolisokaan kuvittele, että arkena moisiin saavutuksiin yltäisi. Sen verran hänellekin on tullut tuota realismia, että ymmärtää, ainakin näennäisesti, että minä käyn töissä ja kuskaan tytärtä treeneihin ja olen muutenkin menossa . Plus kotityöt. Etten ihan ehdi viiriäisiä nylkemään ja lampaita teurastamaan.

Jos aloittaisi kastikkeista. Tekeekö kukaan nykypäivänä kastikkeita ilman ruokakermaa? Onko kuohukerma jotenkin " aidompaa", eikö sekin tulisi kirnuta ihan itse?

Onko se muka jotain oikeaa ruokaa, jos laittaa perunasipulisekoitusta ja juustoraastetta ja kinkkua ja ruokakermaa? Einestähähän se. Parempi jos kasvattaisi potut itse, kirnuisi maidosta juustot ja kermat ja teurastaisi sen perkeleen kinkun.

No, mutta tehdäänhän nykyäänkin hyvää ruokaa, vaikka se ei olekaan enää niin nostalgista. Tai jossain voi olla, tiedän, että jopa akateemisesti koulutetuilla  työkavereillani on katiskat, joista jälkikasvu hakee saaliin. Tai mies metsästää riistaa. Elikkä aika peruslähteillä ollaan, kun kalakeittoa tai hirvipaistia tehdään.

Miksen minä? Miksi minä epäonnistuin taas kerran, kun peruslihakeittoa tein. Ostin potut ja porkkanat. Keittolihaa. Sipulia ja mustaapippuria. Keitin ja keitin ja sitten selittelin puolisolle, että jotkut lihapalat saattoivat jäädä vähän sitkeiksi, mutta liemi ainakin oli tosi hyvää.

Ehkä minä eläkkeellä keskityn tähän ruuanlaittoon. Näillä näkymin minulla ei ole varaa kokkiinkaan.
Ja ehkä nykypäivänä sen pitäisikin olla alaston personal trainer, joka varmistaa, ettet todellakaan syö mitään , koska kaikki aika menee treenatessa.

Nimittäin, elokuvaan palatakseni, tämä itkuherkkä kokki käytti lähestulkoon koko päivänsä siellä keittiössä. Ei käynyt salilla välillä.

Minä, keski-ikäinen nainen

Otsikko plagioitu, mitä sitten? Tässä iässä voi reilusti käyttää hyväkseen jo aiemmin keksittyjä, hyviä ideoita.

Jos henkinen ikä on alle kaksikymmentä ja kroppa lähentelee viittäkymmentä, on kohtuullisen haastavaa selvitä tehtävistään ehjänä.

Toissapäivänä meillä oli töissä telinejumppapäivä, ja olin, rajoitukseni ymmärtäen, pyytänyt neljä yläkoululaista auttamaan, toimimaan esimerkkeinä, kun heitetään volttia tai arabialaista kärrynpyörää. Intouduin kuitenkin näyttämään ilmapatjalla erilaisia hyppysarjoja ja jotenkin täräytin selkäni. Seuraavana päivänä olisi pitänyt lasketella oppilaitten kanssa, mutta sanoin, etten uskalla. Olin muonituksessa ja avustin muuten vain.

Menomatkalla eräs oppilas kysyi, aionko laskea. Vastasin, etten, sillä selkä on kipeä. Hän sanoi, että muistaa, kun viime vuonna laskettelin. Ahaa, niinkö. Joo, mä muistan, kun sä kaaduit ja sut piti nostaa ylös.

Mutta jollain tavalla nuo nivelet ovat luutuneet yhteen, kun alaselkä tuntuu olevan yhtä liikkumatonta levyä. Päätä kun kääntää, kuuluu rutinaa.

Joo, ja turpaan sille, joka kehtaa sanoa, että tämäkin olisi vältettävissä, jos treenaisin. Käyn salilla ohjatussa treenissä kaksi kertaa viikossa ja hiihdän, kävelen ja juoksen, jos mahdollista. Venyttelenkin, mutten riittävästi. ( okei. )

Tässä vaiheessa työuraa luulisi, että olisi käytettävissä sitä rahaa, ihan itseenkin. Voisi ottaa kauneushoitoja ja ostella alusvaatteita. Se aika kuitenkin odotuttaa, sillä vaikka opintovelat on kuitattu, asuntovelka ei. Palkka kehittyy  laskusuuntaan ja jälkikasvun menot kasvavat. Lapsilisä loppuu mutta opintorahaa ei saa. Toisen asteen opinnot eivät ole ilmaisia .

Meikäläinen on jonkin verran jämähtänyt tähän asenteeseen, että kyllä nämä alkkarit vielä pari vuotta välttävät. Ja että näyttäähän tuo ihokin paremmalta, kun ei kunnolla näe.

Tähän asti minulle on riittänyt, että olen päässyt perheen kanssa reissuun kerran vuodessa.

Nyt tuntuu, että kunhan esikoinen saa ajokortin, kuopus pääsee opintoihinsa ( no, kuskaan edelleen ja mielelläni ) ja mies .., niin, no. Mies tuhlaa kaiken testosteroninsa autonraatoihin, joita meillä on tällä hetkellä pihassa viisi ( plus kaksi käytössä olevaa ). Että eipä hirveästi huvita suunnitella kevään kukkaistutuksia.

Pitäisikö siis keskittyä omaan kukoistukseensa? En aio lakastua vielä, täältä sohvannurkasta lähden vielä uuteen nousuun! Ostan perheelle makaronia ja tonnikalaa ja käyn kampaajalla! En anna miehen ostaa uusia vanteita yhteenkään autoon ja otan kasvohoidon! Perkele! Säästän salaa rahaa, ja häippäsen viikonlopuksi Pariisiin, ihan yksin.

No ainakin Ikeassa vois käydä.