tiistai 23. helmikuuta 2010

Minua tarvitaan

Olen hyvin tarpeellinen ihminen. ( Niin tarpeellinen, etten ehdi eds blogia päivittämään.)
Lukija tietenkin ihmettelee, onko kyseessä kirjoittajan omat tarpeet vai onko kirjoittaja kenties jollekin toiselle tarpeellinen.
Kirjoittaja on käynyt omilla tarpeillaan ja kirjoittaa nimenomaan nyt siitä näkökulmasta, että sattuu olemaan äiti, puoliso ja jotain muutakin , joskus. Mutta aika vähän.

Pieni hetki muisteloille sallittakoon. Silloin, kun et päässyt yksin vessaan. Silloin, kun odotit miestä kotiin, jotta pääsisit suihkuun ( ja mies sanoi että mikset voi ottaa sitä mukaan? Sitteriin vaan ja pesukoneen päälle...) Okei, läsnäoloni oli kaivattua, minua tarvittiin. Ja tottapuhuen, olisin vieläkin valmis sen ihanuuden kokemiseen. Kun pulleat käsivarret kiertyvät kaulaan , kun pikkuinen nyrkki hamuaa etusormeani...

Kuitenkin taas tänään olen kummastellut näitä tarpeiden asettajia ja miettinyt niiden tärkeysjärjestystä. Minäpä kerron: 10-vuotias tyttäreni oli menossa tänään tapaturmasta aiheutuneen vamman leikkaukseen. Tarpeet: hän tarvitsee saattajaa. Työelämä tarvitsee opettajaa. No toki saatiin asia järjestettyä, ja työelämä saa pärjätä, vaikka lapsilta oli kuulunutkin kommenttia että mitenkä se Hansu nyt meidät jättää?

Kun istuin heräämössä ja katselin nukkuvaa tytärtäni, oloni oli todella rauhallinen ja onnellinen. Ei siksi, että hän nukkui, vaan siksi , että olin siinä, missä minun kuuluikin olla.

Yhteiskunnan vaatimusten mukaan läsnäoloni 10-vuotiaan lapseni luona on vähemmän tärkeää kuin palkkatyö, ja saankin huolehtia jälkikasvustani vain, jos haen palkatonta vapaata työstäni. Raja menee siinä 10-ikävuodessa. En lähde sitä spekuloimaan sen enempää, omistaan on huolehdittava, samaa mieltä. Mutta arvatkaapa vaan, huvittaako tehdä yhtään mitään "kehittämistyötä" työnantajan vaatimusten mukaan?NOT! ( selvennettäköön, että opettajalla ei ole tuntirajaa työssään, ja uudet lait ja asetukset sekä kaikenmaailmanhevonvitunhankkeet tuovat opettajille lisää työtä koko ajan ja siihen vaan todetaan, että SEHÄN KUULUU SUN TOIMENKUVAASI!)

Mutta siihen tarpeellisuuteen. Tänään olin tarpeellinen, kun hoidin sairaalakäynnin, kuljetukset, ruokailun, murtolukuläksyt, kissankusipellettien vaihdot, petivaatteiden vaihdot, juttelin siskon ja äidin kanssa puhelimessa, lääkitsin...puolisona olo jäi melkein nollille kun alkoi puhtaasti
jurppimaan. Melkein nollilla olo tarkoittaa sitä, että pesin puhtaita kalsareita, laitoin kuivia kaappiin, ostin toivottuja tuotteita kaupasta...mutta en laittanut iltapalaa.

Koko ajan jostain nyitään perkele. Mielestäni ideaalitilanne olisi sellainen, että tässä iässä oleva nainen ( siis parhaassa iässä:) saisi tehdä työtään,johon on kouluttautunut, saisi siinä arvostusta ja hyvää palkkaa. Saisi antaa perheelleen sen, mitä tämä tarvitsee: arkista huolenpitoa ja välillä vähän ekstraakin. Ilman mitään syyllisyydentunnetta..

Ja provisiona vähän omaa lomaa , siivouspalveluita ja kauneushoitoja.

Onko muka liikaa pyydetty?